Sanotaan, että Paavo itse vähemmin uurasti voittaa uusia kannattajia puolelleen kuin hänen opetuslapsensa. Hänen oma tarkoituksensa oli enemmän pitää koossa heränneitä, johtaa heitä ja estää kaikkinaisista eksytyksistä. Sen vuoksi hän kehoitti kokeneimpia ja luotettavimpia kullakin paikkakunnalla valvomaan muita; itse hän ainoastaan kutsuttaessa kävi heränneitä tapaamassa eri osissa maata. Sellaisia kutsuja hän kuitenkin sai usein, ja niin hän joutui tuohon omituiseen matkaelämään, josta Stenbäck puhuu edellä siteeratussa kirjeessä. Kun sitten tuomiokapituli (1823 ja 1828) velvoitti papistoa "valvomaan, ettei luvattomia seuroja pidettäisi, sekä estämään harhaoppisia ja yltiöllisiä uskonkäsityksiä rahvaasta", varoitti Paavo itse uskolaisiaan pitämästä suuria kokouksia. Sen sijaan alkoivat heränneet käyttää hyväkseen muita kokoustilaisuuksia, niinkuin häitä, hautajaisia ja erittäinkin markkinoita, jolloin "uskonveljet" saattoivat tulla kokoon herättämättä erityistä huomiota. Markkinavilinässä kulki miehestä mieheen sen kaupunkilaisen nimi, jonka avarassa tuvassa tai salissa seura oli illalla pidettävä. Määrättynä hetkenä vaelsivat heränneet kokoukseen, ja kun tupa oli täysi, aloitti kuka sattui laulun "Sionin virsistä" tai virren tavallisesta virsikirjasta, johon kaikki muut yhtyivät. Sitten joku luki saarnan Wegeliuksen tai Björkqvistin tai myöhemmin myöskin Lutherin tai Nohrborgin postillasta, jonka jälkeen Paavo, jos hän oli läsnä, tai joku muu kokeneemmista lyhyesti käsitteli sisällystä sovittaen sen kuulijoihin. Myöskin pidettiin itsenäisiä, vapaita esityksiä armonjärjestyksestä t.m. sellaisista aineista. Usein, mutta ei aina, päätettiin seura rukouksella.
Nämä useinkin pitkät matkat markkinoille, häihin y.m. ovat yhtenä suomalaisen herätyksen omituisena piirteenä. Ei ollut tavatonta, että Pohjanmaan ja Etelä-Suomen heränneet käyttäen sen ajan alkuperäisiä kulkuneuvoja matkustivat Kuopion markkinoille tavatakseen Paavo Ruotsalaista, ja kun herätys pääsi vauhtiin Pohjanmaalla, matkusti pietistejä Helsingistä sinne kuulemaan Lagusta, Malmbergiä ja muita tunnettuja saarnamiehiä ja persoonallisesti tutustumaan heihin. Se oli henkinen virkistysmatka, samoinkuin höyrylaivojen ja rautateiden aikakaudella yht'äkkiä pistäydytään Berliiniin tai Pariisiin. — Paavoon itseensä ja samoin moneen muuhun tämä matkustelu vaikutti kylläkin turmiollisesti. Kuten tunnettua ovat markkinat tähän päivään saakka olleet niitä tilaisuuksia, joissa enemmän kuin koskaan muulloin kiusauksia on maalaisia väijymässä. Varsinkin on päihdyttävien juomain saanti viekoittelevaa. Paavokin lankesi tähän kiusaukseen, vaikka hän kotona vietti raitista elämää, ja tuotti siten itselleen ja hengenheimolaisilleen arvaamatonta vahinkoa. Syynä siihen, ettei tuomio hänen heikkoudestaan tässä suhteessa ollut ankarampi kuin että hän edelleen säilytti uskolaistensa luottamuksen, on kaiketi etupäässä se, että väkijuomien väärinkäyttäminen siihen aikaan oli niin paljoa yleisempi kuin meidän päivinämme.
Täten olemme tulleet pietistien elämään ylipäänsä ja heidän käyttäytymiseensä muita ihmisiä kohtaan. Luonnollista on, että heissäkin oli ilmenevä samoja epäedullisia ominaisuuksia, joita tavallisesti esiintyy kaikissa uskonnollisissa puolueissa ja lahkoissa. Joskaan ei kaikissa eikä maltillisemmissa, ilmeni kuitenkin heränneiden suuressa joukossa tuo tunnettu "hengellinen ylpeys", joka epäluulolla halveksii ja tuomitsee kaikkia ulkopuolella olevia, se totuudenrakkauden puute, joka puolueellisesti peittelee hengenheimolaisten virheitä, sekä lopuksi se maailmanhalveksiminen, joka pitää syntinä ei ainoastaan viattomintakin iloa, vaan ylipäänsä kaikkea, mikä ei ole välittömässä yhteydessä "ainoan tarpeellisen" kanssa. Sitävastoin emme tahdo ehdottomasti lukea moitittaviin puoliin sitä omituista pukua, jolla heränneet erottautuivat muista ihmisistä. On kyllä totta, että erityisen puvun ottaminen edisti hengellistä ylpeyttä, mutta alkujaan siinä ei ollut mitään paheksuttavaa. Sekä Jonas Lagus että Paavo Ruotsalainen ovat selittäneet asian tavalla, joka meidän on hyväksyminen. Kumpainenkin sanoo, että sillä alkujaan ei tahdottu muuta kuin että heränneiden tuli hylätä vieraat, enemmän tai vähemmän loisteliaat vaatteet ja koristukset, joita "muoti" taikka kauppiaat olivat tuoneet rahvaankin pariin, palautuakseen siihen yksinkertaisempaan pukuun, jota esi-isät olivat kantaneet. Niin otettiin käytäntöön nuo körttinutut, jotka heränneille tuottivat nimen "körttiläiset". "Että tässä muutamat", sanoo Lagus, "ovat menneet liiallisuuksiin ja etteivät kaikki körtinkantajat ole heränneitä, kuuluu asian luontoon, sillä tehtäköön mitä tahansa, aina syntyy väärinkäytöksiä". Että herätys kuitenkin kaikkialla, missä se pääsi juurtumaan, vaikutti henkisesti ja siveellisesti kohottaen kansaa, sitä ei liene kukaan puolueeton ja maltillinen katselija kieltänyt. Kieltämättä oli pietistien joukko yleensä kansan vakavin, tervein osa, ja kun liike oli ehtinyt siihen tyynempään suvantokauteensa, joka aina seuraa ensimmäistä rajua kuohua, esiintyivät useat heistä sen jalostuneina ja puhdistuneina edustajina. Tähän mielipiteeseen yhtyy kaiketi jokainen, joka 50- ja 60-luvulla tai myöhemmin on tutustunut miehiin ja naisiin, jotka olivat kuuluneet heränneihin eivätkä olleet kieltäneet entisyyttään. Huolimatta koulusivistyksen puutteesta (kansakouluja ei näet ollut olemassa heidän nuoruudessaan) ovat he yleensä näyttäneet olevansa ajattelevimpia vertaisistaan. Hengellisten kysymysten alinomainen mietiskely ja pohtiminen oli näet kehittänyt heidän luonnollista älyään ja tottumus lukemiseen tehnyt että he, kun sanomalehdet kävivät yleisemmiksi, olivat tiedonhaluisempia kuin muut, jonka lisäksi vielä tulee, että he elämässään saattoivat olla esikuvana nuoremmalle polvelle. Eikä vielä tänäkään päivänä heidän polvensa ole kuollut sukupuuttoon. Suuressa lähetystössä, joka 1899 kevättalvella kokoontui Helsinkiin, vetivät nuorten katseita yhä uudestaan puoleensa muutamat kunnianarvoiset vanhukset, jotka tulleina pohjanperäisistä kodeistaan herättivät huomiota harmailla sarkavaatteillaan, mutta varsinkin körttiröijyillään. Ei saattanut tulematta liikutetuksi katsella heidän syväryppyisiä kasvojaan, joiden tarmokkaat piirteet ilmaisivat voittamatonta lujuutta ja elämän koettelemuksissa terästynyttä vakaumusta, samalla kuin äly loisti pienistä vilkkaista silmistä. Nämä miehet olivat sotavanhuksia suuren herätyksen päiviltä.
Edellinen esitys tarkoittaa pääasiallisesti herätystä kansan parissa; lisäksi on vielä sanottava muutamia sanoja sen leviämisestä ylempiin luokkiin. Vuonna 1835 näyttää pietismi vielä olleen vähän tunnettu sivistyneissä piireissä, ainakin Helsingissä. Kesäkuussa oli Helsingfors Morgonbladissa (n:oissa 49-52) luettavana kirjoitus lahkolaisuudesta Kajaanin seudulla, niin lavea, että kirjoittaja, ei vähemmin huomattava mies kuin Elias Lönnrot, ilmeisesti oli lähtenyt siitä ajatuksesta, että hän käsitteli yleisölle vierasta ainetta. Kuvaus on kyllä ylipäänsä asiallinen, mutta pysyttelee enimmäkseen ulkonaisissa piirteissä, puvussa, ulkonäössä, kokouksissa j.n.e. sekä mainitsee uskonnollisen mielenhäiriön ja ekstaasin kohtauksia, joita siellä täällä sattui, mutta joita tuskin voi lukea tämän herätyksen yleisiin tuntomerkkeihin kuuluviksi. Annettuaan kuitenkin pietisteistä sen tunnustuksen, että he "ylipäänsä kumminkin ovat hiljaista, siivoa väkeä", lausuu hän oman kantansa ilmi seuraavassa pikku vertauksessa, joka tendenssiltään on "Vanhan puutarhurin kirjeiden" edelläkävijä:
"Oli kerran kaksi miestä, jotka laaksossa olevasta majastaan kulkivat vuorelle, missä heidän herransa asui. Toinen kiinnitti silmänsä alinomaa kukkulaa kohti, jolle he vaelsivat, peläten muutoin eksyvänsä. Siitä seurasi, että hän usein kompastui tiellä oleviin puunjuuriin ja kiviin. Toinen silmäsi myöskin usein kukkulaa kohti, mutta katseli samalla eteensä maahan ja kulki horjumatta ja kompastumatta. Mutta ympärillään hän näki missä ruohoja ja kukkia, missä kypsiä marjoja ja hedelmiä, ja kerran hän auttoi matkakumppaninsa hukkumasta syvään, mutaiseen rapakkoon, johon hän oli pudonnut. Molemmat tulivat kuitenkin vihdoin perille. Silloin sanoi vuoren herra toiselle: 'Miksi olet niin viheliäisen näköinen, ja miksi silmäsi tuijottavat, ikäänkuin et olisi saanut maistaa unta moneen yöhön, ja miksi ovat vaatteesi niin likaiset? Veljesi sitävastoin on iloinen ja hänen vaatteensa puhtaat. Ettekö ole samasta huoneesta lähteneet ja ettekö ole kumpikin vaeltaneet samaa tietä?' Silloin mies vastasi: 'Tosin olemme samasta huoneesta lähteneet ja samaa tietä olemme vaeltaneet, mutta tämä katsoi maan kukkasiin ja söi sen hedelmiä, minä sitävastoin kiinnitin katseeni alinomaa tähän kukkulaan, etten eksyisi.' Silloin sanoi vuoren herra: 'Sinä taitamaton, sinä olisit voinut tehdä niinkuin veljesi, sillä niin korkea on minun asuntoni, että se näkyy kaikkialle, kuhun olisitkin tullut, mutta sinä kaiketi olet pitänyt sitä samanlaisena kuin kaikki muut majat laaksossa.'"
Lönnrotin kirjoitus (jossa merkillistä kyllä ilmenee jonkun verran sitä ymmärtämyksen ja myötätuntoisuuden puutetta, jota usein kohtaa sivistyneissä, kun he itse opin ja tiedon puolesta istuen kukkuraisen pöydän ääressä ottavat arvostellakseen kansassa kulkevia henkisiä liikkeitä) oli, joskaan sitä tarkoittamatta, omiansa antamaan tukea sille käsitykselle pietismistä, mikä sitten tuli hyvin yleiseksi ja millä muun muassa perusteltiin niitä pakkotoimenpiteitä, joiden alaisiksi sen kannattajat pian joutuivat, nimittäin että se saattoi ihmisiä mielisairaiksi tai ainakin aikaansai arveluttavia häiriöitä ja eksytyksiä. Kuvaus herätti huomiota, ja marraskuussa samana vuonna tapaamme lehdessä lähetetyn kirjoituksen, joka puolustaa heränneitä Lönnrotia vastaan. Kirjoittaja, teologi (kenties Johan Fredr. Bergh, joka puolitoista kuukautta myöhemmin alkoi julkaista sanomia Tidningar i andliga ämnen), näyttää olevan sitä mieltä, että Lönnrot oli vain tahtonut pilkata heränneitä, joita hän aivan väärin nimittää lahkolaisiksi, koska heidän oppinsa ei eroa kirkon opista. Aikomuksemme ei ole käydä lähemmin tarkastamaan tätä kynäkiistaa, joka muutoin ei enää jatkunut. Mutta tärkeämpi aineellemme on Runebergin vastalause jälkimmäiseen kirjoitukseen. "Yhtymättä", sanoo hän, "niihin yleisiin mielipiteihin, joista tämä kirjoitus näyttää aiheutuneen, ja voimatta havaita mitään loukkaavaa siinä yksinkertaisessa, harmittomassa esityksessä, jota vastaan se on tähdätty, ei toimitus kuitenkaan ole katsonut itseään oikeutetuksi palauttamaan sitä julkaisematta, varsinkin kun kirjoitus kielestä ja tyylistä päättäen voi olla todisteena siitä, että niillä uskonnollisilla käsityksillä, joita sanotaan olevan osalla Kajaanin seudun väestöä, on puoltajia myöskin korkeammassa merkityksessä kirjallisesti sivistyneiden luokassa maassamme". Nämä sanat todistavat ehdottomasti, että pietismi vielä tähän aikaan oli varsin vähän tunnettu ja levinnyt ylemmissä luokissa. Pari vuotta myöhemmin asianlaita ei enää ollut oleva niin.
Jos kysymme, mistä sivistyneistä piireistä pietismi sai kannattajansa, niin vastaus kuuluu: nuorisosta! Puhuaksemme ensin niistä papeista, jotka tulivat pietismin lipunkantajiksi, olivat he paitsi muutamaa harvaa poikkeusta syntyneitä jäljestä sodan ja siis iältään kahden- ja kolmenkymmenen vuoden välillä, silloin kun he saavuttivat nimen ja maineen uskovaisten parissa. Iloisella rohkeudella he tunnustivat vakaumuksensa, palavalla halulla he saarnasivat puhtaalla kansanomaisella kielellä, joka ei koskaan ennen ollut kaikunut kirkoissamme, ja täynnä innostusta he ennemmin saivat kehoitusta kuin masentuivat "maailman" hyökkäyksistä. Mutta ei ainoastaan nuoria pappeja, vaan myöskin muita nuoria kumpaakin sukupuolta liittyi heränneihin huolimatta kaikesta vastustuksesta vanhempien omaisten puolelta. Ja se vastustus, joka monella oli voitettavana, se pilkka ja iva, jota useimmat saivat kestää, ei ollut vähäinen. Oli todella tarvis rohkeutta, kestävyyttä ja voimaa kieltääkseen kaikki vakaumuksensa tähden, kulkeakseen sen kiirastulen läpi, joka oli niiden edessä, jotka luopuivat maailmasta. Kuinka monta traagillista tapausta sattuikaan perheissä, kun yht'äkkiä poika tai tytär esiintyi pietistinä ja kieltäytyi puvussa ja tavoissa noudattamasta vallitsevaa tapaa. Useinkin syntyi pitkällisiä, repiviä ja veriin saakka haavoittavia rikkumisia niiden välille, joiden olisi tullut ainoastaan rakastaa toisiaan.
Esimerkkinä, ei katkerimmasta, vaan tavallisesta, kerrottakoon muutamia piirteitä eräästä papinperheestä. Vanhemmat tietysti eivät olleet uskonnon vihollisia — päinvastoin kuului asiaan, että ne perheen jäsenet, jotka sunnuntaisin eivät olleet kirkossa, saivat jonkun Franzénin tai Hedrénin saarnan ravinnokseen - mutta "pietismistä" he eivät tahtoneet tietää. Perheessä oli vanhempia tyttäriä noin kaksikymmenvuotiaita ja "pikku tyttöjä" 14-16 vuoden ikäisiä. Erään iloisen uutisen johdosta isä antoi kerran kaikille lapsille hopearahan kullekin, mutta yhdelle vanhemmista, jonka käsi tapaturmaisesti oli loukkautunut, kultarahan. Kultarahan saaja käytti sen ostaaksensa Arndtin "Totisen Kristillisyyden", Murbeckin postillan ja vielä erään kolmannen heränneiden hyväksymän kirjan. Kun isä näki nämä kirjat, otti hän ne pois ja pani kirjakaappiinsa. Tällä sensuuritoimenpiteellä ei kuitenkaan ollut toivottua vaikutusta, sillä vanhemmat tyttäret hiipivät jokaisessa sopivassa tilaisuudessa isänsä huoneeseen lukemaan noita kiellettyjä kirjoja. Se ei siis auttanut; isoista tytöistä tuli vanhempien murheeksi pietistejä. He pukeutuivat mustiin tai sinisiin, kuosiltaan mitä yksinkertaisimpiin pukuihin, joihin kuului tumma, kaulan ympäri rintaneulalla kiinnitetty huivi. Hiukset riippuivat pitkänä palmikkona, niinkuin koulutytöillä on tapana meidän aikanamme. "Mikä kiekura sinulla on niskassasi?" kysyttiin siltä, joka kiinnitti hiuksensa päälaelle. Lisäksi he lukivat tai lauloivat alati Sionin virsiä, jotka he osasivat ulkoa. Kun ei ollut mitään neuvoa isoille, piti ainakin pikku tytöt pelastaa. Heitä kiellettiin vakavasti tai houkuteltiin välistä tarjoamalla marjahilloa ja juustoa — sen ajan herkkutavaroita — menemästä sisarten puolelle, jotka asuivat eri piharakennuksessa. Mutta merkillistä kyllä ei mikään maailmassa ollut niin hauskaa kuin kuulla vanhempien sisarten puhuvan, lukevan ja laulavan. Pikku tytöillä oli vastustamaton veto poikki pihan, he kantoivat "Armonjärjestyksen" hameentaskussaan tai piilottivat kirjan sänkyynsä lukeakseen sitä salaa, kuten muilla on tapana varkain lukea kiellettyä romaania. Kun eräs täti sai salaisuudesta vihiä, tuli ankara tilinteko, mutta se ei asiaa auttanut, ja ennen pitkää vanhemmat näkivät ympärillään pelkkiä pietistejä. Kuultiin tyytymättömiä ja kovia sanoja toiselta puolen ja katkeria kyyneliä vuodatettiin toiselta; mutta asia ei ollut autettavissa. Päinvastoin alkoivat nuoret nyt käännyttää vanhempiaan, joka lopulta onnistuikin ainakin äidin osalta. [Kuvaus perustuu anoppini, Amanda Revellin (o.s. Hällfors), kertomukseen. Hän oli itse yksi "pikku tyttöjä" ja pysyi silloin omaksumallaan kannalla kuolemaansa saakka, joka hänet saavutti 80 vuoden vanhana 1911. Tapauksen paikka oli Isonkyrön pappila. Tekijän muist.]
Herätyksestä opiskelevan nuorison piirissä lausuu eräs nimensäilmoittamaton ylioppilaselämästä 40-luvulla muutamia sanoja, joilla on yleistä pätevyyttä. Liittyen Stenbäckin "Öisiin säveliin" hän kirjoittaa:
"Tämä synkkä ja tuskallinen sieluntaistelu harvoine ylevän, kiihkomielisen innostuksen puuskineen oli todella suuressa määrin viehättävää nuorille mielille, jotka olivat alkaneet ikävöidä jotakin korkeampaa kuin hetken leikkivää turhuutta ja jotka eivät olleet vielä tieteellisistä opinnoista voineet saada mitään korvausta vapaan yliopistoelämän jo vaalenevan hohteen sijaan. Pietismin ylpeä maailmanhalveksuminen herätti myöskin aavistuksen korkeammasta, suurenmoisesta sielunelämästä, jonka rinnalla kaikki maailmallinen pyrintö raukesi tomuun. Sen ensimmäinen ankara käsky: 'Astukaat pois maailmasta ja erottakaat itsenne siitä!' ei meitä pelästyttänyt; askeesilla on kaikkina aikoina ollut ylemmyyden hohde, ja se on siitäkin syystä vaikuttanut puoleensavetävästä Mutta mitä sanottaneenkin tästä uskonsuunnasta, ankaraa vakavuutta ja syvää siveellistä pohjaa ei voitane kieltää sillä olleen, joskin se usein on otettu verhoksi vähemmin jaloille pyyteille."