Oi Sinä, joka tulit pois ottamaan synnin syyn!
Sinä, joka olet niin väkevä heikoissa,
johdata minut kautta helvetin ja kuolon,
mutta johdata minut ainoastaan Sinun tykösi synnistä ja ahdistuksesta!
Kaiken pahuuteni pauloissa tahdon halata Sinun ristiäsi;
Sinä et tahdo, Sinä et voi minua hyljätä.
Tahdon itkeä täällä katumuksen katkeria kyyneliä,
etten siellä itkisi iankaikkisesti.
Viimeisen edellinen stroofi oli eräässä porvoolaisessa sanomalehdessä esiintyvän "Tidningar i andliga ämnen" lehden arvostelijan mielestä harhaoppinen, koska muka ainoastaan yksi on astunut alas helvettiin ja palannut sieltä. C. G. von Essen, joka H. M:ssa (1838, n:o 52-53) vastaa lehteä vastaan tehtyihin muistutuksiin, osoittaa, kuinka Stenbäckin sanat täydellisesti pitävät yhtä Raamatussa ja Lutherilla tavattavien lauseiden kanssa omantunnon kalvavasta tuskasta.]
Tullakseen moisen käsittelyn alaiseksi täytyi runoelman olla ennen kirjoitettu, s.o. otaksuttavasti syntynyt v. 1835. Lisäksi voi mainita, että se muistuttaa "ehtoollisrukouksia", joiden aika silloin, kuten tiedämme, uudestaan kirkastui runoilijan sisäiselle katseelle. Kaiketi tätä aikaa, jollei itse lapsuusvuosia, ajatellen hän laulaa:
Dock var med mig i mina första dagar
Guds frid, som alla syndens moln förjagar,
Då var hans goda engel jämt mig när,
Och Herren Jesus var mig känd och kär.
[Olihan kuitenkin ensimmäisinä eloni päivinä minun kanssani
Jumalan rauha, joka karkoittaa kaikki synnin pilvet,
silloin oli hänen hyvä enkelinsä alati lähelläni,
ja Herra Jeesus oli minulle tuttu ja rakas.]
Muutoin havaitaan tässä tunteenpurkauksessa se persoonallinen piirre (joka runon muunnelmassa on kokonaan hävinnyt), että hän sen tuskan alaisena, jonka synnintunto hänelle tuotti, heti toisessa stroofissa tuomitsee runoutensa:
Mot Gud, mot Gud jag hvarje stund har brutit,
Hans helga nåd med hat jag själf förskjutit,
Af diktens drömmar full min arma själ
Låg utan Gud och fann ändock sig väl.
[Jumalaa, Jumalaa vastaan olen rikkonut joka hetki,
Hänen pyhän armonsa olen itse vihalla hyljännyt,
täynnä runon haaveita oli poloinen sieluni
ilman Jumalaa ja viihtyi kuitenkin hyvin.]
Kahta voimakkaampana palautuu tämä piirre runoelmassa "Huokaus", joka on persoonallisin koko tässä ryhmässä. Se on varmaankin kirjoitettu Helsingissä ja hyvin todennäköisesti jonkun aikaa Östringin kuoleman jälkeen. Kun runoilija aloittaa: