Hur mörkt är allt i detta dödens hus!
[Kuinka synkkää on kaikki tässä kuolon kodissa!]
niin voi siinä, syrjäyttämättä symbolisuutta, aavistaa tyhjyyden tunnetta siinä kodissa, joka ennen oli ollut yhteinen hänelle ja hänen ystävälleen, ja kun hän
— vandrar irrande förutan frid,
En bleknad skugga från en bättre tid,
[vaeltaa eksyksissä rauhatonna,
vaalenneena varjona paremmilta päiviltä,]
sekä ivallisesti puhuu, kuinka kiusattu, kaikille ymmärtämätön kulkija häiritsee ihmisten pikku elämää,
— — — lilla lif, det lugna,
Han skrämmer deras glädjes gälla ljud:
Ha, mänskobarn, det är visst hårdt, vid Gud!
[— — — rauhallista pikku elämää, hän säikyttää pois heidän riemunsa raiut; haa, ihmislapset, onhan se kovaa, Herra nähköön!]
niin se voi vain tarkoittaa hänen yksinäisyyttään keskellä kaupungin vilinää ja toverien seuraa, kun kuolema ja synninsuru yhtaikaa peittivät hänet varjoonsa. Sitten hän luo tämän katkeransuloisen silmäyksen entisyyteen:
O, hvarför svällde någonsin mitt bröst
Af stora aningar, af ljuf förtjusning?
Hvi har jag lyssnat gladt till sångens röst?
Hvi har mitt druckna öga af dess ljusning,
Med glad, oändlig kärlek, sett en stråle
Förklara hjärtats djup och jordens rund,
En stund! ack! blott en kort bevingad stund?