Den strålen innerst i min själ dock gick,
Den var mitt lif i de försvunna åren;
Och lifvet öppet för min fria blick
Låg som ett solglänst blomsterfält om våren.
[Oi, miksi paisuttivatkaan rintaani konsanaan suuret aavistukset, suloinen hurmaus? Miksi olen riemuin kuunnellut laulun ääntä? Miksi on päihtynyt katseeni iloisella, äärettömällä rakkaudella nähnyt säteen kirkastavan sydämen syvyyden ja maan piirin, hetkisen aikaa, ah, vain lyhyen, lentävän hetken!
Tuo säde kuitenkin kulki sieluni sisimpään, se oli elämäni noina menneinä vuosina; ja avoimena oli elämä vapaalle katseelleni kuin kevään kukkaketo päivän kultaamana.]
Mutta nyt on yö peittänyt kaiken tämän ihanuuden, sydämen maailma on autio ja tallattu kuin tyhjäksi ryöstetty pyhäkkö. Jos vielä joskus väikkyy sielun silmien ohitse kuva niin taivaallinen kuin entisinä päivinä, niin se on vain virvavalo, langennut enkeli, joka valittaa ikäväänsä: runoilija on tullut mykäksi ja synkäksi. — Ja sitten hän jatkaa kysyen:
O, fattigdom i min förbrända själ,
Där kalla lik af forna fröjder sofva!
[Oi kolkko köyhyys palaneessa sielussani,
missä entisten riemujen kylmät ruumiit nukkuvat!]
onko tämä raskas kuorma pahain henkien lahja vai korkeudesta lähetetty rangaistus, joka on kärsivällisesti kannettava ja kestettävä? Kärsivällisyyttä ajatellessa kuohahtaa hänen mielensä:
Ack, tålamod! platt intet eger jag
Af denna dygd, som jag har hört dem prisa.
Jag vill ej domnad lefva lifvets dag
Med tålamodets tunga tröst till lisa;
Jag kan ej se af all min vår, som glänste,
Blott detta murkna, mörka minne qvar
Och denna oro, som ett mål ej har.
[Ah, kärsivällisyys! ei rahtuakaan ole minulla tätä hyvettä, jota olen kuullut heidän kiittävän. En tahdo elää horroksessa eloni päivää kärsivällisyyden raskas lohtu hoivanani; en saata nähdä kaiken kevääni loistosta tähteenä vain tätä lahoa, mustaa muistoa ja tätä levottomuutta, jolla ei ole päämäärää.]
Tähän epätoivoiseen, uhmansekaiseen tuskaan ei vielä piikoita mitään lohtua, ja runoilija pitää sitä vain toivon ilveenä, että