Dock stundom bilden af den man, som brinner
Af qval i bitter kamp och dolda strider,
Till dess han fri, försonad breder ut
Sitt inres rikedom med fröjd till slut.
[Ikäänkuin ukkospilven salama toki toisinaan välähtää kuva miehestä, joka palaa tuiman tuskan ja salaisten taistelujen liekissä, kunnes hän vapaana, sovitettuna vihdoin riemuiten levittää näkyviin sisäisen rikkautensa.]
Se on: sielunsa silmillä hän näkee itsensä kamppailevan pyrkien vapauteen ja sovitukseen.
Kuinka muuttunut onkaan mieliala seuraavassa runoelmassa "Murheelle". Intohimo ja uhma ovat kadonneet, ja vaikka pahat henget vielä vaivaavat runoilijaa, näyttää tuska tyyntyneeltä. Kuinka hän äsken onkin tuominnut runoutta, ei hänen mielikuvituksensa koskaan ole luonut suurenmoisempaa kuvaa kuin tässä yön kalpeasta sisaresta, lempeästä murheesta, jonka luota hän etsii rauhaa.
Den dunkelblåa slöjan upp du slår,
Och kronan glänser i ditt mörka hår;
Men hög och huld du räcker ut din hand
Och vinkar vänligt till ditt stilla land,
O milda moder sorg.
[Sinä nostat hämäränsinisen huntusi, ja kruunu kiiltää tummilla suortuvillasi; mutta korkeana ja lempeänä sinä ojennat kätesi ja viittaat ystävällisesti hiljaiseen maahasi, oi lempeä emo murhe.]
Kuka hän on, tämä murheen hengetär? Se ei ole ainoastaan ystävien kuoleman tuottama murhe, ei myöskään pelkkä synnin suru, "joka on syvin ihmiselämässä", yksilöllisesti käsitettynä, vaan synnin suru niin laajentuneena, että se käsittää koko maisen elämän tuskan, josta jokainen ihmislapsi saa osansa. Siksi runoilija kysyy saattajattareltaan:
Är du ej jordelifvets drottning, är
Du tröstande hvart brustet hjärta när?
Har du ej redan vid min vagga stått
Och sjungit sången om min lefnads lott,
O milda moder sorg?
[Etkö ole maisen elämän kuningatar, oletko
läsnä lohduttamassa jokaista särkynyttä sydäntä?
Etkö jo seisonut kehtoni ääressä
ja laulanut laulua eloni kohtalosta,
oi lempeä emo murhe?]
Kysyessään hän huomaa taivaallisen loiston ympäröivän hänen kasvojaan, ja samalla hän puhkeaa sanomaan: