Lopuksi on meidän edelliseen liittäminen ote eräästä Stenbäckin kirjeestä (Skarstedtille, 6 p. maalisk. 1841):

"Täällä yliopistossa ovat muutamat ylioppilaat käsittäneet armon ja, maailman pilkan ja katkeruuden alaisina, vakavuudella ja innolla astuneet parannuksen tielle, jättäneet entiset haaveensa ja tavoittelunsa, paheensa ja hyvät ystävänsä niissä, sekä valmistautuvat uhraamaan elämänsä ja voimansa rikkaan, lempeän, ihanan Herramme Kristuksen palveluksessa. Minä olen omasta puolestani aikonut tulla akatemian mieheksi ja lueskelen teologista tutkintoa varten, joissa luvuissa minulla on suurena ilona ja lohdutuksena, että minulla on toverina ja matkakumppanina samaa päämäärää kohti dosentti Bergh, joka jo kauan aikaa on ollut herännyt ja jolla on vakava henkinen pyrkimys, samalla kuin kaikkien täytyy tunnustaa hänen erinomaisen syvät tietonsa. Me kokoonnumme, 20—30-miehisenä joukkona, joka lauantai-ilta, seurustelemme keskenämme lämmittäen ja rohkaisten toinen toistamme. Näissä kokouksissamme laulamme, luemme jotakin henkirikasta kirjaa ja keskustelemme toistemme kanssa. Tuulahdus Herran hengestä väikkyy usein ylitsemme saaden meidät unohtamaan kaiken muun, niin että uusin voimin ryhdymme viikon työhön. Närkästys meitä kohtaan on usein ilmeinen ja purkautuu kuuluville, mutta lohdutamme itseämme sillä, että niin täytyy olla ja että siinä on ainoastaan unta, missä ei mitään taistelua ole. Äskettäin pidettiin täkäläisessä Suurkirkossa ['Suurkirkolla' tarkoitetaan julkista jumalanpalvelusta ilman pilkallista sivumerkitystä. Pietistit eivät pitäneet itseään siitä erillään — 'se oli aina ensimmäinen, ja säännöllisesti käytiin kirkossa', on eräs nainen, joka kuului heränneiden joukkoon Helsingissä, ilmoittanut tekijälle.] jyrisevä saarna meitä — pietistejä vastaan, joita kuvattiin turmiollisiksi haaveilijoiksi ja fantasteiksi, joilla opissa ja elämässä oli moninaisia hairahduksia ja paheita, jotka hylkäsivät sivistyksen, järjen y.m. Jonka jälkeen kuulijoita vakavasti kehoitettiin 'Esivallan nimessä' tarkoin kavahtamaan meitä. Oi, kuolleessa rauhassa ei viihdy Kristus; missä hän alkaa herätä syntisten sydämissä, syntyy melua ja hälinää ja koko maailma raivoo sitä vastaan. Niin käy vieläkin ja niin on aina käynyt. Käyköön Herran Sebaotin nimeen! Jos Jumala on kanssamme, kuka voi olla meitä vastaan?"

Myöskin Essen lausuu mielipiteensä siitä "melusta", minkä uskonnollinen liike ylioppilaiden keskuuteen tullessaan herätti.

"Asian uutuus", sanoo hän, "herätti huomiota. Toisinaan kiehumapisteeseensä noussut lämpö toiselta puolen ja jäätymäpistettä lähenevä uskonnollinen kylmyys toiselta ei voinut olla synnyttämättä taistelua, joka joskus oli kylläkin kiihkeä molemmin puolin. Meitä varten otettiin jälleen käytäntöön vanha herjanimi 'pietisti', eikä parjauksia säästetty. Helsinki oli sitä paitsi vielä siihen aikaan nykyiseensä verrattuna pikkukaupunki, ja mitä mielettömimpiä juttuja sepitettiin, levitettiin ja uskottiin — ei ainoastaan pääkaupungissa, vaan ympäri maita mantereita. Huuto 'pietistisyydestä' täytti kaikki kadut ja kujat, ja lopulta ei tarvinnut muuta kuin käydä vähän ahkerammin kirkossa kuin suuri joukko saadakseen pietistin nimen, ja tällä nimellä leimattiin siten useinkin aivan viattomia ihmisiä. Pian herätti asia poliisiviranomaistenkin huomiota. Stenbäck, Jul. Imm. Bergh ja minä, joita pidettiin tämän vaarallisen liikkeen johtajina, saimme kutsun v.t. kenraalikuvernöörin Thesleffin eteen tilille 'kansanvillitysvehkeistämme'. Hänen ylhäisyytensä tietysti otti meidät hyvin epäsuosiollisesti vastaan uhaten meitä Siperialla; mutta kun hän kuulustelun kestäessä sai tietää, että olimme Hänen Keis. Majesteetilleen ja keisarilliselle huoneelle uskollisia ja kuuliaisia, loppui kuulustelu siihen, että hän suudellen ja syleillen vakuutti meidän olevan 'keisarin ystäviä'. — Mutta uusi, vaarallisempi myrsky uhkasi. Saint-Simonismi oli jo näytellyt osansa Ranskassa ja lakannut olemasta uhkaavana kummituksena siellä. Mutta Helsingin poliisimestari oli, Jumala ties mistä, saanut päähänsä, että tämä kumouksellinen lahko levitti ruttoaan Suomen pääkaupungissa, jonka tähden hän katsoi alamaisen velvollisuutensa vaativan antamaan siitä ilmoituksen Pietariin ja teki minulle sen kunnian, että ilmoitti minut liikkeen päämieheksi. Tämä raportti, joka oli vähällä saattaa silloisen kuvernöörin kreivi Armfeltin keisarin epäsuosioon, maksoi hänelle matkan Pietariin, missä väärinkäsitys selvitettiin. Mutta samasta hetkestä valvoi poliisi jokaista askeltamme. Oli kuin olisi pelätty, että hurskas hartauskokouslaulu hajoittaisi valtion Jerikonmuurit. Kuinka tarkka tämä valvonta oli, sain tietää, kun kerran matkalla tapasin kihlakunnan voudin, joka kertoi minulle, että hän edellisenä päivänä oli aikonut käydä luonani Helsingissä varoittaakseen minua luvattomista kokouksista, mutta saanut kuvernööriltä kuulla, että minä 'kaksi tuntia sitten olin lähtenyt kaupungista'. — Emme kuitenkaan tehneet kellekään ihmiselle mitään vääryyttä, ellemme ehkä toisinaan liian ripeästi ja ankarasti lausutulla tuomiolla. Tämä suvaitsevaisuuden puute, jota ei kaiketikaan syyttä moitittu viaksemme, esiintyi kenties räikeimmin juuri Stenbäckissä. Hänen kantanaan varsinkin oli 'joko — taikka'. Kaikkea penseyttä hän vihasi. Se oli yhtä vieras hänen uudelle ihmiselleen kuin hänen vanhalleenkin. — Silmätessäni tähän menneeseen aikaan", lopettaa Essen, "en ole voinut olla muistelematta Geijerin lausetta fosforisteista: 'Mitä he nuoruuden ylimielisyydessä rikkoivat, on vahingoittanut ainoastaan heitä itseään. Mitä heissä oli ja mitä he vaikuttivat oikeaa ja hyvää, sen tunnen, ja se on pysyvä.'"

Näistä eri lausunnoista on Stenbäckin kirjoittamalla erityinen arvo sen vuoksi, että ainoastaan se on samanaikainen ja antaa käsityksen pietistien palavasta innostuksesta; toisten kertomuksen ovat vuodet verhonneet mietiskelyn udulla.

* * * * *

Äskeisessä olemme käsitelleet kokonaisen jakson vuosia, mutta palaamme nyt syyslukukauteen 1837. — Jos Stenbäck vielä olisi voinut mielenkiinnolla seurata osakuntaelämää, olisivat sen vaiheet tänä ja lähinnä seuraavana aikana tuottaneet hänelle paljon huolta. Lokakuun 31 p. pidettiin kovaonninen kokous, jossa hänkin todennäköisesti oli läsnä. Kuraattori Nervander oli ehdottanut, että osakunta valitsisi 10 sensoria pitämään silmällä muutamia pahamaineisia tovereja, jotka hurjastelevalla elämällään vahingoittivat koko osakunnan mainetta. Mainitussa kokouksessa, jossa oli läsnä 70 jäsentä, toimitettiin vaalit suljetuilla lipuilla, ja siinä saivat Castrén 33 ääntä, Piponius 31, Stenbäck 29, Z. Topelius 27 j.n.e., mutta joku äänesti myöskin paria tunnetuinta renttua. Silloin Nervander suuttui ja virkkaen: "pidän itseni liian hyvänä, herrat, olemaan teidän narrinanne", luopui kuraattorin virastaan ja poistui kokouksesta heti. Siten syntynyttä välihallitusta käyttivät viranomaiset toimeenpannakseen kauan sitten tehdyn, mutta erinäisestä syystä tähän saakka täyttämättä jätetyn päätöksen jakaa osakunta pohjois- ja eteläpohjalaiseen, toimenpide joka tarkoitettuna masentamaan pohjalaisten vastustushenkeä vaikutti aivan päinvastoin ja vihdoin 1844 peruutettiin. Välillisesti vaikutti jako muun muassa Snellmanin eroon yliopistosta. Kun hän näet konsistorin määräämänä pohjoispohjalaisten kuraattoriksi kieltäytyi ottamasta tointa vastaan, oli syy valmis siihen pitkään oikeudenkäyntiin yliopiston viranomaisten kanssa, jossa hän tosin joutui tappiolle, mutta jolla hän vahvisti ja laajensi sitä yleistä suosiota, jonka hän totuuden ja yliopistollisen vapauden pelottomana puolustajana jo sitä ennen oli saavuttanut nuoremmissa yliopistopiireissä. — Kaikki nämä riitaisuudet, jotka Rein on laveasti kuvannut Snellmanin elämäkerrassa, olivat tosin ulkopuolella Stenbäckin pääharrastusta, mutta että vanhemman toverin urhoollinen kestävyys epäveroisessa taistelussa oli liikuttanut hänen omaa, korkeimpien päämäärien puolesta taisteluhaluista sydäntään, näemme siitä ylevästä laulusta, jolla hän tervehti Snellmania, kun pohjalaiset marraskuussa 1838 pitivät jäähyväisjuhlansa entiselle kuraattorille, joka oli valmiina lähtemään Helsingistä pitkälle ulkomaanmatkalle. Laulu on lähtenyt runoilijan sisimmästä, ja siinä totuudessa, josta hän laulaa, sulavat Snellmanin ja hänen oma ihanteensa yhteen — niin erilaiset kuin ne olivatkin. Kun tähän otamme runon, teemme sen siinä tarkoituksessa, että se on tässä luettava enemmän runoilijaa ajatellen kuin miestä, jolle se on omistettu.

Broder, då klar och gudomlig den höga
Sanningen stod för vårt glänsande öga,
O, då svuro vi gladt att dö,
Att troget lefva för den och dö.

Och när i stilla tillbedjan vi lade
Ner för dess fötter det bästa vi hade,
Lifvets sträfvan och själens håg,
Hur ljust var lifvet, hur varm vår håg!

Skola vi svika vår ed, och i smärta
Vika tillbaka med sviktande hjärta?
Trötte och modlöse sjunka ner,
Ack, sjunka slagne i stoftet ner?