Ymmärtääksemme Stenbäckiä "pietistinä" ei tule koskaan unohtaa, kuinka palavasti innostunut hän oli siihen asiaan, joka oli vallannut hänen sielunsa ja mielensä. Ei kukaan ole vähemmän kuin hän mietiskellyt "armon järjestystä" eri asteineen. Kuinka yksinkertaisesti, jopa lapsellisesti, saa sanoa, hän käsitti kaiken tämän, kun asianhaarat eivät pakottaneet suurempaan systemaattisuuteen, näemme alati hänen kirjeistään sisarille ja lähemmille ystäville. Eräästä pitkästä kirjeestä Charlottelle (13 p:ltä marrask. 1837), joka ei sisällä sanaakaan muusta kuin heidän uskonnollisesta sielunelämästään, sivu sivulta samaan sujuvaan, välittömään tyyliin, joka on ominaista kaikelle mitä hän on kirjoittanut näistä asioista, otamme näytteeksi seuraavat rivit:

"Kristus on minun edestäni kuollut, niin, hän on kuollut, ja juuri minun edestäni, ja lain hän on ottanut pois; se antaa elämän ja rauhan. Minun ei tarvitse tehdä niin mitään; en kuuntele mitä laki sanoo, se ei koske minuun — mutta Kristuksen tahdon pitää, ja hän on oleva minun. Minun sydämessäni älköön laki sortavana, raskaana ja julmana tyrannina hallitko, vaan ainoastaan rakas Herrani Kristus, joka ei mitään vaadi, vaan antaa kaikki, anteeksiannon, rauhan, armon, elämän. Minä käyn uljaasti ja rohkeasti eteenpäin; omaatuntoa, kuningatarta, ei mikään laki, synti, kuolema tai perkele saa vangita ja rasittaa, vaan se kuuluu Herralle Jeesukselle, ja siksi se on yläpuolella kaiken muun, kaiken sellaisen. Kyllähän on syntiä sydämessäni, ja se on yhäti liikkeessä, mutta entäs sitten? sen vuoksi onkin Kristus minulle yhäti tarpeen; minä uskon siitä huolimatta, minä tiedän, että niin on hengellisen elämän luonto, että turmeluksen ja armon, lihan ja hengen täytyy sotia ja olla täydessä toiminnassa. Silloin on sisällisen ihmisemme laita parhain, kun on täysi elämä, työ, taistelu ja liike sisällämme. Jumala varjelkoon hiljaisesta levosta, kuolleesta levosta! Mutta kaikki se synti, joka sydämessä nostaa päätään, kaikki perkeleen tuliset nuolet eivät minua peloita — oi, sen vuoksi en tahdo heittää kaikkea menneeksi, en olla epätoivoinen, sillä minulla on vapaa ja alituinen pääsy vapaalle ja avoimelle lähteelle puhdistuakseni synnistä ja saastasta, minä tiedän missä armoistuin on, ja minä tahdon astua sen eteen lohdullisesti saadakseni laupeuden ja armon. Olisi kyllä kauhean suloista ja makeaa vanhalle Aatamille rauhassa katsella oman pyhyytensä kuvastimeen, istua pyhimyssäteikkö ympärillään ja myhäillä omalle itselleen. Mutta sellaista hirveää luopumista ei ole tapahtuva, niin kauan kuin Jumalan henki asuu ja vaikuttaa minussa — Ei ole hätää, Jeesus elää. Jumalan kiitos, että hän pitää minut kurissa ja antaa minun nähdä, että olen syntinen enkä mitään muuta. Niin tahdon riippua kiinni hänen ristissään, ja siinä on hyvä olla. — Niinpä niin, rakas Charlotte, minä kirjoitan omasta itsestäni, vaikka tahdoin kirjoittaa sinusta — armo ja rauha olkoon sinunkin kanssasi! Jeesus antakoon sinulle uskon, niin olet virkoava uuteen elämään; uskoa seuraa Jumalan pyhä henki, ja katso, kirjoitettu on, että se on täynnä vanhurskautta, rauhaa ja riemua. — — Sinä sanot niin tekojumalisesti: 'Ei, hän tahtoo musertunutta ja synnin haavoista kirvelevää sydäntä.' No, mistä otat tuon kirvelevän sydämen? Mikä nyt siihen on neuvona? Arvattavasti ensin saada syntinen, kova sydän pehmeäksi ja vähän muuttuneeksi ja sitten mennä Kristuksen eteen sanoen: kas nyt, nyt sitä kirvelee ja se on vähän vähemmin syntinen kuin ennen, nyt olisi aika, että antaisit minulle uskon ja tekisit loput. Sitä sinä pyydät, ja sitä olet pyytänyt vuosikausia, että saisit Kristuksesi puolivapahtajaksi, päälliseksi ja täytteeksi omalle vanhurskaudellesi. Herkeä, älä vaivaa itseäsi enää — lankea maahan ja tunnusta, ettet mitään ole, et mitään omista etkä mitään voi — Kristuksen täytyy laupeudesta ja armosta antaa sinulle kaikki." — —

Tässä on tosin huomattava, että Stenbäck ei puhu "maailman lapselle" tai välinpitämättömälle ja laimealle, silloin olisi kyllä ääni ollut toinen; mutta siitä huolimatta on myöntäminen, että tämä pietismi on niin evankelista kuin ajatella saattaa — jos kohta se vaatii alituista sotaa "syntiä ja lihaa" vastaan, jotka heikontavat ja karkoittavat pois uskoa. Näihin vihollisiin hän luki kaiken, minkä hän tunsi häiritsevästi vaikuttavan uskonalttiuteen, sallimatta vähintäkään tinkimistä enemmästä tai vähemmästä, ja voimme ymmärtää, miksi hän eräänä iltana muutamia viikkoja kirjeen kirjoittamisen jälkeen, kun Topelius kävi hänen luonaan, tämän hämmästykseksi selitti runouden olevan "hienoa hengen myrkkyä". — "Hirmuisen nurinpäinen ja yksipuolinen käsitys", muistuttaa Topelius tähän päiväkirjassaan. Niin kyllä, varsinkin yksipuolinen, mutta, myöntäkäämme se, ymmärrettävä Stenbäckin kannalta: kaikki tai ei mitään, sillä ei kukaan tiennyt paremmin kuin hän, kuinka vaikeaa oli "masentaa" tuo levoton, runollinen henki. — Edelleen hän luki yllämainittuihin vihollisiin huomionpanemisen ja mukautuvaisuuden muihin ihmisiin ja heidän mielipiteihinsä. Hän oli ankara, ei ainoastaan omaa itseänsä, vaan kaikkia muita sekä läheisiä että kaukaisempia kohtaan, eikä hän empinyt päästää kuuluville mitä ajatteli —, milloin hänellä oli tai hän luuli olevan syytä siihen. Edellämainittu kirje veljelle Lappiin on esimerkkinä. Eräästä hänen kirjeestään yhdelle sisaruksista oli Lauri tullut vakuutetuksi, että veljen uskonnollinen kanta ei ollut oikeaa laatua, ja silloin hän kirjoittaa hänelle suorat sanat. Näköjään kirje on jäänyt lähettämättä, mutta ei varmaankaan siksi, että hän olisi katunut kirjoittamaansa, vaan lienee joku hänen lähimmistään astunut väliin ja saanut hänet jättämään sen lähettämättä. Hänen ankaruudestaan muita arvostellessa olemme jo nähneet Essenin muistuttavan, ja toinenkin kertoja tältä ajalta todistaa samaa, vaikka lisäten, että hän samanmielisten seurassa ei ollut katkera ja synkkä, vaan "iloinen kristillisyydessään". [Sama henkilö on edelleen lausunut siihen suuntaan, että Stenbäck terävä- ja suorakielisyytensä vuoksi ei ollut läheisissä suhteissa tovereihinsa (muutamia harvoja lukuunottamatta), sillä hän herätti heissä aina pelkoa ja kunnioitusta. Niin totta kuin tämä kuuluikin hänen luonteeseensa, on kuitenkin huomattava, että hän kauan oli hyvin hermostunut puheenaolleen kovan hermokuumeen jälkeen alussa vuotta 1837. Se näkyi muun muassa siitä, että hänen oli vaikea tauota, kun oli alkanut nauraa. — Hänen ulkonäöstään tänä aikana voidaan samasta lähteestä mainita, että hän oli hyvin laiha ja kalpea. Kasvojen kalpeus pisti jyrkästi silmiin mustan tukan rinnalla. Sitä paitsi olivat rokonarvet selvemmät kuin vanhemmalla iällä.]

Olemme tahtoneet esittää kaiken tämän, sillä meidän on saaminen käsitys Stenbäckin kannasta siinä merkillisessä kynäsodassa Runebergin kanssa, joka sattui juuri tähän aikaan. On tärkeätä ymmärtää ja tunnustaa, että hänen silmittömyytensä ei ollut doktrinääristä laatua, vaan enemmän johtui hänen luonteensa tulisuudesta; hän oli — uskallamme sanoa sen paradoksin — runoilija pietistinäkin, sikäli näet, että hehkuva innostus, ei kylmä harkinta, johti häntä kaikessa mitä hän puhui, teki tai jätti tekemättä taistellessaan totuuden, s.o. kristillisyyden puolesta.

Kuten aikaisemmin jo on viitattu, ei Runeberg vielä 1835 näytä havainneen tai ajatelleen mielessään, että herännäisyys oli saava alaa n.s. sivistyneissä luokissa. Pian hän kuitenkin näyttää tulleen toiseen käsitykseen, sillä Strömborgin mukaan [Main. teos, IV, s. 172 seurr.] hän lienee jo kesällä 1836 kehitellyt niitä ajatuksia, jotka lopulla seuraavaa vuotta esiintyivät "Vanhan puutarhurin kirjeissä" Helsingfors Morgonbladissa. Syistä Runebergin esiintymiseen mainitsee hänen elämäkerrankirjoittajansa senkin, että Stenbäckin oli ollut tapana usein käydä runoilijan Helsingissä asuvain sisarten Karolinan ja Thildan luona aikomuksessa saada heidät kääntymään pietismiin, ja että Runeberg sen vuoksi oli kehoittanut heitä olemaan ottamatta häntä enää vastaan — jota kehoitusta he eivät kuitenkaan noudattaneet, he kun käsittivät Stenbäckin hyvän tarkoituksen eikä se heitä häirinnyt. Sitävastoin ei mainita, että Runeberg myöskin Stenbäckin runoelmista ja hänen uskonnollisia romaaneja koskevasta kirjoituksestaan sekä persoonallisesti keskustellen oli saanut tietoa pietistien ja erityisesti Stenbäckin omasta uskonnollisesta käsityksestä. Niin kauan kuin Runeberg oleskeli Helsingissä, voivat he tuskin olla välistä tapaamatta toisiaan, ja kuten tiedämme, ei Stenbäck ollut se, joka epäröi sanoa mitä hänellä oli sydämellään. Voi siis otaksua varmaksi, että molempain runoilijain niin erilaiset elämänkatsannot jo aikaisemmin olivat törmänneet yhteen, ennenkuin se tapahtui julkisesti.

Seikkaperäinen selonteko Runebergin tendenssirunoelmasta — ainoasta minkä hän on kirjoittanut — tahi Stenbäckin "Vastauksesta vanhalle puutarhurille" (Helsingfors Morgonblad 1838, n:ot 5 ja 6, tammik. 18 ja 22 p.) tai lopuksi Runebergin vastauksesta siihen olisi tässä tarpeeton. Ovathan kaikki nämä kirjoitukset yleisön käsissä, jota paitsi polemiikkia on tarkastettu ja arvosteltu yksityisissä tutkimuksissa. [C. G. Estlander, J. L. Runebergs religiösa världsåskådning ("I fosterländska ämnen", 1898), ja G. G. Rosenqvist Polemiken mellan Runeberg ooh Stenbäck ("I tidens religiösa frågor", 1899). — Stenbäckin kirjoitus sisältyy hänen runokokoelmaansa, jonka Yrjö Veijola on suomentanut (1900).] Ainoastaan muutamia tähän saakka huomaamatta jääneitä näkökohtia tuotakoon tässä esiin, koska niillä on merkitystä aineeseemme nähden.

Tehdäksemme oikeutta molemmille riitapuolille on tärkeää panna merkille se melkoinen ero, mikä on Runebergin ensimmäisellä ja toisella kirjoituksella asiasta. Vaikka hänen maailmankatsantonsa on sama molemmissa, ei käy kieltäminen, että "puutarhurin kirjeet" enemmän tuntuvat syytöskirjoitukselta pietistejä vastaan kuin yritykseltä saada heille heidän yksipuolisuutensa todistetuksi. Heidät kuvataan "lahkoksi jumalisia, äänettömiä kamalia olentoja, jotka pitävät voittonaan hylätä maisen elämän riemut, ja jotka ovat maksaneet sen, mitä pitävät korkeampana aarteenaan, poskien kasteenvärillä ja silmän tulella", ja tämän mukaisesti sanotaan heitä toisessa paikassa "synkiksi hahmoiksi värittömin kasvoin ja puoliksi sammunein silmin". Edelleen verrataan heitä kasveihin, jotka ennen aikaansa saattaa kuolemaan "kalvavalla hampaallaan mato, jota he itse tietämättään suojelevat ja elättävät". Rosalle on seurustelu lahkolaisten kanssa välittömänä syynä kuihtumiseen ja kuolemaan, sillä "myrkylle, jota hän on imenyt", ei ole mitään lääkettä. Kun lopuksi muutamat tahtovat lohduttaen lähestyä tytön sairasvuodetta, huudahtaa puutarhuri: "Pois, pois, mustat aaveet, minä tunnen teidän lohdutuksenne! Se mikä on jalointa, tosinta, pyhintä, on viettelijän kädessä keinona." Vastakohdaksi pelkkien varjojen täyttämälle taululle kuvataan jonkunmoinen paratiisillinen viattomuuden elämä kukkien ja varjoisain hedelmäpuiden keskellä, jonka rauha ja onni olisi ollut rajaton, ellei "viettelijä" olisi häirinnyt sitä.

Jos ajattelemme Stenbäckiä tätä lukevana, niin käsitämme, ettei hän voinut muuta kuin ennen kaikkea tarttua näihin kertomuksen pääpiirteihin, joiden tarkoituksena oli antaa oikea kuva niistä uskovaisista, joihin hän luki itsensä, ja kun hänen mielensä kehoitti häntä kirjoittamaan vastauksen, seurasi itsestään, että hän siinä esitti, kuinka hän näki valoa ja iloa siinä, missä puutarhuri näki pimeyttä, ja päinvastoin. Hän ei olisi ollut se innostuksen mies, mikä hän oli, jos hän olisi ryhtynyt laatimaan tutkielmaa siitä maailmankäsityksestä, jonka piirteet kuultavat toisen vertauksista ja mietelmistä. On sanottu, että vastaus on "kiivas". Siitä, joka oikein tuntee Stenbäckin intohimoisen luonteen, sellaisena kuin se kuvastuu hänen runoelmissaan ja kirjeissään, se päinvastoin tuntuu merkillisen tyyneltä ja harkitulta. Terävyys on tunnustajan eikä poleemikon. Aloittaessaan hän on enemmän heltynyt kuin vihastunut, sillä hän muistaa itsekin kokeneensa "miltä tuntuu, kun rakkaimmat ja kalleimmat siteet katkeavat", ja kun hän sanoo runoutta myrkyksi, ei se ole Runebergia vastaan tähdätty isku siitä, että runoilija panee puutarhurin siten nimittämään pietismin oppia, vaan siinä toistuu hänen jo ennen Topeliukselle lausumansa lause sen nojalla, mitä hän itse oli kokenut katkerissa sieluntaisteluissa. Sekin tuima sana, että puutarhuri ei mitään ymmärtänyt kristillisyydestä, on käsitettävä yleisemmin kuin persoonallisena hyökkäyksenä, sillä juuri tuota surutonta elämää vastaan maailman kukkatarhassa hän oli taistellut tullakseen Kristuksen tykö. Mitä vastaus muutoin sisältää, on hän sanonut sekä ennemmin että myöhemmin — siinä on koko pietismin synkkä käsitys maailmasta synnin ja turmeluksen kotina, mutta myöskin se uskon varmuus, joka siirtää vuoria.

"Puutarhurin kirjeillä" on, huolimatta tendenssistään, runoelman luonne — varjot ja valot ovat taiteellisen vaikutuksen vuoksi vedetyt jyrkemmin kuin todellisuudessa. Runeberg kirjoitti niin, siksi ettei hän tuntenut seisovansa elävää persoonallisuutta vastassa. Kun hän uudestaan tarttuu aineeseen vastatakseen Stenbäckille, on hän samalla sekä lempeämpi että perinpohjaisempi. Nyt hän kehoittaa vanhaa palvelijaa "laupeudella katselemaan ihmisiä, joita, vaikka he erehtyvätkin, kuitenkin aina on pidettävä arvossa sen lämmön vuoksi elämän kalleimpia etuja kohtaan, joka heitä liikuttaa ja ohjaa", ja hän syventyy kysymyksen yksityiskohtiin ilmeisessä aikomuksessa saada vastustajansa toiseen vakaumukseen. Selvästi ja suuresti esitetään Jumalan suhde luotuun maailmaan, kuinka siis maailma, sellaisena kuin se henkii ympärillämme, on samoinkuin sana pyhä rauhan ja luottamuksen lähde, kun vain sanan valo ja sovituksen usko sydämessämme katselemme sen ilmiöitä, edelleen, kuinka ihmisen edistyminen vapauteen eli korkeampaan elämään tapahtuu ilman hyppäyksiä alituisessa kehityksessä, ja lopuksi, mitä oikeastaan pietistien kannassa oli syystä muistutuksen alaista: jyrkkä jako, joka erottaa luomisen luojasta, itsekäs huolehtiminen, joka vain tarkoittaa omaa yksilöllistä autuutta, ja ylpeä suvaitsemattomuus, joka lausuu kadotuksen tuomion Jumalan maailmaan kuuluville olennoille. Siitä, mitä näistä kolmesta "hairahduksesta" sanotaan, siteerattakoon ainoastaan seuraavat sanat: "Te määräätte niin ahtailla rajoilla autuuden alan, että te, jos saan käyttää kuvaa, ikäänkuin sanotte verelle suonissanne: 'Pysy ainoastaan sydämessä; sydän on elämän lähde, ja sinä olet kadotuksen tiellä, jos olet sen ulkopuolella!' Sallikaa vaan veren virrata vapaasti suonissaan; se on palaava takaisin sydämeen noutamaan elämää, mutta myös kulkeva sen ulkopuolella elämään ja elähdyttämään. Älkää sanoko, että ihminen inhimillisessä toiminnassa, taiteessa, tieteessä, on kadotuksen tiellä: nekin ovat suonia, samasta sydämestä, uskonnosta, lähteviä haaroja, ja sen täytyy elää myöskin niissä ja niiden kautta luoda elämää ruumiiseen, joka ei ole sydän yksinään."

Stenbäck ei enää vastannut. Siksikö, että hän olisi tullut vakuutetuksi Runebergin esityksestä? Emme sitä usko; mutta emme myöskään epäile, että siinä oli paljon sellaista, mitä hän ei tahtonut eikä tainnut väittää vääräksi. Kuinka olisikaan hän voinut olla yhtymättä siihen, mitä Runeberg sanoo maailman ja luonnon ilmiöistä, että nekin katsottuina sovituksen usko sydämessä ovat rauhan ja uskalluksen lähde, hän, joka vuotta ennen pääsiäislaulussaan oli laulanut: