Luonnollisesti Stenbäck tiesi kaiken tämän; mutta hän ei ollut se mies, joka pelkäsi vaikeuksia. Hän ryhtyi toimeen tuorein voimin ja julisti uskoaan riemulla — kunnes väkivalta pakotti hänetkin vaikenemaan.

"Evankelisella Viikkolehdellä" oli kirjallisempi luonne kuin sen edelläkävijällä. Hartauskirjoitusten rinnalla tapaa siinä tutkielmia, jotka valaisevat ajan oloja, kirkkohistoriallisia ja muita kertovia esityksiä, arvosteluja y.m.s., tavallisesti hyvin kirjoitettuja ja hyvin valittuja katsoen siihen puhtaaseen, kaikkea sanavaahtoa ja tunnehaikeilua vihaavaan kristilliseen henkeen, joka on johtavana periaatteena. Alkuperäiset kirjoitukset ovat nimimerkittömiä, ja mahdotonta on sen vuoksi enää tarkoin päättää, mitkä avusteet ovat minkin antamia, vaikka tosin ainakin Stenbäckin käsi usein on ilmeisesti tunnettava. Hän on kaiketi kirjoittanutkin enimmän osan, sillä hän oli päätoimittaja ja antoi lehdelle kokonaisuudessaan leiman. Eri kirjoitusten ohella hänen persoonallisuutensa ilmenee niissä runomuotoisissa lisissä, joilla numeron on tapana alkaa, ja niissä "mietteissä ja ajatelmissa", joihin se päättyy.

Ensimmäisellä numerolla (7 p. tammik. 1839) on mottona lause: Nostakaat silmänne ylös, ja katsokaat vainioita, sillä ne ovat jo valkeat elonajaksi (Joh. 4: 35), ja sen aloittaa runoelma "Aamu", joka symbolisesti viittaa seuraavaan ohjelmakirjoitukseen "Toiveita" (Utsikter). "Jos uskot, niin puhut", aloittaa Stenbäck Lutherin sanoilla tämän kirjoituksen, ilmaisten sillä syyn esiintymiseensä, ja antaa sitten yleissilmäyksellisen esityksen ratsionalismin ja "järjenmukaisen kristillisyyden" leviämisestä Euroopassa. Hän osoittaa, kuinka ratsionalismi sai aikaan sen, että "yleinen hämmennys, laimea, pilkkaava tietämättömyys hengellisistä asioista, penseä uneliaisuus ja ajattelematon turvallisuus tuli näkyviin kirjallisuudessa ja elämässä". — "Aika näytti", sanoo hän, "jonkunmoisella kyllästyneisyydellä antaneen laahata itseänsä eteenpäin, ja hämmentyneestä, häiriöisestä kieltensekoituksesta kuuluivat alati ainoastaan sanat: 'valistus, suvaitsevaisuus, rakkaus, omantunnonvapaus', suuren veljeyden lunnaina". — Hän puhuu edelleen oppi- ja hartaus- y.m. kirjain tulvasta, joilla ihmiset koettivat vahvistaa viisautensa ylivaltaa, kuinka vanhat laulu- ja virsikirjat tehtiin vetisiksi ja lennottomiksi, kuinka niiltä riistettiin niiden voimakas uskonelämä ja omat henkevät lauseparret ja ne sovitettiin heikkouskoisen ajan makuun, kuinka edelleen huonot näytelmät, sellaiset kuin Kotzebuen, kevytmieliset ja sentimentaalisen laimeat romaanit ja luontoapalvovat tai moralisoivat runoelmat vaikuttivat myrkyttävästi, sekä vihdoin kuinka sekin peloittava voima, joka on aikakauskirjoissa ja sanomalehdissä, suosi ratsionalismia. Niin näytti sen valta turvatulta ainiaksi, mutta "silloin puhalsi tuulahdus Kaikkivaltiaan hengestä yli maan, ja rehoittava ruoho kuihtui, ja ylpeä kukka alkoi lakastua. Avara keto, täynnä kuolleitten luita, alkoi taas liikkua; kuolleet nousivat ylös ja todistivat niitä vastaan, jotka kehuivat elävänsä." On alkanut sota uskosta ja epäuskosta, sota Kristuksen evankeliumista. Monet aikakauden oppineimmat ja nerokkaimmat miehet oppivat jälleen uskon kieltä ja puhuvat sen puolesta. Yhtenä vakuuttavimpia todistuksia uskon edistymisestä ja voitoista mainitaan lopuksi joukko aikakauskirjoja, jotka todistavat totuuden puolesta ja jotka viime vuosina ovat suuresti karttuneet luvultaan. — Stenbäck asettui siis aikakauskirjoineen itsetietoisesi niiden riviin, jotka taistelivat raamatullisen kristillisyyden puolesta ratsionalismia vastaan — se paikallinen hengellinen liike, joka suomalainen pietismi oli, käsitettiin ilmaukseksi koko Euroopassa huomattavasta reaktsionista tuota uskon vihollista vastaan. Kirjoituksen esitys ei ollut kansantajuinen, s.o. kansaa varten aiottu, ja muutoinkin voi lehdestä sanoa, että se oli tarkoitettu maan sivistyneelle yleisölle.

Toinen numero esittää yhtä laveassa, "Järjenmukainen kristillisyys" nimisessä kirjoituksessa, kuinka ratsionalismi menettelee todistellessaan kumoon evankeliumin pääoppeja sekä kuinka järjen oikeastaan tulee suhtautua Jumalan sanaan. "Emme mekään ole järjenhalveksijoita, saati sitten järjenvihaajia", sanoo Stenbäck, jonka tyylin tässäkin tunnemme, "sillä ilman sitä jäisi ilmestys joko kuolleeksi aarteeksi tai se tulee suorastaan haaveilun ja uskonkiihkon tulisoihduksi, kuten niin monelle historian lehdelle on verikirjaimin kirjoitettu. Mekin annamme järjelle suuren arvon, mutta me emme tahdo koskaan Baalin pappien tavoin notkistaa polviamme järjen jumalattarelle. Mekin tunnustamme järjen henkiseksi silmäksi, jolla korkeampi valo vastaanotetaan; mutta me tiedämme varsin hyvin, että tälle silmälle on ilmestys se kaukoputki, jonka avulla se yksin saattaa elon yössä tähystää maailmoihin, joita paljas silmä ei olisi voinut keksiä, ei edes aavistaa. Meidänkin mielestämme käsittää lopuksi järki kaiken tietämisen lait, jonka kautta siis vakaumus ja usko vasta on mahdollinen, mutta se ei ole itse tiedon ja uskon lähde, sillä ei ole sitä tarkoitusta eikä myöskään kykyä luoda, tuomita ja mestaroida taivaallisia, vaan iäti ainoastaan oppia Jumalalta ja totella häntä, ja siten tulla tietoon siitä, mikä taivaallista, jumalallista ja autuuttavaa on." —

"Valoa, valoa, huudetaan edelleen" — jatkaa kirjoittaja yltyvällä innostuksella — "ja me yhdymme ilolla tähän huutoon. Mutta me etsimme korkeinta ainoastaan korkeimmasta (Jaak. 1: 17). Me emme seuraa mitään kiiluvaa arkisoihtua, emme edes kaikkea korkeampaa valistusta halveksivan ja ylenkatsovan järjen yölampunvaloa, kaikkein vähimmin niitä virvatulia, jotka nousevat ylpeyden suosta ja luulottelun rämeistä. Me vaadimme Sionin valoa (Jes. 9: 2); totista valoa, josta Johannes todistaa (Joh. 1: 9), joka karkoittaa kaiken pimeyden, valistaa kaikki henget ja täyttää -säteillään kaikki iankaikkisuudet, Häntä, joka sanoi: 'Minä olen maailman valkeus; joka minua seuraa, ei hän pimeydessä vaella, mutta saa elämän valkeuden.' (Joh. 8: 12.) Sen vuoksi pysymme apostolin sanassa: 'meillä on vahva profeetallinen sana, ja te teette hyvin, että siitä vaarin otatte, niinkuin kynttilästä, joka pimeissä valistaa, niin kauan kuin päivä valkenee ja kointähti koittaa teidän sydämissänne' (2 Piet. 1: 19). Tätä taivaanvaloa eivät yölliset henget totisesti voi sietää!"

Tarkempi selonteko aikakauskirjan sisällyksestä ei tässä voi tulla kysymykseen. Edellä kerrotut ja siteeratut kohdat ovat jo kylliksi osoittamaan sen henkeä ja luonnetta. Kaikkialla ilmenee tosi paatos, mahtavasti vaikuttava, harras vakaumus. Tyyli ei ole tutkimuksen tyyntä ja harkittua tyyliä, vaan elävän puheen, joka milloin leimahtaa suuttumuksesta, milloin väräjää liikutuksesta, mutta aina on avonaista, rohkeamielistä, vilpitöntä. Luonnollisesti juuri nämä ominaisuudet sekä todellisen käsityksen ja persoonallisen kokemuksen alituinen tuntuminen tekivät sen, että lehdelle, kuten Aug. Schauman [Nu och förr, s. 381.] todistaa, "annettiin suuri arvo" pietistien piirin ulkopuolellakin. Merkitystä vailla ei kaiketi ollut sekään, että tiedettiin Stenbäckin, yhden maan etevimpiä runoilijoita, olevan päätoimittajana, ja että kohdassa ja toisessa lukija oli erottavinaan kantelon kajahdusta keskellä vakavaa esitystä. Tarkkaavan lukijan on näet helppo eräistä vertauksista, eräistä sanoista, virkkamattakaan puheen sujuvasta virrasta, tuntea runoilija. Jopa niissä hartauskirjoituksissakin, jotka seurasivat mainittuja yleisluontoisia, esim. eräässä, jonka nimi on "Parannus ja usko" (n:oissa 13 ja 14), esiintyy sellaisia piirteitä. Niinpä, kun hän puhuessaan "herätyksestä", kuvattuaan kuinka syntinen tultuaan käsittämään oman viheliäisyytensä joutuu epätoivoon kaikesta, mikä on hänen omaansa, sanoo: "mutta silloin kaikuu evankeliumin ääni ikäänkuin enkelien laulamana pilvistä, silloin huutaa armon ääni, huutaa Jeesus: Tulkaat minun tyköni te kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon virvoittaa teitä." Ja heti jäljestä, missä hän sanoo: "vihdoin avautuu hänelle syvä, iloinen ja kirkas katse Kristuksen sovintoon, ja hän syöksyy armon ja laupeuden iankaikkiseen mereen". Edelleen kohdattiin hänet jo mainituissa alkurunoelmissa. Paitsi "Aamua" oli lehdessä sen ensimmäisenä vuotena "Keväthuokaus", "Pois pelkosi!" sekä kaksitoista "sointua", joista kuusi oli ennen julkaistuja nimellä "gaseeleja", kuusi taas uutta. Muiden sepittämiä on ainoastaan yksi runoelma: "Hvart skall jag gå?" (Kunne kuljen? n:o 16, 22 p. huhtik.). Sillä on nimimerkki L—a, joka merkitsee Lauraa, Stenbäckin sisarta.

[Runoelma kuuluu:

Hvar finns väl den, som vill mig lycklig göra?
Hvar är den vrå, där jag kan lycklig bo?
Hvem är ock den, som vill mig visligt föra
Hem till det land, där jag får evig ro?

Jag känner En, som jämt mig räcker handen; —
"Följ mig, du arma; följ mig, om du vill!" —
Och visar skenet från de bättre landen,
Och talar mig så godt och vänligt till.

Ack, hvarför dröjer jag att honom följa?
Han Sonen är ifrån det rika hus;
Han skall för mig ej någon sanning dölja,
Men i mitt hjärta gjuta frid och ljus.