Och Han är den, som vill mig lycklig göra,
Och öfverallt kan jag då lycklig bo;
Och Han är den, som vill mig visligt föra
Hem till det land, där jag får evig ro.
(Missä onkaan se, joka tahtoo minut onnelliseksi tehdä?
Missä on soppi, jossa voin onnellisena asua?
Ja missä on se, joka tahtoo minut taiten johdattaa
kotia siihen maahan, missä saan iäisen rauhan?
Tunnen Yhden, joka yhä ojentaa minulle kättään; —
"Seuraa minua, poloinen! seuraa, jos vain tahdot!"
Ja osoittaa hohdetta, joka käy paremmista maista,
ja puhuttelee minua niin lempeästi ja ystävällisesti.
Ah, miksi viivyttelen häntä seuraamasta?
Hän on rikkaan kartanon Poika;
Hän ei ole kätkevä minulta mitään totuutta,
vaan on vuodattava sydämeeni rauhan ja valon.
Ja Hän on se, joka tahtoo minut onnelliseksi tehdä,
ja kaikkialla voin silloin onnellisena asua;
ja Hän on se, joka tahtoo minut taiten johdattaa
kotia siihen maahan, missä saan iäisen rauhan.)]
Lopuksi viikkolehti antoi Stenbäckille aiheen tarkastaa ennen kirjoittamiansa ajatelmia niistä poimiakseen ja muodostellakseen sellaisia, joita hän saattoi painattaa lehteen. Usein hän kyllä haki aforismeja etevien kristillisten opettajain teoksista, mutta tuon tuostakin hän pani lehteen omiakin henkeviä ja muodoltaan valmiiksi valettuja mietelmiä. Näytteinä niistä olkoot seuraavat:
Abraham uhrasi Jumalalle rakkaimpansa; se joka uhraa Jumalalle rakkaimpansa on Abraham.
On ihmisiä, jotka pitävät heikkoutena antaa anteeksi rikoksen. Tämän periaatteen mukaan olisi Jumala heikoin taivaassa ja maan päällä, sillä ei kukaan taivaassa eikä maan päällä anna anteeksi niin paljon kuin hän.
Valo karkoittaa pimeyden: missä Jumala nousee sydämen valoksi, siellä synti laskeutuu mailleen.
Kuinka puhdas täytyykään peilin olla, jos tahtoo nähdä siinä kuvansa oikein; jos se on tomuinen, niin ei enää näe selvästi. Niin täytyy sydämen olla puhdas maailman tomusta, jotta Jumalan kuva voi loistaa siinä.