Suurin onnettomuutemme ja luontomme kirous on, ettemme saata samalla kertaa olla Jumalan ja oman mielemme mukaan.
Monella on kyllin uskontoa esiintyäkseen synkkänä, äreänä, ylpeänä ja moitteenhaluisena, mutta ei kyllin ollakseen iloinen, tyyni, levollinen, nöyrä ja lempeä.
Me tyydymme sanomaan Jumalalle, että tarvitsemme hänen armoaan, ja kuitenkin voimme aivan hyvin kestää sitä vailla olemista.
Ihmisille annamme antaen, Jumalalle ottaen ja kiittäen.
Sillä sielulla, joka on maallisen rakkauden siteissä, on lyijyä siivissään, eikä se voi kohota Jumalan tykö.
Ei koskaan täydy turvata enemmän Jumalaan, kuin milloin asiamme näyttävät toivottomilta; sillä missä ihmisavusta ei enää ole toivoa, siinä se antaa jumalalliselle sijan.
Sinä hidas! miksi tahdot käskeä niitä, jotka kotkina lentävät, vaeltamaan hitailla kukonaskelillasi?
On syvämielisyyttä, joka kaivaa syrjään, ja yksinkertaisuutta, joka valloittaa taivaan.
Me tahdomme pyhittää itsemme työn kautta, Jumala tahtoo tehdä sen kärsimyksen kautta.
Meidän täytyy opiskella ja tehdä työtä niinkuin eläisimme iankaikkisesti; meidän täytyy elää ja rukoilla niinkuin tänään kuolisimme.