Totuuden etuoikeus on voittaa vielä kukistuessaankin, ja valheen ansaittu rangaistus on kukistua voittaessaankin. —
Suorasanaisista kirjoituksista, jotka osoittavat taiteellisempaa muotoa, mainittakoon ainoastaan kertomus "Uudenvuoden ilta", joka on jonkunmoinen vastine "Vanhan puutarhurin kirjeisiin". "Tapaus" on sijoitettu maalaispappilaan ja on se, että perheen jäsenet, isä ja äiti sekä heidän lapsensa, Ludvig ja Betty, uudenvuoden iltana istuvat kotoisessa piirissä kertoen toisilleen, mitä kullekin on tärkeintä tapahtunut kuluneena vuotena. Saamme tietää, että eräs pitäjään muuttanut vanha majuri on siellä saanut suuria muutoksia aikaan. Ensimmäisinä oli vanha pastori itse havainnut, ettei kristillisyytensä laita ollut oikein, ja siten herännyt totiseen murheeseen, joka johti hänet kääntymykseen; hänen vaimolleen oli käynyt samoin, ja Ludvig oli käynyt vaarallisten koettelemusten läpi, mutta ankaran sairauden aikana Helsingissä vihdoin tullut oikealle tielle, niin että hän nyt iloisena uskossaan tunnustaa syntinsä ja todistaa siitä armosta, jota hän on kokenut. Betylle yksin on tähän iltaan saakka kaikki tämä ollut osaksi outoa, osaksi hänen huvituksiaan häiritsevää, ja keskustelu on aluksi vain kiusallista hänelle kuunnella. Mutta hänenkin hetkensä oli tullut, veljen kertomus valtaa hänen mielensä, ja loppu kuuluu: "Niin puhui Ludvig. Mutta Betty kallistui veljensä rintaa vasten ja itki." — Kertomus on nimimerkitön, mutta C. G. von Essenin jälkeläiset tietävät sen lähteneen hänen kynästään.
Siitä, mitä jo on kerrottu "Hengellisistä Sanomista", saattaa arvata, että "Evankelinen Viikkolehti" ei läheskään ollut sellainen kuin toimitus olisi halunnut. Varsinkaan ei voi olla panematta merkille alkuperäisten kirjoitusten vähälukuisuutta verraten vanhemmasta ja nuoremmasta ulkomaisesta kirjallisuudesta lainattuihin. Syynä tähän oli sensuurin harras toiminta. Hengellisen kirjallisuuden sensuuri oli tähän aikaan tuomiokapitulien huostassa, ja sitä hoidettiin innolla, joka olisi herättänyt ihastusta jossakin kenraalikuvernöörissä vuosisadan käänteessä. Esimerkkinä mainittakoon, että luetteloon Turun ja Porvoon tuomiokapitulien kieltämistä kirjoista vuodelta 1839 muun muassa on pantu: "Nådens ordning till saligheten efter Jesu härliga evangelium" (Tukholma 1826) ja "En ropandes röst i öknen" (Örebro 1834), ja kiellon syyksi ilmoitetaan molempien "arveluttava sisällys"! [Luettelon, joka käsittää vuodet 1835-50, on Ad. Neovius julkaissut Vartijassa 1891.] Kun siten viattomintakin hartauskirjallisuutta, mitä saattaa ajatella, merkittiin "kiellettyjen kirjain luetteloon", ilmeisesti vain siksi, että pietistit sen hyväksyivät, on helppo ymmärtää, että Viikkolehden toimitusta pidettiin kuumilla. Lyhyet lauseet Stenbäckin kirjeistä Achrénille ovat asianlaitaa valaisevia. 3 p. helmik.: "Oletteko saaneet lehden? Se käy kurjanpuoleisesti. Porvoon piispa on pöpö meitä kohtaan, ja enimmin saanee kai lehti sen tuntea; meidän täytyy aluksi pitää se niin löyhänä kuin suinkin." 25 p. helmik.: "Kirjoituksesi viipyy kauan Porvoossa; luultavasti se tekee siellä kierrostaan, ja ennakolta jo huhutaan sen olevan 'niin sarkastisen', että se tuskin pääsee painoon. Säälin suruasi; minä olen saanut tottua siihen. Nyt tänne tultuani on miltei jokainen kirjoitus, jonka olen kirjoittanut ja lähettänyt, joko pyyhitty kokonaan tai tärvelty pilalle. Harmissani kirjoitan kuitenkin, mitä Jumala antaa, ja ajattelen, että he väsyvät ennen kuin minä. Olen tuuminut koota epuun saaneet kirjoitukset ja painattaa ne yhdeksi kirjaksi Ruotsissa. [Tämä ajatus ei tiettävästi milloinkaan toteutunut. Mahdollisesti käsikirjoitukset hukkuivat Vaasan palossa.] Kirjoita sinäkin; miksi antaisimme konsistorin peloittaa ja säikyttää itseämme — ehkäpä se konsistori, joka istuu ylhäällä, sensuroi toisin ja kuitenkin päästää poloiset kirjoituksemme jollakin tavoin painoon ja valoon. Jollei muun vuoksi, niin kiusaksi perkeleelle — sillä jollei hän olisi kiukuissaan meitä ja meidän sanojamme kohtaan, ei hän niin vastustaisi. Katsos, siinä on meillä toki keino tehdä kiusaa hänelle, joka on ollut meille kiusaksi enemmän kuin kyllin. Julkisota — ryhtykäämme kerran puolustuksesta hyökkäykseen. Olkoon meillä voimaa käydä hänen kimppuunsa, niin että tuntuu!" — Sitten oli jonkun aikaa paremmin laita, kuten näkyy seuraavasta. 20 p. syysk.: "Mitä Hussista tulee? Essen sanoo, ettei tule mitään kirjoitetuksi, mutta mielestäni sinun pitäisi hyvin saada se aikaan. Tai kirjoita jotakin muuta. Meille näyttää tulevan hyvänpuoleiset ajat sensuuriin nähden." Päiväämätön kirje (jonkun aikaa myöhemmin): "Oletko jo laatinut kirjoituksesi Hussista? tee se, tai jos ehdottomasti kiellät, niin ilmoita minulle, silloin minun täytyy kirjoittaa. Sen voisit tehdä jonakin joutohetkenä! Älä laisinkaan ajattele sensuuria, vaan kirjoita mitä tahdot. Me käräjöimme paraikaa niiden kanssa. Olin äskettäin Porvoossa ja sain siellä väitellä Forsiuksen ja Runebergin kanssa, joka viimeksimainittu sitten on osoittautunut suosiolliseksi meitä kohtaan. Minulla on siellä kirjoituksia, jotka ovat viruneet siellä kauan ja jotka kaikesta päättäen taas saavat epuun." 23 p. jouluk. mainitaan, että Stenbäck ja Essen taas olivat olleet Porvoossa, luultavasti sensuuriasioissa.
Tämä voinee riittää täksi kertaa. — Jumaluusopin lehtori G. H. Forsius näyttää olleen pääsensori, mutta päätöksiin lienevät kaikki tuomiokapitulin jäsenet ottaneet osaa. Stenbäck mainitsee, että Runeberg hänen Porvoossakäyntinsä jälkeen oli ollut "suosiollinen", josta näemme, että hän kuitenkin yleensä otti osaa sensuroimiseen. Strömborgin Runebergin elämäkerrassa ei ole mitään tietoja tästä asiasta.
Edellämainituissa kirjeissä on myöskin siellä täällä muutamia sanoja, jotka koskevat yliopistonuorisoon kuuluvien pietistien elämää ja osaksi vahvistavat, osaksi pikkupiirteillä täydentävät sitä, mitä aikaisemmin on siitä kerrottu. Syksyllä 1838 ja seuraavana talvena oleskeli Helsingissä vanha saksalainen paroni Nolcken, josta Stenbäck (23 p. syysk. 1838) kirjoittaa: "Hän on kuin isä meille kaikille. Vanhana, hartaana kristittynä hän ei täällä seurustele kenenkään muiden kanssa kuin meidän. Me kokoonnumme pari kertaa viikossa, luemme, puhumme, rukoilemme. — Hän ei ymmärrä laisinkaan ruotsia, siksi meidän on vähän vaikea vaihtaa ajatuksiamme." 25 p. helmik. 1839 hän kirjoittaa: "Elämme täällä noin hiljakseen — kokoukset täydessä vauhdissa ja silloin tällöin joku uusi. Hirmuista on se, että jollemme pysy valveilla ja valjaissa, niin emme ainoastaan itse huku, vaan vedämme muitakin mukanamme — Jumala on asettanut niin ihmeellisesti kohtalomme." Päiväämättömässä kirjeessä syksyltä taas: "Olemme jälleen saaneet muutamia uusia, 2-3. Yksi, joka on ollut raju ja suosittu hurjastelija. Herra tukekoon meitä! Olen ajatellut mitä Chrysostomos sanoo: älkäämme ahkeroiko, että monet tulisivat kristityiksi, vaan että he tulevat oikeiksi kristityiksi. No, lauma ei ole vielä liian suuri — kiitetty olkoon Herra, että olemme edes päässeet alkuun. Siinä on kyllin toistaiseksi. On hauskaa ajatella, että te taivallatte siellä ja me täällä — ja jos olemme huonompia kuin te, niin olemme kuitenkin tiellä. Kuka tahtoisikaan jäädä jälkeen?" — Että kaiken tämän, varsinkin lehden tuottaman touhun takia luvut eivät edistyneet täydellä vauhdilla, on helppo käsittää. Stenbäck päättääkin tämän kirjeen sanoilla: "Lukuni sujuvat hyvin huonosti — minusta tulee kehno teologi."
Stenbäckin suhteesta pohjalaisiin tovereihinsa ylipäänsä näinä vuosina on vähän tietoja. Pari tapausta osoittaa kuitenkin, että hän oli yhteydessä heidän kanssaan ja nautti heidän täyttä luottamustaan. Kun Cygnaeus syksyllä 1838 valittiin eteläpohjalaisen osakunnan kuraattoriksi, johti Stenbäck sitä lähetystöä, jonka toimena oli pyytää, että hän vastaanottaisi kutsumuksen, ja kun etelä- ja pohjoispohjalaiset 9 p. marraskuuta 1839 yhteisesti viettivät ensimmäisen juhlan Porthanin muistoksi, ehdotti Stenbäck, siihen valittuna, maljan Runebergille, joka oli Porvoosta kutsuttu juhlaan.
Kuvaus tästä tilaisuudesta, jolla isänmaallisen luonteensa vuoksi on merkityksensä Suomen kansallisen heräämisen historiassa, olisi tässä liikanainen, kun Z. Topelius on kertonut, miten juhla vietettiin. [Z. Topelius, Den första Porthansfesten 1839. Joukahainen XI.] Tähän kuuluu ainoastaan se, mikä koskee Stenbäckiä. Yleväaatteinen runopuhe, jonka hän juhlassa lausui, kuuluu kauneimpaan, mitä hän on sepittänyt. Alkaen samalla ihanalla kuvalla, jolla Runeberg lopettaa "Pilven veikon", runoilija ylistää ensin Porthania, joka
Oss hemmastadde gjorde i vårt land,
Och hemmastadde, bröder, i vårt eget bröst.
[Koteutti meidät omaan maahamme,
ja koteutti, veikot, meidät omaan rintaamme.]
Antaessaan meille muinaisuutemme hän antoi meille tulevaisuuden, joka on harmaan muinaisuuden lapsi.