Vähemmin yksilöllisistä, yleis-uskonnollisista runoelmista, jotka muodostavat jälkimmäisen osan loppupuoliskon, tahdomme tässä mainita ainoastaan "Luontokappalten huokauksen", joka käsityksen syvyydessä ja runokielen lennokkuudessa tosin on oivallisinta, mitä runoilija on aikaansaanut. On jo mainittu, että Stagnelius, runoilija, johon Stenbäck oli hyvin kiintynyt, lienee johtanut hänet käsittelemään tätä aihetta, vaikka hän teki sen aivan itsenäisesti. Tältä runoilijalta hän myös lainasi runomitan runoelmaansa "Juomingit", joka mitta tavataan Stagneliuksen runossa "Bacchisk tröst", missä ajatus kuitenkin on aivan päinvastainen.

Mutta on aika lopettaa tämä katsaus Stenbäckin runouteen ja lausua se johtopäätös, joka sanotusta seuraa.

Jos joku lukija aikaisemmin esittäessämme pietismin yleistä merkitystä olisi ajatellut, että sille on annettu liiaksi arvoa ja että olisi oikeampaa kannattaa kerran vallalla ollutta käsitystä, että tämä uskonnollinen herännäisyys oli ohimenevä hengellinen kulkutauti, jolla ei ollut syvempää juurta kansan sielussa, niin voi vastakkaisen mielipiteen puolustukseksi esiintuoda sen seikan, että pietismillä oli oma runoilijansa — runoilija, joka runoilijalahjansa aitouteen ja syvyyteen katsoen yksinään voidaan verrata maamme kahteen suurimpaan runoilijaan. — Tällä on myöskin Stenbäckin sija sivistyselämämme historiassa määrätty. Mutta jos tarkemmin tahtoo määrätä hänen suhteensa runoilijaveljiin, niin voi sanoa, että Stenbäck jyrkässä subjektiivisuudessaan ja todellisuuden ulkopuolella kangastavine ihanteineen oli romantikko, vaikka vapaa romantiikan tavallisista, helposti tunnettavista heikkouksista, ja semmoisena täyte Runebergin klassilliselle runoilijaluonteelle. Z. Topeliuksen runous, joka esiintyi myöhemmin, oli sekin täyte Runebergille, mutta vähemmässä määrässä esiintymällä vastakkaisena elämänkäsityksenä kuin sen kautta, että hän niin sanoaksemme jatkoi ja laajensi edeltäjänsä isänmaallista runoutta. Kuitenkaan ei tule unohtaa, että Topeliuksen kehitys, joskaan hän ei koskaan ollut pietisti, kuitenkaan ei jäänyt vapaaksi uskonnollisesta virtauksesta: hänessä tuntuvat tuonnempana molempain runoilijain vastakohdat tavallaan sulautuvan yhteen. Isänmaallisina runoilijoina ja suurmiehinä Runeberg ja Topelius ovat ehdottomasti Stenbäckin yläpuolella, mutta jos ottaa huomioon vain puhtaasti lyyrillisen kyvyn, s.o. sisäisen tarpeen ja neron lahjan runon muotoon pukea sielunsisällyksensä, mielialansa ja syvimmät tunteensa, niin että ne vastustamattomasti siirtyvät kuulijan mieleen, täytyy myöntää, että Stenbäck kohoaa täysin yhtä korkealle, jopa korkeammalle, sillä kuinka korkealle heidän runoutensa arvo asetettaneenkin, käy kuitenkin heidän suuruutensa toiseen suuntaan. Tämän mukaisesti ei Runebergin taide verrattomassa plastillisessa havainnollisuudessaan eikä Topeliuksen hurmaavassa notkeudessaan saavuta Stenbäckiä väräjävässä tunteellisuudessa. Mutta tuo jyrkkä yksilöllisyys, jota tässä tarkoitamme ja joka oli kuvaavaa viimeksimainitulle enemmän kuin toisille runoilijaveikoille, ei ollut ainoastaan hänen voimansa, vaan hänen heikkoutensakin: hänestä ei koskaan tullut eikä olisi voinut tulla kansallisrunoilijaa niinkuin molemmista muista.

* * * * *

Stenbäckin elämäkerran kirjoittajalla ei ole mitään syytä ryhtyä kuvaamaan yliopiston riemujuhlaa 15, 16, 17, 18 ja 20 p. heinäkuuta 1840. Stenbäck oli kyllä niiden joukossa, jotka tässä tilaisuudessa saivat laakeriseppeleensä, mutta hänellä ei ollut mitään sen huomattavampaa sijaa juhlapäivien tapahtumissa, joissa siirrytään valmistavasta 30-luvusta 40-lukuun, jolloin kansallistunto alkoi voimakkaasti kohottaa ääntänsä sekä proosassa että laulussa. Ei myöskään ole tarpeellista luetella niitä koti- ja ulkomaisia vieraita, jotka kohottivat juhlan vilkkautta ja loistoa, joskin on muistaminen, että Stenbäck varmaankin oli mukana, kun pohjalaiset Turun tullin edustalla ottivat vastaan kunnianarvoisimman vieraan, Franzénin, R. I. Holstin tilaisuuteen sepittämillä säkeillä. Lämpimämmin kuin kenenkään kuuluisan muukalaisen vastaanotti Stenbäck erään vieraan, jonka läsnäolo ei liene edes ohimennen mainittu missään kertomuksessa juhlasta. Se oli pieni äijä, köyryselkäinen, kumarahartiainen ja sileäksi ajeltu kasvoiltaan, joissa katsojan huomion veti puoleensa esiinpistävä leuka ja ohut nenä, jonka selkä silmien kohdalla teki syvän mutkan sisäänpäin, sekä ennen kaikkea pienet, vilkkaat silmät korkean, taaksepäin kaartuvan otsan alla; hänellä oli harmaa sarkapuku, jonka huomattavin osa oli körttinuttu, ja harmahtavat hiukset ulottuivat olkapäille asti. Tämä mies, joka usein nähtiin, missä ihmisiä kerääntyi lukuisasti koolle, ja joka ei myöskään tahtonut laiminlyödä suurta riemujuhlaa, oli Paavo Ruotsalainen. Ohjelmaan kuuluvissa erilaisissa juhlallisuuksissa hän oli kaiketi jonkun kerran läsnä, mutta vain äänettömänä ja huomaamattomana katsojana; mutta kun isännät ja vieraat päivän julkisten juhlallisuuksien jälkeen iltaisin suuremmissa ja pienemmissä piireissä kokoontuivat virvoitteleimaan ravintoloihin tai kaupungin puistoihin, silloin kerääntyi myös milloin missäkin yksityisasunnossa piiri Paavon ympärille, ja siinä hänellä oli sananvuoro, ja läsnäolijat kuuntelivat hartaudella yksinkertaista miestä, joka oli yhtä suorapuheinen herrain kuin talonpoikainkin edessä. Stenbäck oli jo aikaisemmin tutustunut Paavoon, nimittäin v. 1838, jolloin viimeksimainittu ensi kerran kävi Etelä-Suomessa tervehtimässä J. F. Berghiä Nurmijärvellä ja muita helsinkiläisiä ystäviään. Näyttää kuin hän itse tällä kertaa olisi ollut syynä Paavon matkaan. Eräässä keväällä Achrénille kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän m.m. ensiksi sanoo: "Kuten tietänet, olen asunut maalla tämän lukukauden, ikävässä ja edistymättä askeltakaan — ei koskaan pääse omalle oksalleen lentämällä pois erämaahan", lausuu hän edelleen: "Olemme vähin ajatelleet saada joitakuita teistä tänne promotsionin ajaksi; Paavo tulee myös silloin muiden keralla. Sinäkin ja Janne voisitte kerran tulla tänne. Kirjoitan tästä kaiketi enemmän, kun saan kirjeen Paavolta hänen tännetulostaan." Jos Stenbäck odotti vastausta, oli kaiketi juuri hän kehoittanut Paavoa tulemaan.

Stenbäckin yksissäolo Paavon kanssa ei päättynyt juhlapäiviin Helsingissä, vaan jatkui sitten mitä läheisimpänä, he kun matkustivat yhdessä Pohjanmaalle Ylivieskaan. Pitkällä matkalla, joka vei useita vuorokausia ja kaiketi vielä pitkistyi sen johdosta, että tiellä pysähdeltiin rakkaiden ystäväin ja sukulaisten luona, kuten siihen aikaan oli tavallista, oli paras tilaisuus keskusteluihin, ja kuinka suuren arvon he oppivat antamaan toisilleen, tiedämme heidän omista sanoistaan. Jo ennemmin olemme siteeranneet Stenbäckin sanoja Skarstedtille Paavo Ruotsalaisesta, ja tämä taas kuuluu Stenbäckille itselleen (tarkoittaen 1 Joh. 2: 20) lausuneen kuvaavat sanat: "Sinulla on voide ja sinä tiedät kaikki."

Mutta Pohjanmaanmatkalla oli tällä kertaa aivan toinen tarkoitus Stenbäckille kuin saattaa Paavoa, joka sitä tietä matkusti kotia Savoon. Jo ennen riemujuhlaa Stenbäck oli Essenin kanssa saattanut jonkun matkaa kahta matkustajaa, jotka lähtivät Pohjanmaalle, ja näitä hän tahtoi tavata jälleen. Rouva Fabritius — silloin salakihloissa Essenin kanssa — oli näet Ebba-sisarensa kanssa matkalla Pohjanmaalle esittääkseen itsensä tulevan miehensä vanhemmille ja muille hänen sukulaisilleen. Ensimmäinen pysähdys oli Berghin luona Nurmijärvellä, missä pidettiin seura ja mistä Stenbäck ja Essen palasivat Helsinkiin. Jonkun aikaa oleskeltuaan luutnantti Essenin luona Kimon tehtaalla Oravaisissa molemmat naiset matkustivat C. G. von Essenin kanssa, joka sillä välin oli saapunut kotiinsa, Jonas Laguksen luo Ylivieskaan, ja siellä Stenbäck ja Paavo saavuttivat heidät. Ylivieskasta matkusti karttunut seura — sillä vielä muitakin liittyi jo mainittuihin — Alavieskan kappalaisen Vilhelm Österbladin virkaanasettajaisiin. Mutta jo ennen tätä matkaa oli Stenbäck saavuttanut matkansa tarkoituksen — hän oli kosinut Ebba Arppea ja saanut hänen myöntymyksensä.

Edellisestä tiedämme, että rouva Fabritius tyttärineen ja sisarineen oli asettunut asumaan Helsinkiin syksyllä 1837. Jo siihen aikaan Essen oli esitellyt perheelle ystävänsä, ja Stenbäck oli sitten vuosien kuluessa seurustellut sen piirissä. Hänen omintakeinen, sielukas olentonsa ei ollut voinut jäädä tekemättä vaikutustaan, mutta hän ei ollut sanoilla eikä käytöksellä antanut aavistaa sitä loppua, mihin tuttavuus oli johtava. Se mitä nykyjään sanotaan "kurtiisiksi", oli aivan olematonta näissä piireissä, ja missä sydän liikkui, tukahdutettiin tunteet tai salattiin ne kaikilta. Jos siten kosinta ja kihlaus oli odottamaton uutinen niille, joiden lähinnä olisi tullut sitä aavistaa, ja jos liitolla myöskään ei ollut tavallisia romanttisia alkuoireitaan, niin on kuitenkin varmaa, että Stenbäck siitä, jonka hän valitsi puolisokseen, sai, kuten Essen todistaa, "uskollisen toverin elämänsä taipaleelle, rakkaan hoitajattaren myöhempien vuosien pitkissä kärsimyksissä ja herttaisen osanottajan pyrintöihinsä". Edellytyksenä viimeksimainittuun tehtävään oli hänen valitullaan selvä luontainen arvostelukyky ja valistunut ymmärrys sekä myös tietoja ja harrastusta kirjallisuuteen ja yleisiin kysymyksiin, puhumattakaan samanmielisyydestä uskonnollisessa elämänkatsannossa.

Äskenmainitulta matkalta palatessaan Stenbäck kävi morsiamensa seurassa viimeisen kerran hellästi rakastetun äitinsä luona, joka sen vuoden vapunpäivästä alkaen asui Vöyrin pappilan vanhassa rakennuksessa tyttärensä Marie Ottelinin ja kolmen lapsenlapsensa kanssa. [Edellisenä vuonna, 1839, oli Ottelin kuollut, jonka jälkeen leski lapsineen oli muuttanut äitinsä luo.] Täydellinen yksimielisyys uskonnollisissa kysymyksissä vallitsi nyt pojan ja äidin välillä, joka, kuten tuonnempana toisessa yhteydessä tulee kerrottavaksi, oli saanut kokea vainoakin liittymisestään pietisteihin. Syvästi suruissaan Lauri erosi äidistään, vaikka tämä oli luvannut tulla hänen häihinsä Helsinkiin. Lupaus ei täyttynytkään, sillä jo 17 p. marraskuuta 1840 äiti kuoli keuhkotulehdukseen. Tauti kyllä oli ensin saanut suotuisan käänteen, niin että Achrénit, jotka olivat saapuneet Vähästäkyröstä, matkustivat kotiinsa siinä luulossa, että kaikki vaara oli ohitse, mutta äkillinen jälkipuuska sammutti elonkipunan niin nopeasti, että he eivät ehtineet palata. Laurikaan ei ollut läsnä kuolinhetkellä eikä hautajaisissa; mutta kertomus äidin viimeisistä hetkistä oli omansa tyynnyttämään surua, joskaan ei vähentämään kaipausta. Jo 20 p. elokuuta Stenbäck oli palannut Helsinkiin, mistä hänen Evankelisen Viikkolehden toimittajana oli vaikea olla pitempää aikaa poissa. Häät oli ajateltu pidettäväksi samalla kertaa kuin Essenin. Niin ei kuitenkaan käynyt. Jo silloin kun tieto saapui äidin sairaudesta ja kuolemasta, oli määrätty, että Stenbäckin häät vietettäisiin aikaisemmin, nimittäin 3 p. joulukuuta 1840. Syynä tähän oli osaksi se, että Essenin morsian leskenä ei niin pian ehtinyt laillisia muotoja noudattaen järjestää asioitaan, osaksi se, että ystäväin Laguksen ja Malmbergin oli määrä siihen aikaan tulla Helsinkiin kuuluisan Kalajoen-jutun yhteydessä olevien asiain johdosta — ja tämä seikka, näiden harvinaisten vierasten läsnäolo, oli lähin syy. Häät pidettiin rouva Fabritiuksen kotona Uudenmaankadun varrella. Vieraina oli Arppen perheen sukulaisia sekä nelikymmeninen joukko Stenbäckin uskonveljiä ja yliopistotovereja, tohtoreja, maistereja ja ylioppilaita. Morsiamella oli valkea hääpuku; musta pukukin oli ollut kysymyksessä, mutta hän ei tahtonut viettää häitään puvussa, joka muistutti hautajaisia Vihkimisen toimitti Malmberg, joka sen jälkeen myös luki saarnan Lutherin postillasta. Kun vielä mainitaan, että virsiä veisattiin, niin näkee, että häät olivat järjestetyt heränneiden kesken vallitsevaan tapaan.

Se koti, jonka Stenbäck tähän aikaan saattoi tarjota vaimolleen, oli hyvin yksinkertainen ja vaatimaton, sillä tulot olivat niukat ja epävarmat. Mitä sanomalehti tuotti hänelle, emme tiedä, mutta tuskinpa siitä lienee ollut paljon puhumista, ja kaiketi eivät nekään tulot olleet loistavat, jotka hän sai yhdessä Julius Berghin kanssa valmistamalla nuorukaisia ylioppilastutkintoon, puhumatta siitä, että hänellä oli ylimääräinen amanuenssinvirka yliopiston kirjastossa. Se mikä Stenbäckillä oli lähinnä sydämellä ja vei enimmän osan hänen aikaansa, nimittäin teologiset opinnot, ei toistaiseksi tuottanut mitään.