* * * * *
Evankelisen Viikkolehden toimittaminen tuotti Stenbäckille usein tyydytystä ja riemua, mutta vastukset eivät vähentyneet, päinvastoin ne kerääntyivät katastrofiksi. Koko vuosi 1840 kului vielä tasaista kulkuaan. Kaikissa osissa maata pitivät heränneet lehteä suuressa arvossa — sehän oli heidän elämänkäsityksensä ainoa julkinen edustaja — ja Stenbäck puolestaan oli iloinen saadessaan avustusta maaseutuystäviltään. Erään Achrénilta tulleen kirjoituksen johdosta hän kirjoittaa tälle (keväällä 1840), "että kirjoitus oli vastaanotettu yleisellä ilolla ja ihastuksella. Kun osaat kirjoittaa sellaista, niin emme suinkaan jätä sinua rauhassa kaivamaan leiviskääsi maahan. Te kirjoitatte, muutamat teistä, paljoa paremmin kuin me, ja kuitenkin te lykkäätte kaiken kirjoittamisen meidän niskoillemme. Tosin se voisikin lähinnä kuulua meille, mutta sen, joka parhaiten osaa, tulisi kuitenkin tehdä se ennen muita. Jollei meidän yhteistä asemaamme puolusteta ja tunnusteta, niinkuin tulee, ja jollei meidän lehtemme, joka kuitenkin on tärkeä ainoana julkisena äänenkannattajanamme, ole voimakas ja hyvä, niin saatte tekin osaksi syyttää itseänne siitä. Täällä me saamme puhua koko maalle, me, jotka olemme suurimmat tuhertajat; ja ne, joilla on parempi kyky, vetäytyvät seurakuntainsa rajojen kuoreen antamatta kuulua mitään itsestään. Summa se, että tämä kirjoitus ei mitenkään saa olla viimeisesi. — Se on mennyt Porvooseen; luultavasti se hyväksytään. Promotsioniaikana kesällä, jolloin paljon kansaa tulee tänne, meillä pitäisi olla kirjoituksia, jotka houkuttelisivat ihmisiä huomaamaan lehteämme; jos sallit, niin tahdon säästää tämän siksi." [Promotsioniaikana ei lehdessä ollut mitään kirjoitusta, joka olisi lähetetty tai jota muutoin voisi pitää kirjeessä tarkoitettuna. Kenties sensori kielsi sen.] — Kun lehden kirjoitukset tavallisesti ovat nimimerkittömiä, voidaan paitsi tätä mainita ainoastaan yksi lähettäjä, F. G. Hedberg, koska hänen nimensä alkukirjaimet ovat merkkinä kirjoituksessa "Kuinka seurakuntien tila on parannettava?" Kuitenkin voi tässä yhteydessä kertoa, että Stenbäck joulukuussa kohta häittensä jälkeen sai kirjeen Ruotsista eräältä hänelle aivan tuntemattomalta henkilöltä, joka tarjoutui antamaan avustusta lehteen. Tämä tuntematon ystävä oli nuori teologi O. W. Skarstedt, joka sittemmin yliopistonopettajana ja teologisena kirjailijana saavutti tunnetun ja arvossapidetyn nimen. [Skarstedt, synt. 1815, papiksi vihitty 1841, tuli toimittuaan pappina ja opettajana Gööteporin hiippakunnassa 1848 eksegeettisen teologian dosentiksi Lundiin ja vihdoin 1865 professoriksi, ensin käytännöllisen teologian, sitten eksegetiikan. Hän erosi virastaan 1896 ja kuoli 1908.] Kirje synnytti kirjeenvaihdon, joka jatkui kauan ja jolla on arvoa Stenbäckin elämäkerralle, koska hän ulkomaiselle miehelle on lausunut kaikenlaisia arvosteluja, joita omamaalaisten kesken ei olisi tullut kysymykseen, mutta jotka ovat jälkimaailmalle mieltäkiinnittäviä. Jo ennen olemme esittäneet otteita näistä kirjeistä, ja vastedes teemme samoin. — Kuvaava on ensimmäisen vastauksen (14 p. jouluk. 1840) sydämellinen alku: "Rakas veljeni Kristuksessa! Ilolla ja hämmästyksellä vastaanotin kirjeesi. Olen yksikseni ja ystävieni seurassa riemuinnut siitä ja lähetän sinulle meren ylitse lämpimimmän kiitokseni siitä. Kun toivon, että sama Herra, joka on katsonut minunkin puoleeni ja herättänyt minut unesta tavoittamaan elämän valoa ja ainoaa iäistä totuutta, joka on Kristus, myöskin on sinun kuninkaasi, mestarisi ja ystäväsi, niin en voi katsoa meitä vieraiksi toisillemme, vaan ojennan sinulle heti veljellisesti käteni ja toivon, että me olemme ja pysymme veljinä niin täällä kuin siellä. Meitä on täällä piskuinen lauma, jotka heränneinä murehtimaan pelastusta etsimme Herraa, ja kun meitä tässä Sodomassa pidetään vihattuina ja pahamaineisina henkilöinä, pietisteinä ja fantasteina, niin voit kuvailla mielessäsi, kuinka sydämellisen rakkaana ja rohkaisevana sinun veljellinen äänesi kaukaa kuului meille."
Sen jälkeen puhuttuaan uskonnollisesta liikkeestä Suomessa, siitä pilkasta ja vainosta, jota vastaan aina täytyi taistella, sekä lausuttuaan sanat: "täytyy joko olla kristitty kokonaan tai ei laisinkaan", Stenbäck siirtyy siihen aineeseen, joka nyt lähinnä kiinnittää mieltämme: "Avoimin sylin vastaanotan avustustarjouksesi Evankeliseen Viikkolehteen. — Lehteämme julkaisivat jo 1836-38 toiset toimittajat olematta kyllin kykeneviä yritykseen ja vähillä varoilla; keväällä 1839 otin minä muutaman täkäläisen ystävän kera (maist. dosentti Bergh ja maist. C. G. von Essen) toimituksen huostaani ja huomaan kykyni liian vähän tämän tehtävän tärkeyttä vastaavaksi. Kun päätoimi on minun hartioillani, niin on minulla usein kyllä ollut syytä huutaa Herralta voimaa, kestävyyttä ja lujuutta, varsinkin kun lehden on meidän uskonnollisessa suhteessa niin mielenkuohuisessa ja kiihoittuneessa maassamme alituisesti taisteleminen sekä kirjoittavain että kirkuvien vastustajain kanssa, jotka kaikesta sydämestään tahtoisivat meidät niellä tai ainakin saada suumme tukituksi. Sitä paitsi on meillä sangen ankara sensuuri, joka tuon tuostakin armahtamatta julistaa kieltonsa kirjoituksillemme. Joka tapauksessa tahdomme jatkaa turvaten Häneen, joka johdattaa kuningasten sydämet kuin vesipurot ja jonka käsi vielä vie kansansa kautta merten ja erämaiden, vihollisen joukkojen keskitse."
Jos silmäilee Evankelista Viikkolehteä 1840, niin huomaa, että sisällys yleensä on samaa laatua kuin v. 1839. Kuitenkin on hartauskirjoituksia [Sellaista on "Sekalaista ystävilleni" (Pout-purri till mina vänner) viidessä numerossa, varmaan Stenbäckin kirjoittama.] vähemmän, mutta sen sijaan kirjoituksia teologisesta ja hengellisestä kirjallisuudesta suurempi luku. Uutena aineena ovat ainoastaan poleemiset kirjoitukset, joilla oli pakko torjua pietistejä yleensä ja erittäinkin viikkolehteä vastaan milloin missäkin lehdessä tehtyjä hyökkäyksiä. Esimerkin vuoksi mainittakoon kaksi polemiikkia. — Helsingfors Morgonbladin toimitus oli saanut jäljennöksenä ja julkaissut vanhan kertomuksen siitä "merkillisestä innostuksesta" eli uskonnollisesta liikkeestä Kurikan seurakunnassa 1774, joka äkisti virisi sammuen yhtä nopeasti ja jonka lähinnä synnyttivät nuorten naisten kiihoitustilassa pitämät saarnat — naisten, jotka ilmeisesti olivat ruumiillisesti sairaita ja joista moni sittemmin oli tunnustanut harjoittaneensa petosta. Pietisteissä ei herättänyt pahennusta itse kertomuksen julkaiseminen, vaan se seikka, että toimittaja (Fabian Collan) siihen Uittamassaan johdannossa huomautti kertomusta sopivaksi valaisemaan "yhtä tärkeimmistä päivänkysymyksistämme", kun näet Kurikan tapahtumat muka antoivat käsityksen siitä, millaisiksi lahkolaisten erehdykset usein muodostuvat saadessaan alaa rahvaassamme. Toisin sanoen: toimitus ei antanut historiallisen esimerkin puhua itse puolestaan, vaan piti sitä jonkunmoisena todisteena uskonnollisen liikkeen yleensä ja varsinkin vallitsevan pietismin vaarallisuudesta. Evankelinen Viikkolehti puolestaan vaati, että Helsingfors Morgonbladin tuli osoittaa, mikä yhtäläisyys oli Kurikan liikkeen ja nykyisen välillä, mutta siihen ei jälkimmäinen lehti antautunut, arvellen että asia oli "kyllin selvä itsestään". — Polemiikki oli siis vallan tavallista kynäsotaa, missä pääasia kierretään sivuseikkojen vuoksi. — Toinen polemiikki, jonka tahdomme mainita, alkoi siten, että eräs Åbo Tidningin kirjoittaja oli joutunut kuohuksiin siitä, että Evankelisessa Viikkolehdessä oli ihmisen järjelle annettu mainesana "perkeleellinen" ("fördjäfladt"). Hän puolestaan sanoi: Järki on valo, joka valistaa ihmisiä. Se on Jumalan Henki, joka asuu meissä ja jota me kyllä niskoittelullamme voimme vastustaa, jopa sen karkoittaa. Mutta Jumalan henkeä ei voi pimittää, yhtä vähän kuin aurinkoa itsessään, silloinkaan kun pimeitä kappaleita tulee sen eteen. Ainoastaan synti erottaa meidät jumalallisesta valosta ja vaikuttaa, ettemme useinkaan näe sitä, vaikka sen tulee johtaa meitä elämämme tiellä. — Tämä oli valmis pala Essenille, joka nähtävästi on laatinut lavean vastauksen. Ensin selitetään tuo moitittu sana, jota sanotaan käytetyn "herjasanana" Lutherin esikuvan mukaan, seuraavasti: "Olla luopunut Jumalasta ja vihamielinen häntä vastaan, sehän juuri on ominaista perkeleelle. Kun ja mikäli nyt siis järki osoittaa omistavansa näitä ominaisuuksia, on se siis perkeleellinen." Sen jälkeen käsitellään vastustajaa mitä perinpohjaisimmin; kirjoittaja näet osoittaa, kuinka hänen väitteensä sotii logiikkaa ja kristinoppia vastaan. — Meidän täytyy sanoa, että kumpikaan riitapuoli ei herätä myötätuntoisuutta. Jospa toiselta puolen ei voikaan ihmetellä, että järkeä vastaan singahutettu "herjasana" vaikutti loukkaavasti, niin ei ole järjen puolustus parempi, sillä järjen sanominen Jumalan Hengeksi on kristinopin kannalta (jolla Åbo Tidningin kirjoittaja kyllä katsoi olevansa) sulaa mielettömyyttä. Syy, miksi olemme maininneet nämä polemiikit, on se, että ne osoittavat, kuinka uskonnollinen kysymys silloin todellakin oli päivänkysymyksenä, sillä meidän aikanamme tuskin johtuisi päivälehtien mieleen sekaantua uskonnollisten lehtien asioihin. Edelleen voimme niistä aavistaa, miksi vihamielisyys Evankelista Viikkolehteä vastaan yhä yltyi. Lehden terävät kynät eivät säästäneet päällehyökkääjiä, ennenkuin pietismin mahtavimmat vastustajat, toimien kaikessa hiljaisuudessa, antoivat aikakauslehdelle kuoliniskun.
Evankelinen Viikkolehti 1841 on vain 11 numeroa käsittävä katkelma. Runoutta siinä on ainoastaan "Distikoneja I" johdantona ensimmäiseen numeroon. Säkeet, joita tähän asti ei ole muualla painettu, kuuluvat:
Tiderna fly och förgå; föråldradt blir allt och förstelnadt,
Ungdomens morgonglans slocknar förbleknad och dör.
Men i en kristens hjärta, där Kristus bor och hans Anda,
Blomstrar i evig vår ungdomens friskhet och lif.
[Ajat pakenevat ja katoavat: kaikki vanhettuu ja kangistuu,
nuoruuden huomenhohde sammuu vaalenneena ja kuolee.
Mutta kristityn sydämessä, missä Kristus ja hänen henkensä asuu,
kukoistaa iäisin keväimin nuoruuden raikkaus ja elo.]
Suurimman osan samaa numeroa täyttää kirjoitus "Katkelma runoudesta", joka on Stenbäckin viimeinen julkinen lausunto kirjallisuudesta ja runoudesta. Se on mieltäkiinnittävä monessa suhteessa, ja esitämme sen kokonaisuudessaan, mutta ei tässä kohden, vaan tuonnempana toisessa yhteydessä. Nyt on asianamme tehdä selkoa viikkolehden lopusta.
Jos pietistit muistutuksineen ja tuomioineen olivat herättäneet tyytymättömyyttä osassa suurta yleisöä, niin oli sillä kuitenkin vähäinen paino ja merkitys siihen pahastukseen ja vihamielisyyteen verraten, minkä he olivat herättäneet sen ajan suurkirkollisissa. Alusta alkaen he olivat säälimättä nuhdelleet pappien suurta joukkoa, jotka vanhaan malliin saarnaten vetistä kristillisyyttään kaikessa rauhassa ja mukavuudessa tahtoivat nauttia mitä hyvää elämällä oli tarjona. Siltä taholta olikin ratkaiseva hyökkäys Evankelista Viikkolehteä vastaan tapahtuva. Mutta kuinka vihattu vastustaja onkin, ei kuitenkaan kernaasti ryhdytä väkivaltaan; vihan malja on useinkin kauan kukkuroillaan, ennenkuin se vuotaa yli reunojensa. Olemme etsineet syytä sen purkaukseen ja luulemme sen löytäneemme eräästä Stenbäckin kirjoittamasta arvostelusta Suomen pipliaseuraan kertomuksista vuosilta 1838 ja 1839 sekä kahdesta Turun pipliaseuran kokouksissa pidetystä puheesta, joista toinen oli Vehmaan kirkkoherran J. H. Mollinin ja toinen Mietoisten kappalaisen E. Ranckenin pitämä. Arvostelu ansaitsee seikkaperäisen selonteon.
Kirjoittaja lausuu ensin mielihyvänsä erityisesti Turun pipliaseuran toiminnasta, jonka kautta 1,453 suomalaista ja 684 ruotsalaista Uutta Testamenttia oli ilmaiseksi jaettu, sekä kiittää myös Vaasan pipliaseuraa, joka "tässä Herran armon etsiskelemässä ja runsaasti siunaamassa seudussa" oli levittänyt monta Raamattua ja Uutta Testamenttia. Se on hänen mielestään sitä ilahduttavampaa, kun samalla on opettajia, jotka avaavat kansan silmät ymmärtämään pyhää kirjaa eivätkä "nuku niinkuin muut". — "Miks'emme", sanoo kirjoittaja sitten, "iloisella kiitollisuudella Jumalaa kohtaan tunnustaisi, että sellaisen vanhan ja iäti uuden kristillisyyden eläviä todistajia on joukossamme? Miksi me kiittämättömyydellä ja vihamielisyydellä ummistaisimme silmämme näkemästä sitä siunattua armotyötä, jonka Jumala on aloittanut ja sallii jatkua meidänkin rakkaassa synnyinmaassamme sen totiseksi, ajalliseksi ja iankaikkiseksi hyödyksi ja menestykseksi? Sillä jos maamme on meille rakas, ja jos me sydämestämme toivomme sen menestystä ja niiden hyveiden elpymistä, jotka tekevät kansan onnelliseksi, jaloksi ja kunnioitettavaksi, niin emme voi ilman sisällistä iloa katsella näitä ajan merkkejä ja nähdä elävän kristillisyyden, kaikkien hyveiden äidin ja ainoan oikean keinon kansan pelastamiseksi ja parantamiseksi, jälleen heräävän ja voimakkaammin kuin koskaan luovan elämää ja lämpöä yksinäisiin seutuihimme. Jos vanha uskollisuus ja rehellisyys on palaava ja rikas sisäinen elämä, joka oli ominaista esi-isillemme ja jota vanhat laulumme todistavat, on heräävä puhdistuneena ja kirkastuneena, niin ei siihen ole muuta keinoa, kuin että oikea ja todellinen kristillisyys herää kansassa ja se siten uudistuu pohjiaan myöten. Jos oikein käsittäisimme ja ajattelisimme tätä, niin ymmärtäisimme ja pitäisimme arvossa niitä miehiä, jotka ovat 'panneet henkensä alttiiksi totellakseen Herran Sanaa' ja Apostolin kehoituksen mukaan 'pitävät päälle sekä hyvällä että sopimattomalla ajalla, rankaisevat, nuhtelevat, neuvovat', niin että Jumalan totuus tulisi tunnetuksi ja tunnustetuksi sekä syntiset herätetyiksi parannukseen ja uskoon." — —