Tästä lämminsanaisesta johdannosta, josta siteeratut sanat muistuttavat Runebergille Porthaninjuhlassa pidettyä runopuhetta, Stenbäck siirtyy noihin kahteen jo mainittuun puheeseen. Ne eivät ole vailla merkillisyyttään, sanoo hän, sekä siksi, että ne ovat vuoden ainoat tuotteet niukassa ruotsinkielisessä homiletiikkakirjallisuudessamme, että myöskin oman itsensä vuoksi. Laadultaan ne ovat hyvin erilaisia, vaikka saman hengen lapsia; toinen on olevinaan filosofinen, ja toinen tahtoo olla hyvin runollinen. Hra Mollinin puheen, joka ensimmäisenä otetaan tarkastettavaksi, hän on lukenut moneen kertaan oikein päästäkseen selville sen filosofeeraaviin fraaseihin ja hillittömiin kaunopuheisuuden kukkasiin verhotusta ajatussisällyksestä; hän on vakuutettu, etteivät kuulijat eivätkä useimmat lukijat parhaalla tahdollaankaan ole voineet käsittää siitä muuta, kuin että se on sangen kaunista ja oppinutta (!). Sen jälkeen osoitetaan, kuinka puhuja — ottaessaan vastattavakseen kysymyksen: mitä uskonto on ja missä suhteessa se on tieteeseen ja siveysoppiin? — kovin monimutkaisella ajatusjuoksulla ja merkillisten mietelmien kautta johtuu siihen tulokseen, että hurskas elää elämää Jumalassa, eli hra M:n panteistisen terminologian mukaan "Kokonaisuuden äärettömyydessä, ainoassa olennossa, joka on kaikki", tarvitsematta omistaa tieteellistä tietoa Jumalasta ja maailmasta, sekä että hän toimii siveellisesti, omistamatta systemaattista käsitystä "tieteellisen siveysopin rakenteesta". — Stenbäck sanoo tähän, että tämän järjellisen tuloksen jokainen käsittänee vähemmälläkin vaivalla ja mutkittelulla, sekä hajoittaa edelleen monimutkaisen esitelmän yksinkertaisiin aineosiinsa. Sen pahempi ne eivät ole kaikki yhtä tunnustusta ansaitsevia. Niinpä puhuja väittää, että ihmisellä on syntymästään uskonnolliset taipumukset, jotka, jollei niitä tukahduteta, varmasti kehittyvät (mitä hra M. ajattelee perisynnistä y.m.? kysyy tarkastaja), ja että on monta, jotka henkivät (!) raikkainta nuorta elämää pyhässä rakkaudessa Iäiseen ja katoamattomaan, ja jotka vasta myöhään tai kenties eivät koskaan joudu maailman voittosaaliiksi (hra M. on varmaankin seurakunnassaan tavannut moisia onnellisia olentoja? kysytään jälleen). Mutta kovaksi onneksi näyttää uskonnon ja hurskauden sankariaika olevan ohitse — aikamme perintöosa on ollut sellainen, että uskontaipumus jo varhaisessa oraassaan kärsii (mikä onneton aika! virhe ei ole meissä, vaan — ajassa, huomauttaa arvostelija). Täytyy ajan tavan mukaan tietää ja toimia niin laveasti, että hengellä — ei ole aikaa uskontoon. Julkea siveettömyys ei vastusta niin paljon uskontoa, kuin voisi luulla, sillä sen väkivalta suuntautuu aivan toisia voimia vastaan ihmisessä kuin tätä. — Mitä hirveitä, jumalattomia oppeja papin, hra M:n, julkisesti julistamina! huudahtaa Stenbäck; ja vielä yhden sitaatin tehtyään hän sanoo: Sittenkuin hra M. täten viheliäisillä väreillä on kuvannut, kuinka ei synti, ei julkea siveettömyys ole syynä uskonnon rappeutumiseen meidän päivinämme, vaan ainoastaan ihmisten ymmärrys ja viisaus — yksinkertainen, fanaattinen obskurantismi, joka nyt tuskin enää kummittelee muualla kuin hra M:n päässä; sittenkuin hän on kuvannut, kuinka nuoren sielun kauniin uskonnon nuo ymmärtäväiset ihmiset tuhoavat, on utelias kuulemaan, millä tavoin kaikki tämä viattomuus on jälleen saavutettavissa. Tähän ei hra M. tiedä muuta parempaa neuvoa, kuin että kaikki opetus on turhaa, kaikki saarna on turhaa ja hengellinen elämä on lopussa — ei ole siis mitään muuta jäljellä kuin Jumalan tahtoon alistuen odottaa uutta luomista ja ylösnousemisen hetkeä — arvattavasti kädet ristissä. Mistään armonjärjestyksestä, mistään herätyksestä, parannuksesta ja kääntymyksestä hra M:lla ei ole tietoa. — — Emme tiedä, sanoo arvostelija lopuksi, pitäisikö meidän nauraa vai itkeä tätä sekamelskaa, josta tähän olemme ottaneet ainoastaan vähäisen osan. Niin täydellistä tietämättömyyttä Raamatusta, niin sekavaa fantiseeraamista uskonnosta, vähääkään tuntematta kristillisyyttä, on harvoin tullut näkyviimme. — — Meistä näyttää, että paras palkinto, minkä pipliaseura olisi voinut antaa hra M:lle hänen vaivannäöstään, olisi ollut Raamattu sekä kehoitus ahkerasti ja yksinkertaisesti lukemaan ja tutkistelemaan sitä, ettei hän toki omissa mietiskelyissään ja tuumailuissaan kokonaan unohtaisi, että tämä vanha kirja on olemassa, josta jokainen, joka tahtoo, voi saada kyllin valoa uskonnosta, kristillisyydestä, Jumalasta ja omasta itsestään.

Sitten seuraa kirkkoherra Ranckenin puheen tarkastus. "Siinä", sanoo Stenbäck, "kohtaa meitä alituinen huolehtiminen vilkkaasta, kukitellusta ja koreasta tyylistä, lakkaamaton kuvien ja lauseparsien tavoittelu, oikea sanoilla keikaileminen. Onkin tunnustettava, että hra R:lla ihmeteltävässä määrin on kyky kyhätä miellyttävää sanahelinää, jonka täytyy suloisesti kutkutella varsinkin herkkätunteisten naisten korvia, ja sanoa hölynpölynsä ylenpalttisella puhekukkien runsaudella. Mutta yhtä paljon kuin hra R:lla on sanoja, yhtä vähän hänellä on aatteita ja perusteellisia ajatuksia, sisällistä henkeä ja voimaa. On aivan ahdistavaa keinua hänen sanojensa haalealla vaahdolla. Ei ainoatakaan silmäystä totuuden syvyyksiin avaudu, ei ainoakaan jumalallisen valon ja elämän säde tunkeudu läpi helteen; siinä tuutiutuu vain ajatuksettomaan, laiskaan horrokseen, ja ympäröivä laimea, veltto ilma uuvuttaa sielun huomaamatta raukeaan hervottomuuteen ja uneliaisuuteen. Kuinka iljettävää, kuinka pois-puuskattavaa laimeus on, sen ehdottomalla inholla tässä havaitsee; ja jollei jo ennakolta nuku makeasti tai sanakulkusten helinästä ole vaipunut uneliaisuuteen, täytyy jokaisen ehdottomasti tämän korean kaavun alta nähdä ainoastaan mitätöntä ja autiota tyhjyyttä ja hengellisen ulkonäön verhosta surkuteltavaa, kuollutta ja kuolettavaa penseyttä. Jumalan totuudella, missä se on selvä ja puhdas, on itsessään jumalallinen, herättävä, musertava ja elämää antava voima, jota ei millään muotoa voi korvata mielikuvituksen kauneimmatkaan haaveet ja luulottelut, ja jonka puutetta ei koskaan voi peittää upeimmatkaan ja mahtipontisimmatkaan sanat. Herra E:ssa ei ole sisällistä rikkautta, joka runsaasti pulputen virtaisi esiin; hänessä päinvastoin ilmenee sisäisen hengettömyyden surkuteltava näky, joka turhaan kokee verhoutua loistaviin riepuihin ja koruihin. Sillä kristillisyydellä, jota hänen kirjoituksensa esittää, ei ole rahtuakaan todistusta hengestä ja elämästä, se on elävän, elämää antavan, voimakkaan ja totisen kristillisyyden varjo, puhujan mielikuvituksen luoma kangastus, epämääräinen 'taulu', jota hra R. ei sano tahtovansa 'varjostaa eripuraisuudella ja hairahduksilla, noilla epäuskon tai kylmäkiskoisuuden ja taikauskon sikiöillä'. Se on niin kokonaan vailla kaikkea hengellistä suolaa, ettei voi muuta kuin inholla vieroa moista äitelää ravintoa. Ja kuinkapa voisi olla muutoin? Herra R:n uskonnollisilla periaatteilla, mikäli ne puheessa ovat julkilausuttuina, ei ole mitään vakuutta, mitään vakavuutta ja syvyyttä, vaan ne häilyvät teeskenneltyinä ja kalpeina, ikäänkuin tekokukkina, jotka turhaan matkivat luonnon raikkautta ja elämää; hän esittää niin sanottua supranaturalismia, sellaisena kuin se niin monessa esiintyy, käyttäen kyllä kristillistä kieltä suussaan ja lausuen kaikenlaisia oikeaoppisia mielipiteitä ja aatteita, mutta osoittaen kylläkin selvästi jokaiselle, jonka silmät ovat auenneet, että sisäistä elämää ja henkeä kokonaan puuttuu, s.o. omistaen kristillisyyden kuoren, mutta ei sen ydintä, sen hahmon, mutta ei sen voimaa." — Sitten ilmoitetaan puheen aine: "Jumalallinen Sana kristinopissa ja sen kautta ilmestyneenä; sen olemus ja merkitys, sen vaikutus ja siunaus", mutta tarkastaja ei katso vaivaa maksavaksi saattaa vedeksi jälleen kaikkia puhujan hohtavia, turhia saippuakuplia. — "Mitä se hyödyttäisi? Ne, 'jotka omain himoinsa jälkeen tahtovat koota itsellensä opettajat, että heidän korvansa syhyvät', eivät kuitenkaan sulasta ihastuksesta tähän hengelliseen laverrukseen paljon ajattele sisällystä; ja ne, jotka rakastavat Jumalan totuutta valistuakseen sen voimasta, eivät kaiketi etsi sitä tästä, koska he heti ensi sivuista voivat huomata, että tässä tarjotaan heille kiiltoa eikä kultaa, ja koska he karttavat pitää sinua, Herra Jeesus, monien kaunisten, heliseväin sanain aineena eikä minäkään muuna — ikäänkuin sinä olisit korea lelu tai runollinen tarina hurskastella ja haaveilla." —

Stenbäck lopettaa kirjoituksensa valittamalla, että Turussa ei oltu annettu moisten puheiden pitämistä maallikoille, "joissa hengellinen tekopyhyys ja ulkokultaisuus ei ole tukahduttanut tervettä luonnollista arvostelukykyä, älyn terävyyttä ja puhetaitoa". Syyn tähän huomautukseen hän oli saanut siitä, että hän samanlaisessa tilaisuudessa oli kuullut erään, professori W. G. Laguksen pitämän puheen, jossa herätti huomiota "yhtä paljon asiallisuus ja perusteellisuus kuin jalo ja voimakas kaunopuheisuus".

Ajateltakoon, että tämä arvostelu koski kahta piispankaupungin läheisyydessä asuvaa pappismiestä ja puheita, joita todennäköisesti sekä arkkipiispa että tuomiokapitulin jäsenet mieltymyksellä olivat kuunnelleet, muistettakoon edelleen, että arvostelijana oli nuori mies, jolta vielä sacri ordines olivat saamatta, niin voidaan ymmärtää, että se lämpö ja vakaumus, joka arvostelussa oli läpikäyvänä, painoi vähän vaa'assa sen rohkean julkeuden rinnalla, jonka asianomaiset siinä havaitsivat. Närkästys oli suunnaton, ja sen vuoksi ryhdyttiinkin kuulumattomiin toimenpiteihin vallattomuuden lopettamiseksi kerta kaikkiaan.

Siitä mitä seurasi meidän ei tarvitse kertoa omin sanoin, sillä
eräässä 6 p. maaliskuuta 1841 päivätyssä kirjeessä Skarstedtille on
Stenbäck itse esittänyt asian kulun ja siitä saamansa vaikutuksen.
Kuvaus, joka ei kaipaa selityksiä, kuuluu:

"Rakas veljeni Kristuksessa! Olen saanut sinulta kaksi kirjettä siitä kuin viimeksi kirjoitin. Moninaiset puuhani ovat alati olleet esteenä, kun olen aikonut kirjoittaa sinulle. Jälkimmäinen kirjeesi sekä muutamat käsikirjoitukset saapuivat pari viikkoa sitten käsiini. Sydämellinen kiitos kaikesta! Kuljen ikäänkuin tulivuorten päällä enkä ole näinä aikoina paljon joutanut silmäilemään ympärilleni ja askaroimaan niissä asioissa, mitä olisin halunnut. Sentähden sinunkin kirjeesi ovat jääneet vastausta vaille. Kristus, joka ei tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan, joka tuli sytyttämään tulen maan päälle, on täälläkin nostanut myrskyn pauhaamaan ja kuuman leikin joka taholle. Porvoon konsistori, jolla on ollut sensuroitavana Evankelinen Viikkolehti, on, piispa etunenässä, alati katsonut mitä nurjimmalla ja vihamielisimmällä silmällä tätä lehteä eikä ole päässyt rauhaan, ennenkuin on saanut tämän kiusankiven raivatuksi tieltään. Tuskin voi sanoa, millä inkvisitorisella väkivallalla ja suvaitsemattomuudella se on menetellyt sensuroidessaan — useita kirjoituksia on ilman mitään syytä evätty, toiset taas ovat mitä suurimmalla vaivalla päässeet kiirastulen lävitse, ja jollei Herra, joka johdattaa mahtavien sydämet kuin vesipurot, olisi käyttänyt kättään, ei ainoakaan ratkaiseva ja vakava sana olisi päässyt painosta. Vihdoin piispa ja konsistori keksivät keinon suorastaan kääntyä senaatin puoleen hakemuksella päästä lehteä sensuroimasta, mikä lain mukaan on heidän tehtävänsä, koska alati saapui kirjoituksia, sisällykseltään ja kirjoitustavaltaan säädyttömiä ja kiusallisia, tuottaen konsistorille niin paljon tukaluutta. Samaan aikaan lähetti myöskin Turun arkkipiispa kenraalikuvernöörille kirjelmän, jossa hän pyytää tätä kutsumaan minut eteensä ja neuvomaan minua noudattamaan 'säädyllisyyttä, kohtuullisuutta ja maltillisuutta' sekä muistamaan, 'että totuus on jotain muuta kuin herjausta, että maltillinen arvostelu ei tarvitse roskaväen mieltä eikä perusteellisiin oikaisuihin sovi pilkallinen irvistys'. [Tämä sitaatti Melartinin kirjeestä ei voi tarkoittaa muuta kuin mainittujen puheiden arvostelua, sillä mitään muuta senlaatuista tarkastusta ei ollut lehdessä ollut.] Edelleen lisäsi piispa, että kun hänen virkamiesasemansa ei sallinut hänen ryhtyä turhiin kinastuksiin nuorukaisten kanssa, jotka itseluulossaan näyttävät katsovan olevansa kutsutut isänmaan pyhimpäin etujen tuomareiksi ja johtajiksi, niin hän aikoi, 'jos Evankelinen Viikkolehti edelleen jatkaa pahentavaa, turmiollista ja loukkaavaa suuntaansa', yksinkertaisesti ilmoittaa Hänen Majesteetillensa välttämättömäksi kieltää lehden jatkuva ilmestyminen. Kun kaksi sellaista kirkon miestä lähti liikkeelle ja koroitti äänensä maallisen vallan korviin, niin ristiinnaulitsemistuomio oli pian langetettu. Senaatti ilmoitti vastaukseksi konsistorin hakemukseen, että Hänen Majesteettinsa oli armossa nähnyt hyväksi säätää, että Evankelisen Viikkolehden tulee lakata. Sen johdosta on Evankelinen Viikkolehti loppunut, sittenkuin 11 numeroa siitä tätä vuosikertaa on vaivoin päässyt ilmestymään. Yleisesti kummastellaan tätä toimenpidettä, joka onkin tähän saakka kuulumaton maassamme, kun oma sensuuri on olemassa eikä lakkautusta sen vuoksi ole katsottu tulevan kysymykseen. Lähetän ensi avovedellä tukkukauppias Keyserille jonkun määrän siitä, mikä lehteä on ilmestynyt. Korvaukseksi tilaajille olen aikonut antaa erityisen kirjan. Tämä vastustajaimme voitto ja maailmalle saattama ilo on oleva meille ja Herran asialle ainoastaan hyödyksi ja edistykseksi, sitä toivomme, sillä Herra Jumalamme tekee voiton juuri tappiosta ja elämän kuolemasta; niin on hänen tapansa. Kun saatana luulee saaneensa voiton ja riemuitsee siitä, niin hän on juuri silloin joutunut tappiolle, eikä hänen ilonsa tule pitkälliseksi. Kun juutalaiset olivat naulinneet Herramme ristiin ja kätkeneet hänet hautaan ja sulkeneet sinetillä suuren kiven ja asettaneet vartijan sen eteen, niin he varmaankin olivat tyytyväiset ja mielissään luullen, että he olivat pelin voittaneet; mutta katso, kolmantena päivänä Kristus nousi voittaen haudasta, eivätkä he voineet sitä estää. Ylistetty olkoon Hän, elävä Vapahtajamme! Hän elää vielä ja on vielä sama, ja me olemme Hänen omansa. Tässäkin vastoinkäymisessä näemme Hänen kätensä jäljet ja todistuksen siitä, ettei Hän ole kääntynyt pois meistä. Jääkäämme me pieniksi, kun Hän vain on meille suuri. Sorrettakoon ja puserrettakoon meitä — jos me olemme ilman kuritusta, niin olemme äpäriä emmekä Hänen lapsiaan. Kaikille Hänen ystävilleen on kaikkina aikoina käynyt samoin. Me liitymme viimeisinä ja halvimpina siihen pyhään saattoon, joka seuraa Häntä ristin tiellä taivaaseen. Me voimme vain tomussa ylistää Jumalaamme, joka on antanut elävän totuutensa maassamme voittaa alaa, samalla kuin muita maita raatelevat maalliset, synnilliset, eksyneet riennot, ja että Hän on sytyttänyt tulensa ja antanut elävän kristillisyyden hengen uudistavana ja luovana herätä syrjäisten laaksojemme ja vuoriemme keskellä varsinkin rahvaassa."

(Tässä seuraa se kuvaus suomalaisesta herännäisyydestä, joka on siteerattu jo 4:nnessä luvussa.)

Viimeinen numero Evankelista Viikkolehteä ilmestyi 15 p. maalisk. 1841. Sen lopussa on muutamia ajatelmia, joista viimeinen kuuluu: "Jokainen kärsimys on kristitylle vain porras taivaaseen päin; sillä se ulottuu todellakin maasta, missä se syntyi, taivaaseen saakka, jonka siunauksiin se katoaa." Se mikä oli tapahtunut mainitaan seuraavassa lakonisessa uutisessa: "Kun Hänen Keisarillinen Majesteettinsa Porvoon tuomiokapitulista Toimitukselle tulleen memoriaalin mukaan on armossa nähnyt hyväksi määrätä, että Evankelisen Viikkolehden tästedes tulee lakata, niin ei Toimituksella ole muuta kuin alamaisesti noudattaa tätä armollista määräystä sekä siitä antaa tieto arvoisille tilaajilleen, ilmoittaen että Toimituksen sitoumukset heille vastedes ja ensi tilassa hyvitetään."

Se hyvitys, jonka lehden tilaajat saivat, oli 13 kirjoitusta sisältävä kokoelma, joka nimellä "Evangeliska Misceller af f.d. Red. af Evangeliskt Veckoblad" ilmestyi vuoden lopussa. Kirjoitukset, jotka muistuttavat lehden tavallista sisällystä ja luultavasti osaksi olivat valmiina siihen otettaviksi, ovat eri henkilöiden kirjoittamia, mutta kaikki nimimerkittömiä. Kuitenkin on tunnettua, että kirjoitus "Den första sammankomsten" (Ensimmäinen tapaaminen) on N. G. Malmbergin kynästä ja kuvaa hänen ensimmäistä kohtaustaan Paavo Ruotsalaisen kanssa, samoinkuin että "Adolph, berättelse för barn" (Adolf, kertomus lapsille) on L. J. Achrénin tekemä. Kertomus julkaistiin myös eri painoksena. Useat kirjoitukset ovat käännöksiä ja mukailuja. Mihin kuuluu myös viimeinen, "Usko ja epäusko", jonka pääosa, ote eräästä saksalaisesta lehdestä, on lisää siihen polemiikkiin, jonka Straussin "Leben Jesu" herätti. Kirjoituksen johdatuksena on pari sivua kysymyksen vaiheista Ruotsissa, ja siinä esiintyy seuraava lause, joka tarkoittaa J. V. Snellmanin osanottoa polemiikkiin: "Vielä paraikaa eräs vankka ja innokas valistaja Frejassa — sanomalehdessä, jolle muutoin on ominaista löyhä ja kevytmielinen henki ja alituinen halu käyttää pientä irvistelevää sukkeluutta senkin kustannuksella, mikä joka ihmiselle ja kansalaiselle on tärkeää — yhä edelleen puolustaa ja levittää pahennusta yhtä suurella filosofisella mahtipontisuudella ja vaateliaisuudella kuin sisällisellä nurjuudella kristinoppia kohtaan ja tietämättömyydellä sen olemuksesta." Nämä sanat osoittavat meille, kuinka Stenbäck (sillä hänen käsialansa on tunnettavissa) arvosteli Snellmanin esiintymistä. — On omituinen sattuma, että Stenbäck juuri tässä, sanoessaan jäähyväisensä Evankelisen Viikkolehden lukijoille, oli antava letkauksen sille totuuden soturille, jolle hän kolme vuotta aikaisemmin oli osoittanut kunnioitustaan ja joka kaksi vuotta myöhemmin oli aloittava uudistustaistelunsa "Saima" lehdessä, taas vuorostaan tullen väkivallalla pakotetuksi vaikenemaan. Vaikka nämä miehet taistelivat eri aloilla, oli heidän innostuksensa totuuden ja oikeuden puolesta yhtä palava, heidän pyrintönsä yhtä paljon omaa voittoa katsomaton ja heidän kohtaamansa vastarinta yhtä silmitön. Maailmankatsannoltaan ei heissä näyttänyt olevan mitään yhtäläistä — ja kuitenkin oli heidän nostamassaan herätyshuudossa jotain yhteistä, jota he eivät nähneet eivätkä aavistaneet.

* * * * *