Mainittiin jo, että ensimmäisessä numerossa Evankelisen Viikkolehden kolmatta vuosikertaa on merkittävä kirjoitus runoudesta. Koska se näyttää meille viimeiset johtopäätökset, joihin pietismi vei Stenbäckin tässä kysymyksessä, ansaitsee se sijan hänen elämäkerrassaan.

Katkelma runoudesta.

— — Sanot, että saksalaisten kaunokirjallisuus, jota niin paljon olet harrastanut, alkaa herättää sinussa inhoa, että sinua iljettää se ummehtunut ilma, missä se liikkuu. Se ilahduttaa minua, sillä minulla on kauan ollut sama ajatus. Saksalaisten nykyinen runous on minusta valkeaksi sivuttu hauta täynnä kuolleitten luita; pilaantunut ja saastainen ilma löyhkää sieltä, ja katsoja vavahtaa ehdottomasti, tuntee tuskaa ikäänkuin nähdessään punoittavat kukat keuhkotautisen kasvoilla. Ei elämä, vaan sen varjo ja voimattomuus kohtaa siellä tulijaa, ei luonnon rauhallinen tyyneys ja sen rikkaus, vaan luonnoton, sekava mielikuvitusmaailma, missä pelkkiä virvatulia värjyy välkkyvissä saleissa tanssien sitä huimaa pyörretanssia, minkä Dante näki helvetissä. Heidän runottarensa ei ole edes tuo aistillinen, iloinen ja kukkea kreikkalainen neito, siitä on heillä tullut vanha keimailijatar, jolla on hymyilevät huulet, maalatut posket ja tekotukka. — Kun näkee nuo äärettömät kokoelmat runoja, näytelmiä, novelleja y.m., joita Saksassa vuosittain ilmestyy, voi ainoastaan tuskalla surkutella sitä ihmislaumaa, joka ei tiedä mitään parempaa kuin kyhätä kokoon moista, ja sitä vielä suurempaa joukkoa, jonka on luettava tuo kaikki. Saksalaiset, nimittäin suurin osa ja sivistyneimmät heistä, eivät suinkaan ole mitään rosvoja ja raakalaisia, mutta he ovat niin sanomattoman runollisia, ja juuri siinä on heidän syvä ja kalvava turmionsa. He eivät elä mitään aistillista luonnonelämää, niinkuin esimerkiksi kreikkalaiset, eivät myöskään sitä innostuksellista, mitä esimerkiksi arabialaiset, mutta silti he eivät elä mitään parempaa eikä korkeampaa elämää, vaan ovat mainittuihin verraten ainoastaan puoleksi jäykistyneiden ukkojen kaltaisia, joilla ei ole enää lapsuuden iloa eikä nuoruuden lämpöä ja rakkautta jäljellä.

Mutta eikö samoin ole laita aikamme runouden yleensä kuten saksalaisten? Runous ei ole enää iloinen silmäys luontoon, ei myöskään rikas, hehkuva tunne, mutta se on siitä huolimatta olennoltaan täysin muuttumaton ja täysin parantumaton. Se seisoo samalla pohjalla, vaikka vaihdellen ajan mukaan, sillä on sama luonto, vaikka hienostuneempi ja sen ohella voimattomampi. Minkä se aikojen kuluessa on menettänyt voimakasta aistillisuutta, tulta ja täyteläisyyttä, sen se on saanut lisää hienostusta, viljelystä, laajuutta ja varmuutta; mutta se on samaa olemusta Homeroksesta Goetheen asti, olennoltaan sama, luonnoltaan muuttumaton, ihmislapsi, maailman lapsi. Puhutaan kristillisestä runoudesta, joka on syntynyt kristikunnassa, samalla saanut toisen sävyn, toisen luonteen ja tullut kristilliseksi runoudeksi. Kuinka onkaan tätä kallista nimeä väärin käytetty ja mitä kaikkea onkaan sanottu kristilliseksi, sittenkuin ihmiset ovat ehtineet aiheettomasti anastaa ja omaksua tämän nimen! Kuten tiedät, olen minäkin suurella innolla, ihastuksella ja ajanhukalla lukenut sekä vanhempia että uudempia runoilijoita, mutta en ainoassakaan heistä voi puolestani keksiä "kristillistä" runoutta. Runous on aina tavalla tai toisella elänyt luonnollisen ihmisen elämää, mutta ei koskaan hengen ja uskon elämää; sen maailma on aina ollut sama, mutta sen ulkopuolella, sen yläpuolella on kristillisyyden maailma, jolla ei ole mitään yhteistä sen kanssa. Runous elää siis vielä niinkuin ennenkin ainoastaan — jos niin tahdomme sanoa — pakanallista elämää, pakanallisessa ilmassa, ympäristössä, hengessä; sillä on paljon, ettemme sanoisi kaikki, yhteistä kreikkalaisten ja arabialaisten kanssa, mutta sillä ei ole mitään Kristuksesta, hänen hengestään ja elämästään. Sillä on kristillisyydestä aivan yhtä paljon tai yhtä vähän kuin kääntymättömällä ihmisellä, joka on syntynyt ja elää kristikunnan helmassa: se puhuu vain luonnollisen ihmisen kieltä, mutta ei kääntyneen, uudestisyntyneen, uskovaisen. Se on sielultaan ja sydämeltään yhtä paljon kristillinen kuin se ihminen, joka vaeltaa täällä ja myöskin sanoo itseään kristityksi, vaikka elää kuin pakana ja vaikk'ei Jumalan henki koskaan ole häntä uudestisynnyttänyt. Sama paatunut välinpitämättömyys, joka tekee, että itsekukin pitää sekä itsensä että muut hyvinä kristittyinä, niin ettei mitään kääntymistä Jumalaan, ei mitään olennaista ja perinpohjaista uudistusta muka ole tarpeen, vaan että kaikilla, jotka säädyllisesti elävät aikansa kristikunnassa, muitta murheitta on taivaan ovi avoinna edessään, kun he vihdoin kuolevat — se sama tahtoo myös tehdä runouden kristilliseksi eikä katso sen mitään muuta tarvitsevan vastatakseen tätä nimeä. Samoinkuin ihminen luulee tulevansa kristityksi sillä, että se hyvä, mikä meidän luonnossamme muka on olemassa, kehitetään ja kasvatetaan, samoin edellytetään vanhain pakanain runoudessa kristillinen juuri, jonka tarvitsee vain versoa ja kehittyä, jotta kristillinen runous olisi heti paikalla valmis. Tällainen kaiken Jumalan Sanan vääräksi vääntäminen, tällainen sokeus hengellisissä asioissa on ihmiselle synnynnäinen ja luonnollinen, ja sen voi vain Jumala yksin muuttaa. Jääköön nyt sikseen, minkälainen oikea kristillinen runous, s.o. runous, joka olisi elävän uskon tuote ja sen ilmaus, joka henkisi sen ilmaa ja liikkuisi sen maailmassa, olisi oleva luonteeltaan; tarkoitukseni on tässä vain kieltää runoudelta, semmoisenaan kuin se on olemassa, kaikki oikeus tähän nimeen ja torjua pois pyhän ja jumalallisen saastuttaminen; eikä tässä ole mitään huomiota pantu siihenkään niin sanottuun runouteen, jota on tahdottu osoittaa olevan esimerkiksi Raamatussa ja oikeissa kristillisissä virsissä, joka on luonteeltaan ja olennoltaan jotakin aivan toista, kuin mitä runoudella tavallisesti ymmärretään, ja jota ei suinkaan voi heittää samaan luokkaan ihmisten ylistämäin ja arvossa pitämäin runoilijain tuotteiden kanssa. Sanottakoon ennemmin aikamme runous romanttiseksi ja ajateltakoon silloin, että samoinkuin Ranskan muinainen klassillinen runous oli antiikkisen jäljittelyä, vaikkakin jäykkää ja laimeaa, niin on se, mikä nyt kaikkialla on saavuttanut suosiota, sukua itämaisen ja keskiaikaisen kanssa sekä siitä kehkeytynyt. Se runous, joka kukoisti esimerkiksi Espanjan maurien keskuudessa, oli luonteeltaan samaa kuin meidän aikamme runous ylipäänsä. Tällä romanttisella runoudella on kehtonsa ja sukujuurensa Itämailla, sen taivaan alla se hehkui ja puhkesi kukkiin, kautta keskiajan se myrskysi, kunnes se vienontuneena asettui keskeemme ja vähitellen sai erilaisia vivahduksia. Palataksemme saksalaisiin eivät he tällä tiellä ainoastaan olleet ajassa ensimmäiset, vaan myös kyvyltään etevimmät; heillä on tämä runous runsaimpana, moninaisimpana ja rehevimpänä loistanut ja kukoistanut. Mutta siellä onkin nyt surkein syksykausi; siellä on tavattoman moni mestari antanut äänensä kuulua, mutta siellä on myös "imitatorum servum pecus" käynyt äänekkäimmäksi ja vaarallisimmaksi. Oli runollisessa suhteessa eloisa aika, jolloin Goethe, Schiller, Tieck, Novalis y.m. lauloivat ja runoilivat ja Schlegelit arvostelivat; uusia näköaloja runouden ja mielikuvituksen maailmassa avautui, uusia vapaampia mielipiteitä pääsi valtaan, ja virtanaan aaltosi vastaherännyt harrastus ja ihaileva innostus inhimillistä neroa kohtaan kautta Saksanmaan ja vähitellen kautta koko Euroopan. Silloin oli runoudessa ainakin eloisuutta ja liikettä, ja kaikki, joilla oli mitä sanotaan sivistykseksi tai halua kaikkeen tähän, liehuivat osaaottavassa ihastuksessa; he saivat näiltä mestareilta sen sysäyksen ja suunnan esteettiseen ajatus- ja elämäntapaan, joka, kuten edellä on huomautettu, varsinkin saksalaisissa näyttää olleen luonteenomainen, vaikka samalla on silminnähtävää, että sittenkuin nämä runoilijat ovat vaienneet ja runoileminen on — herrain ja naisten kesken — käynyt yhä yleisemmäksi ja innokkaammaksi, entinen neronvoima on tullut veltoksi ja sairaalloiseksi, entinen runollinen elämä raihnaiseksi ja kituliaaksi menoksi, joka voi ainoastaan herättää surkuttelua ja inhoa jokaisessa, joka ei ole liian esteettinen. Alkuperäisyyttä ja itsenäisyyttä, luovaa neron lahjaa on Saksan nykyisessä kirjallisuudessa tuskin löydettävissä; siinä on äärettömän monta runonsepustajaa, mutta harvoja, jos harvojakaan, kokonaisia, itsenäisiä, neron täydellisillä, ihmeellisillä lahjoilla varustettuja runoilijoita. Mutta jos tämä runollinen elämä olisi säilyttänyt terveytensä ja voimansa, en voisi kuitenkaan muuta kuin surkutella tätä sen levenemistä, sen ylivaltaista, kaikkinielevää vaikutusta. Yksinomainen runollinen harrastus ja pyrkimys näyttää minusta kaikkein enimmän estävän kaikkea parempaa, olevan kaikesta, mistä on kieltäytyminen, petollisin ja syvimmälle juurtunut, kaikista kahleista hienoin ja vaikein katkaista. Väärinkäsityksen estämiseksi huomautettakoon tässä, että ainoastaan siinä määrin kuin jokin asia, katsottakoon tai nimitettäköön sitä miten hyvänsä, voi osaltaan herättää ja ravita hengellistä elämää, s.o. elävää kristillistä uskoa, ainoastaan siinä määrin on sillä itsessään ja meille arvoa, on se meille syntisille — sinulle, ystäväni, ja minulle — kelpaavaa, hyödyllistä, käytettävää ja hyväksyttävää, mutta muutoin hyödytöntä ja hylättävää, millä säteiköllä ihmiset sen ovatkin koristaneet. Meitä syytetään, että me yltiöpäisellä kiihkolla tuomitsemme ja hylkäämme tieteen ja taiteen, mutta se ei ole totta; me kunnioitamme ja pidämme molempia arvossa, mutta niin pian kuin ihminen alkaa helliä, rakastaa ja pitää epäjumalanaan tiedettä ja taidetta, niiden tähden unohtaa ainoan tarpeellisen ja lahjoittaa niille sen hartauden ja palveluksen, jonka kokonaan pitäisi tulla iäiselle totuudelle, joka on Kristus — silloin me hylkäämme sellaisen jyrkästi ja julistamme sen syntiseksi, jumalattomaksi ja tuomittavaksi. Ja tätä emme pane tieteen ja taiteen omaksi syyksi, vaan ihmisten, jotka niitä harjoittavat. Runous niinmuodoin, sellaisena kuin se nyt on olemassa mieleltään maailmallisten ihmisten käyttämänä maallisiin tarkoituksiin ja maallisessa hengessä, ei sisällä mitään, joka voisi ravita tai edistää totista kristillistä elämää, vaan ennemmin näyttää se enemmän kuin moni muu kykenevän juurruttamaan ja tukemaan maallista mieltä, joka on Jumalan vihollinen, ja yhä enemmän kietomaan ihmisen siihen. Samoinkuin saatana on mahtavin ja turmiollisin pukeutuessaan valon enkelin hahmoon, on se loistavan ihana hohde, joka runoudella on, sitä vahingollisempi, sitä kykenevämpi pettämään ja vangitsemaan, salaisesti mutta voimakkaasti valtaamaan ihmisen sielun ja vaivuttamaan sen yhä syvempään ja sikeämpään hengelliseen uneen. Kun ihminen vaipuneena suloisiin runollisiin unelmiin tällä hohteella verhoaa maailman ja elämän, kuinka voisi hän tulla siihen vakaumukseen, että maailma on pahuuden vallassa ja elämä syntinen, Jumalasta eksynyt ja tuomittava, jollei Jumalan henki sitä kokonaan muuta, luo toiseksi ja uudista? Jokainen runoilija on enemmän tai vähemmän Narcissus, joka istuu kuvastellen mielihyvällä omaa itseään, vaipuneena oman fantasiamaailmansa ja sen kuvien hellään, itsetyytyväiseen katseluun; jokainen luonnollinen runollinen ja esteettinen ihminen on suuremmassa tai vähemmässä määrin — aina esteettisten taipumustensa mukaan — epäjumalanpalvelija, joka nöyrässä hartaudessaan polvistuu sen suuren porton edessä, jota maalliset runoilijat sanovat runottareksi, hurmautuneena hänen viinistään ja häikäistyneenä hänen hekumallisesta olennostaan; sillä näiden runoilijain runotar on sen vaimon kaltainen, josta Johannes puhuu ja joka "oli vaatetettu purpuralla ja verenkarvaisella, ja kullalla oli kullattu, ja kalleilla kivillä ja päärlyillä, ja piti kädessänsä kultaisen maljan, täynnä kauhistuksia ja hänen huoruutensa riettautta". Nämä tyytyväiset, ihastuneet ja sokaistut ihmiset ovat kieltämättä sitä enemmän poissuljettuja Jumalan Hengen herätyksestä, vastahakoisia parannuksen taisteluun ja kelpaamattomia uskoon, mitä enemmän he ovat rakastuneet tähän suuntaan. Kaikista synneistä ovat, minun vakaumukseni ja kokemukseni mukaan, esteettiset — en kiireessä keksi mitään parempaa ja selvempää nimitystä — syvimmät, vahingollisimmat ja sitkeimmin juurtuneet; juuri tällä runollisella hohteella ne kietovat sielun sitä enemmän ja saastuttavat sen sisimmän pohjan, niin että sielu rakkaudella omaksuu ne, vaalii ja ihailee niitä ja elää niistä. Niin on esimerkiksi rakkauden laita, sellaiseksi kuin runoilijat sen kuvaavat, joka runoudessa on niin tavallinen ja välttämätön aines; vaikka tuskin kukaan terveesti ajatteleva voi olla tunnustamatta, että se on ilmeinen synti Jumalan lain ensimmäistä ja suurinta käskyä vastaan: "sinun pitää rakastaman Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi, kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi". Jos ihminen pääsee siihen, että tämä käsky Pyhän Hengen kautta tulee hänessä eläväksi ja täyttyy, että hän hengessä ja totuudessa rakastaa yli kaiken Jumalaa Kristuksen kautta — silloin hän kaiketi hyvällä omallatunnolla voi laulaa mitä hyvänsä hän, tällä mielellä, haluaa. Silloin hän voi myös oikein käsittää ja havaita, kuinka kaikki on "vahingoksi ja raiskaksi sen ylenpalttisen Kristuksen Jeesuksen, meidän Herramme, tuntemisen suhteen", ja kuinka kokonaan toista on nähdä elämän valo ja elää Kristuksen uskossa kuin kulkea runouden virvatulen hurmaamana, eksyttämänä, häikäisemänä ja valloittamana.

Jos, runollinen ystäväni, tahdot ilmoittaa minulle ajatuksesi tästä, niin en minäkään vastaisuudessa laiminlyö lausua mielipidettäni selvemmin ja seikkaperäisemmin ja, mikäli se on minulle sallittu, puhua ajatustani julki. — —

Tämä kirjoitus antaa selvän käsityksen niistä ajatuksista, mitä Stenbäckillä oli runoudesta, ja osoittaa samalla, kuinka hän, niin paljon kuin hän yrittikin, ei voinut vapautua omasta persoonallisuudestaan. Sanoessaan, että kaikki on hylättävää, mikä ei edistä elävää kristillistä uskoa, olisi hänen ehdottomasti tullut tuomita kaikki runous, sillä ei vielä koskaan ole sille asetettu senkaltaista päämäärää. Varmaa onkin, että tavalliset pietistit empimättä olivat täysin johdonmukaisia tässä kohden. Stenbäck ei ollut niin, koska hän itse oli runoilija ja oli kokenut, kuinka vastustamattomasti runoilijan hengessä piilevä "luova neronvoima" purkautuu ilmoille. Hän puhuu siitä suuresta ajasta, jolloin Goethe ja Schiller (mainitaksemme vain suurimmat) lauloivat, aikana, jolloin runollisella elämällä oli terveyttä ja voimaa, mutta lisää, että sellaisenkin runouden harrastaminen olisi surkuteltavaa, jos (huomattakoon tämä jos!) se saa "ylivaltaisen, kaikkinielevän vaikutuksen". Siis hän näyttää kuitenkin hyväksyvän terveen ja voimakkaan runouden, mikäli se ei tule yksinomaiseksi harrastukseksi, ja unohtaa, ettei sellainenkaan runous, kuinka se todistaakin "alkuperäisyyttä ja itsenäisyyttä ja luovaa neronvoimaa", edistä kristillistä uskoa. Antautuakseen ollenkaan tähän selvittelyyn olisi hänen tietysti tullut kysyä itseltään, eikö sittenkin ole olemassa inhimillisiä pyrintöjä, aatteita, tunteita, joilla on oikeutuksensa ja välttämättömyytensäkin ilman että ne enemmän tai vähemmän suoraan edistävät kristillistä uskoa. Sillä ainoastaan jos tunnustaa, että sellaisia on (esimerkiksi: oikeuden, kanssaihmisten menestyksen harrastaminen, ihmisrakkaus, osanotto toisten kärsimyksiin, innostus oikean, hyvän ja jalon voittoon ihmisten kesken j.n.e.) ja että niiden selvittäminen, mielihalun ja palavan innostuksen herättäminen niihin on otollinen tehtävä, ainoastaan silloin saa oikean näkökannan runouden päämääristä. Jos Stenbäck olisi asettunut moiselle perustalle, olisi hän kernaasti voinut lisätä, että runouden, täyttäessään tehtäväänsä, on katsominen, ettei se vastusta kristillistä uskoa, ja myös vaatia, että sen tulee varoa asettumasta toiminnan sijalle, s.o. että oikean, hyvän ja toden toteuttaminen elämässä toki on enempi kuin sen laulaminen. — Jos tahtoo tehdä Stenbäckille täyttä oikeutta, on vielä tunnustaminen, että hänellä oli pätevät syyt olla ankara sitä runoutta kohtaan, joka silloin Saksassa vallitsi, ja että olisi kohtuutonta vaatia, että hän, saman ajan lapsi, olisi voinut paljosta katoavasta valita sen, mikä oli pysyvää, millä oli merkitystä vastaisuudelle. Harvoin on runous enemmän kuin nuoren Saksan päivinä antanut oikeutettua aihetta moitteeseen siveelliseltä ja korkeammalta aatteelliselta näkökannalta. Heinen, Gutzkowin ynnä muiden runous oli päälle päätteeksi tietoisesti kristinuskoa vastustavaa, jota paitsi sammuvan romanttisen suunnan tuntomerkkeihin todella kuului halu tehdä runollisuus ja esteettisyys yksinomaiseksi harrastukseksi. Tämä seikka oli kovin epäraitis ja moitittava; mutta sen vuoksi ei Stenbäckin olisi pitänyt kokonaan menettää tasapainoansa. Vaikka itse romantiikan vaikutuksen alaisena kehittynyt, oli hän näet maallisissa runoelmissaan osannut pysyä sillä ihanteellisella korkeudella, joka yksin aateloi runouden. Jos hän olisi asettanut totuuden ja puhtauden runouden sisällyksen ehdottomaksi vaatimukseksi, olisi hän puolustanut runoutta, niinkuin sitä voi puolustaa, tarvitsematta olla epäjohdonmukainen, kun totuudenrakkaus kerran esti häntä yhtymästä ystäviensä kaiken runouden ja taiteen hylkäävään johdonmukaisuuteen.

Täten käy meille myös selväksi, minkä tähden Stenbäck tähän aikaan lakkasi runoilemasta. Syy ei ollut se, että hän olisi kokonaan hylännyt runouden, vaan se, että ajatus runouden arvottomuudesta ja vaarallisuudesta uskon asialle häiritsi sitä vapautta, jota runoilijan luova toiminta edellyttää. Jos hän olisi pitänyt runouden ehdottomasti hylättävänä, ei hän kaiketi enää koskaan olisi runoillut mitään, mutta niin ei ollut laita: tuon tuostakin hän vielä kosketti "kielien kultaa", vaikka yhä harvemmin. Edelleen mainittakoon vaikuttavana syynä, että Stenbäck siinä sisäisessä taistelussa, jonka hän tässä asiassa sai kestää, oli aivan yksin. Hänen lähimmissä ystävissään ja omaisissaan ei ollut ketään, joka olisi ymmärtänyt panna arvoa hänen runoudelleen ja huomauttanut häntä siitä ihmeellisestä voimasta, joka hänelle oli suotu, ja sanonut hänelle, että se rukous ja tunnustus, jolle hän antoi laulun muodon, oli kaikuva vielä syntymättömille suvuille, kun saarnaajain sanojen kaiku jo ammoin oli vaiennut. Päinvastoin tiedämme, että hänen runoutensa osaksi tuli kaikkea muuta kuin kehoitusta heidän puoleltaan. Kuvaava ja kenties jossakin määrin ratkaiseva oli tässä suhteessa seuraava tapaus. Eräässä pappisseurassa kohta runokokoelman ilmestymisen jälkeen oli Malmberg töykeäsanaiseen tapaansa lausunut jotenkin seuraavasti: "Tiedätkös, Stenbäck, sinun runoistasi ei ole mihinkään, ne ovat kaikki pelkkää roskaa!" Runoilija oli loukkaantunut, ja sanaakaan sanomatta hän oli tahtonut poistua. Toiset olivat silloin kerääntyneet hänen ympärilleen ja pidättäneet hänet pyytäen häntä olemaan välittämättä Malmbergin sanoista, joka ei muka ymmärtänyt rahtuakaan runoutta. Tietysti Stenbäck ei koskaan olisi myöntänyt, että moinen tapahtuma olisi ollut hänelle ratkaiseva, mutta kuka punnitsee ympäristöltämme saatujen vaikutelmain voiman, kuka päättää, mikä tai mitkä vaikutelmat ovat olleet määräävinä? Ei kukaan voi sitä tehdä, ja kuitenkaan eivät päätöksemme ja vakaumuksemme koskaan muodostu niistä riippumatta.

KAHDEKSAS LUKU. 1841-1846.

Pohjanmaalla. — Oikeudenkäynti pietistejä vastaan Vöyrillä. — Papiksivihkiminen. — Achrénin kuolema. — "Muutamia sanoja pietismistä." — Kaksoishäät Espoossa. — Väitöskirja dosentin-virkaa varten sekä akateemisen konsistorin mielipide pietismistä ja Stenbäckistä. — Suhde hedbergiläisyyteen. — "Nya Morgonväkter." — Viimeinen Helsingin-aika. — "Theologiska Tractater, I." — Nimitys koulunrehtoriksi Vaasaan.

Juhannuksen aikaan 1841 Stenbäck matkusti Pohjanmaalle. Tämän näemme eräästä kirjeestä Skarstedtille 20 p:ltä heinäkuuta, jossa m.m. luemme seuraavat sanat: "Puhettasi Missions Tidningenistä en ymmärrä, tulisiko minun lähteä Ruotsiin sitä toimittamaan? Ei. Kuka ei rakastaisi itse asiaa, vahinko vain, että sitä niin usein hengettömästi ajetaan." Siitä näemme Skarstedtin ehdottaneen, että Stenbäck muuttaisi sanomalehtitoimintansa Ruotsiin. Toinen samantapainen ehdotus tulee jäljempänä mainittavaksi.