Heinäkuun 5 p. Stenbäck kirjoitti toisen kirjeen Skarstedtille, ja otamme siitä seuraavan kohdan:

— — "Nyt olen Pohjanmaalla, olen hartaalla ilolla tavannut useita ystäviäni ja käynyt heidän luonaan ja oleskelen paraikaa veljeni, apulaispappi Joh. M. Stenbäckin, luona Vöyrillä. Se raikas tuulahdus, joka täällä Pohjanmaalla liikkuu, on ollut elähdyttävä, ja minä voin ainoastaan kiittää Jumalan laupiasta hyvyyttä, joka suo meidän pudistaa päältämme akateemisen tomun ja jälleen lämmittää kirjojen, teoriain ja maailman viisasten ihmisten parissa laimennutta henkeämme sillä tulella, joka palaa näiden elävän Jumalan palvelijain sydämissä. Se on erinomainen Jumalan armo, että me tähän saakka huolimatta maailman kiukusta niin usein saamme tavata toisemme ja pitää vireillä sitä veljellistä yhteyttä, joka sekä antaa niin paljon kehitystä että estää hajanaisuuden ja erimielisyyden onnettomuutta." — —

Stenbäck puhuu sitten, kuinka olisi suotavaa, että Ruotsissa syntyisi äänenkannattaja "Pohjolan vastaheränneelle pelastuksenmurheelle". Jos Skarstedt, arvelee hän, asettuisi sellaisen yrityksen etupäähän, antaisi hän, Stenbäck, mielellään avustusta, ja muutkin varmaan tekisivät samoin. Nordisk Kyrkotidningiä oli kyllä luettu tarkkaavasti ja myöskin oli siitä löydetty joku kultajyvänen, mutta toimittajaan ei kuitenkaan luotettu. "Jos T:llä [Johan Ternström (s. 1803, k. 1882), siihen aikaan pastorinapulainen Tukholmassa, missä hänellä oli suuri maine saarnaajana ja missä hän julkaisi Nordisk Kyrkotidningiä (1840-49).] ensinnäkin omalta kohdaltaan olisi ollut tosi hengellinen pyrkimys ja elämä, ja hän sitä lähinnä olisi enemmän liittynyt toisiin, olisi hänen lehtensä saanut mitä suurimman tärkeyden ja huomion. Mutta kun hän yksinäisenä on noudattanut omaa päätään eikä suinkaan ole voinut herättää luottamusta, niin ei kenelläkään ole ollut halua liittyä häneen." — "Jos rae", jatkaa Stenbäck sitten, "jotka sekä siellä että täällä kaikesta sydämestämme tahdomme kuulua yksin Jumalalle ja palvella häntä, yhtynein voimin työskentelisimme saman asian hyväksi, niin olen varma, että Jumala ei olisi jättävä työtämme ja todistustamme vaille rikasta siunaustaan. Ja kun tässä maassa aina on uhkaamassa sanomalehteä sensuurin rautakäsi, ja se nykyjään tuskin saisi edes lupaakaan, olisi korkein toivomme, että siellä teillä sellainen saataisiin aikaan, jossa mekin voisimme vapaammin lausua mielipiteemme." — Jälkikirjoituksessa mainitaan lopuksi, että eräs Huldbergilla Falunissa äskettäin painettu kirjanen "Varningsord i anledning af pietismen i Finland" jo oli saapunut. [Kirjasen tekijä, joka käyttää nimimerkkiä "Finne", on S. G. Elmgrenin yliopistonkirjastossa tekemän muistiinpanon mukaan F. G. Hedberg. Sen nimi on (tahallisestiko?) eksyttävä, sillä kirjoitus ei ole tähdätty pietismiä vastaan, vaan puolustaa sitä; sen tarkoituksena on näet vakuuttaa lukijalle, "että elävä kristillisyys ei koskaan voi syntyä, saati kasvaa ja levitä, saattamatta päälleen maailman ja perkeleen katkerinta vihaa ja vainoa".]

Viimeksimainitussa kirjeessä, samoinkuin parissa muussa Skarstedtille kirjoitetussa, on myös uutisia niistä käräjänkäynneistä, joiden alaisiksi pietistipapit tähän aikaan joutuivat. Tarkempi selonteko on ulkopuolella ainettamme, mutta koska yksi oikeudenkäynti koski Stenbäckiä lähellä olevia henkilöitä, on siitä jotakin mainitseminen.

Jo keväällä 1840 oli pastorinapulainen Joh. M. Stenbäck Vöyrillä prokuraattorinviraston määräyksestä saanut syytteen siitä, että hän oli pannut toimeen luvattoman kokouksen hartaudenharjoitusta varten Jufvaksen talossa Miemoisten kylässä, sekä sitä paitsi erinäisistä muista virheistä ja rikkomuksista papinvirassa, sellaisista kuin että hän kristinopin levittämistä varten vieraassa maassa oli ottanut kolehtivaroja ja pannut säästölaatikoita kirkon oville ja omaan kotiinsa, että hän esittäessään autuuden järjestystä oli käyttänyt loukkaavia ja epäsiveellisiä puheenparsia, että hän käydessään erään sairaan talonpoikaisvaimon luona oli, sen sijaan että olisi sairaalle antanut uskonnon lohdutusta, soimannut häntä kaikenlaisista häpeällisistä rikoksista ja saattanut hänet epätoivoon, niin että sairas neljä päivää myöhemmin oli kuollut, j.n.e. Sitä paitsi sai talollinen Jufvas syytteen siitä, että hän oli antanut pitää kokouksen luonaan ja herjannut nimismies Kellanderia, kun tämä samana päivänä oli tullut hänen luokseen virkatoimessa, sekä lopuksi rovastinleski Eva Maria Stenbäck siitä, että hän melkein kaikkina sunnuntaiehtoopäivinä vuonna 1840 vapunpäivään asti Myrbergslundin kirkkoherranvirkatalossa oli antanut pitää seuroja, jota paitsi hän ja hänen tyttärensä, kappalaisenleski Marie Ottelin, apulaispappi Stenbäckin vaimo Ulrika Kristina, kapteeninrouva Ingrid Ulrika Tunzelmann von Adlerflug [Kapteeninrouva Tunzelmann v. Adlerflug, syntyjään Sohlberg, oli leski ja asui naimattoman sisarensa Sofian kanssa Vöyrillä. Molemmat olivat heränneitä ja Stenbäckin perheen hyviä ystäviä. Edellinen meni sittemmin naimisiin Vöyrin lukkarin Corellin kanssa.] sekä 43 muuta nimeltä mainittua henkilöä oli ollut läsnä Jufvaksen talossa pidetyssä kokouksessa. Tämä oikeudenkäynti, jossa havaittiin, että Joh. Stenbäckiä vastaan tehtyjä syytöksiä ei voitu näyttää toteen, ja josta useimmat pääsivät aivan vapaiksi, suoritettiin useilla käräjillä ja kävi kaikki oikeusasteet kestäen sen vuoksi noin kaksi vuotta. Vaikka ei olisi vailla sivistyshistoriallista mielenkiintoaan kertoa asiakirjain sisällys, riittää tässä ote kirjeestä, jonka syytetty Joh. Stenbäck kirjoitti langolleen Achrénille talvella 1842, saatuaan hovioikeuden päätöksen:

— — "Asiani on seuraavalla tolalla: olen tuomittu saamaan nuhteita, mutta en saa mitään kiitosta, en myöskään mitään kunnianhyvitystä, koska yhtä ja toista 'todennäköisenä pidettävää' on minua vastaan ilmaantunut — kaikki muut lampaat, sekä Henrik Jufvas että toiset, ovat vapautetut sen nojalla, että 'Kunink. Julistus 12 p:ltä tammik. 1726 ei tarkoita sellaisia kokouksia, joissa pappi on läsnä ja toimittaa hartaudenharjoituksia' — kuitenkaan ei H. Jufvas päässyt sopimattomasta käytöksestään nimismies Kellanderia vastaan, kun tämä oli virkatoimessa, maksamasta sakkoa 9 ruplaa 60 kop. hopeaa. Nyt edelleen: virallinen syyttäjä Solfvin ei omasta puolestaan sanonut tahtovansa valittaa, mutta kun hän mahdollisesti esimiehiltään voisi saada tukaluuksia, jos laiminlöisi sen, niin hän sanoi kirjoittaneensa heille ja tiedustelleensa asiaa ja lupasi myöskin antaa minulle tiedon, jos tulee valittamaan. — Minun tohtorini, [Karl Josef Estlander (s. 1808. k. 1874), aikaisemmin teologian dosentti sekä lehtori ja rehtori Turun kymnaasissa tuli Vöyrille pastorinvirkaan 1 p. toukokuuta 1840.] joka piti minua pitkässä tutkinnossa samana iltana kuin pöytäkirjat minulle jätettiin (jos sinua muuten haluttaa kuulla etkä heti hyppää seuraavan ylitse), lausui: Ei suinkaan tule nyt tämän päätöksen mukaan katsoa kokouksien pitämistä luvalliseksi, koska muka hovioikeus ei ole korkein oikeusaste eikä oikeutettu lakia selittämään; että papin asiana on ainoastaan puhua yhdelle kerrassaan, mutta ei useammalle — kaikkein vähimmin ruveta yhdessä veisaamaan sitä virttä, jota tähän aikaan ei suvaita; että meillä on tyhmä omatunto, joka on arka pikkuseikoissa, mutta ei suurissa, kuten esim. siinä, että ehdottomasti toteltaisiin esivaltaa — jolloin hän, välihuomautukseen, sanoi olevansa pakotettu menemään kreikkalaiseen uskoon, jos esivalta käskisi, olkoon se sen synti (!); hänellä oli vaimo ja lapset j.n.e.; että Luther ilman apuneuvoja oli kääntänyt Raamatun, kun vielä alkukielet olivat kapalossaan — sen vuoksi saattaa nyt niin korkealle kehittynyt eksegetiikka siinä löytää paljon virheitä; että leskenapu-asia on pikku kysymys ensi pappeinkokouksessa verrattuna kysymykseen pietistisistä liikkeistä maassamme; vuosisatoihin ei tuomiokapituli ole ollut niin tukalalla kohdalla kuin nyt — joko on tuomiokapitulin tultava pietistiseksi, ja silloin meidän asiamme voittaa, tai asettuu papisto vastaan, ja silloin meidän asiamme täytyy kukistua; luuli että muutamat pietistit kutsuttaisiin kokouksen eteen y.m. y.m. Nyt illalla kuulin, että jollei valitusta asiassamme tapahdu, niin minut kutsutaan 2 p. helmikuuta nuhdeltavaksi. Matkustaminen Helsingin kautta on minulle myönnetty, mutta ei pitempää aikaa kuin kaksi viikkoa. Saamme nyt nähdä, kuinka kaikki käy — käyköön niinkuin käydä voi — kunhan käy, emmekä nuku. — Hän elää, joka voi ja jonka täytyy auttaa."

Asia meni todella senaattiin, mutta huolimatta siitä, että tohtori Estlander oli todistanut hänen innolla ja vakavuudella hoitaneen virkaansa, ei Joh. Stenbäck päässyt nuhteista. Heinäkuussa 1842 hän sai ne Turussa. — Tämä oikeudenkäynti oli yksi monista samanlaisista, ja kun katselee tapahtumia etäältä, täytyy hämmästyä asianomaisten lyhytnäköisyyttä, jotka käyttivät sellaisia keinoja liikkeen hillitsemiseksi. Jokainen kirje sen ajan pietisteiltä todistaa, että vaikutus oli aivan päinvastainen. Toiselta puolen on hyvin valaisevaa Joh. Stenbäckin kirjeestä lukea, kuinka pietismin sisällyksestä välinpitämättömät papit ajattelivat. Tohtorin mielipiteet selittävät puolestaan, miksi pietistit singahuttivat niin kovia sanoja "nukkuvia" pappeja vastaan.

* * * * *

Syyslukukaudeltakin 1841 on tallella yksi Lauri Stenbäckin Achrénille kirjoittama kirje, joka sisältää yhtä ja toista mieltäkiinnittävää. Niinpä sanotaan, että runoelmia ainoastaan vähän oli myyty Ruotsissa (yhteensä 100 kpl. oli lähetetty sinne), jotavastoin Evankelista Viikkolehteä oli mennyt "hyvä joukko". Sitten sanotaan edelleen: "Minulle lähetti tällä lukukaudella kirjeen eräs homo novus, Peter Dahl Gööteporista, ehdottaen että lehteä — jota hän kiitti — jatkettaisiin Tukholmassa. Muutoin osoitti mies kylläkin suurta henkistä ontuvaisuutta ja sekavuutta, niinkuin muutkin ruotsalaiset, joiden pariin olen joutunut. — — Usein kyllä tuntuu mielestäni, että sitä kirkasta evankeliumin valoa, jonka Jumala on antanut meille paistaa talonpoikien kautta, ei liene Svean maassa. Se on sanomaton onni, että meillä talonpojat ovat pohjalla sekä perustuksena. Pian me herrasmiehet joutuisimme ymmälle. — Snellman on tätä nykyä Ruotsissa ja saarnaa suurella innolla Straussin oppeja (Frejassa); ei kukaan voi häntä vastustaa, vaikka toiset koettavat väitellä vastaan ja filosofeeraavat omaan tapaansa. Voi kurjuutta! Moisia vastustajia ei voi voittaa muulla kuin hengen ja voiman todistuksella. Mutta missä on se, jolle Jumala voisi uskoa häväistyn asiansa ajamisen? Ei totisesti ole aika nukkua ja torkkua tänä pahana aikana. Jospa toki me tulisimme mitättömiksi, jotta Jumala voisi olla meissä kaikki, oman voimamme menettäneiksi, jotta Kristuksen voima tulisi johtavaksi ja vaikuttavaksi meissä! — — Meillä on täällä omat nykäyksemme; välisti heittäytyy koko lauma yhdelle puolelle, kunnes joku sysäys tulee, jolloin kaikki juoksevat toimelle. Nyt on muotina, että täytyy lukea eikä niin paljon seurustella toisten kanssa. Mutta siten on miltei kaikki yhdessäolo lakannut, ja pelkään ettei moni lue sen enemmän, mutta kyllä nukkuu rauhassa omassa nurkassaan. En pidä siitä ja aion koettaa saada enemmän yhteyttä, vaikka en suinkaan tahdo enkä jaksa ryhtyä noihin vanhoihin yleisiin kokouksiin, jotka ovat kiedotut ja kangistuneet ulkokullatun hengellisyyden verhoon. Älköön Herra hylätkö meitä, niinkuin me, kukin kohdastamme, ansaitsisimme." — —

Kirjeen lopussa Stenbäck kertoo suurella ilolla, että konsistori on myöntänyt hänelle amanuenssin palkan, 400 ruplaa vuodessa. Kysymyksessä oli viransijaisuus, josta hän sai kolmannen vakinaisen amanuenssin palkan. Tulon, joka oli erittäin tervetullut, Stenbäck kantoi ainoastaan seuraavaan kevääseen, jolloin hän matkusti Turkuun papiksi vihittäväksi.