Toimeentulo ei näy tuottaneen Stenbäckille mainittavia huolia. Sitä todistaa eräs kirje Janne-veljelle, jossa hän m.m. kirjoittaa: "Minulla on tätä nykyä rahaa enemmän kuin, tarvitsen pitkäksi aikaa. On ihmeellistä, että olen niin hyvin tullut toimeen. Aina siitä saakka kuin menin naimisiin, en kertaakaan ole ollut pulassa — olen elävänä todistuksena siitä, että Jumalalla on kylliksi neuvoja ja keinoja. — Kirjoillani on tavaton menekki. 'Runot' ovat lopussa. Ev. Viikkolehteä on melkein koko jäljelläoleva määrä tullut myydyksi Ruotsissa. Kirjaani 'Pietismistä' oli minulla 1,000 kappaletta saadakseni lähettää muutamia satoja Ruotsiin keväällä, mutta nyt ei sitäkään ole paljoa jäljellä. Kaikesta tästä on minulla ollut varsin huomattavat tulot." —
Toisenlaisesta menestyksestä, mutta myöskin vastoinkäymisestä Stenbäck vähän myöhemmin kirjoittaa Charlotte-sisarelleen: "Ruotsissa on heillä minusta ja hengellisyydestäni niin suuret ajatukset, että vanha Aatamini tahtoo paisua siitä ja päästä voitolle. Äskettäin sain sieltä hopeiset kirjoitusneuvot joltakin tuntemattomalta, joka siten tahtoi osoittaa minulle kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan y.m. — Kuinka vaikeata onkaan olla jossakin maineessa ja huudossa, olkoon sitten hyvässä tai pahassa; joka tapauksessa tahtoo joutua istumaan niin korkealle, että unohtaa oman kurjuutensa ja luulee jotakin olevansa. Jospa se vain aina olisi meille oikein selvänä, että Kristus ei tarvitse meitä, mutta me, me tarvitsemme häntä sitä enemmän. Kurittakoon hän armostaan ylpeätä mieltämme, että me kuitenkin saisimme kokea, mitä merkitsee murtunut sydän, jossa Jumala tahtoo asua! Hyvin hauskaa on meidän ajatella teitä kahta leskeä, jotka asutte siellä yhdessä. [Charlotte Achrén ja Marie Ottelin lapsineen asuivat nyt yhdessä Munsalassa.] Totta pitää teistä huolen Hän, joka on leskien ja orpolasten isä, ja antaa pyhien enkeliensä asua teidän ympärillänne. Älkää uskoko, rakkaat ystävät, että muilta puuttuu ristiä ja vastuksia — emme me suinkaan täälläkään tanssi ruusuilla. Mainitakseni vain yhden seikan, niin olemme me yhä vain kahden, ilman mitään toiveita vielä. Se tuntuu välisti enemmän kuin raskaalta." —
* * * * *
Viimeiset sanat viittaavat siihen, että Stenbäckin avioliitto jäi lapsettomaksi. Miten puolisot koettivat korvata tätä puutetta, kerrotaan tuonnempana.
Kesän 1843 samoinkuin sitä lähinnä seuraavat kesät Stenbäck asui Espoossa, kolme peninkulmaa Helsingistä. Ystävä Essen, joka jo 1840 oli vihitty papiksi [Essenille kuvaavana piirteenä kerrotaan seuraava kasku hänen matkastaan Turkuun papiksi vihittäväksi. Porvoossa saamiensa kokemusten johdosta (vrt. siv, 260) Essen oli epävarma, voisiko hän Turussakaan saada aikeensa toteutetuksi, mutta pelastihe sukkeluutensa ja ihmistuntemuksensa avulla. Arkkipiispa Melartin, jolla, kuten tiedämme, oli nurja mieli pietistejä kohtaan, otti Essenin kylmästi vastaan, mutta tämä ei siitä lannistunut, vaan meni tuomiorovasti Gadolinin luo. Kun tämäkin tuntui epäävältä, käytti Essen hyväkseen tietoaan, että Gadolin ennen Melartinin nimitystä oli ollut niin varma arkkipiispaksi tulostaan, että oli jo muuttanut piispan taloon. Hän heittihe nöyrän näköiseksi ja sanoi kyllä tulleensa Turkuun papiksi vihittäväksi, mutta että hänellä valitettavasti ei ollut paljon toivoa menestyksestä. — Kuinka niin? kysyi silloin Gadolin. — Niin, jatkoi Essen, koska itse arkkipiispa otti minut kylmästi vastaan sanomatta kehoittavaa sanaa — — No, no, keskeytti Gadolin, ei se ole niin vaarallista, on muitakin kuin arkkipiispa, joilla on siihen sana sanottava. Ja niin tuomiorovasti tuli Essenin puolusmieheksi, koska hän tahtoi näyttää mahtiaan arkkipiispan rinnalla.] ja sitten jonkun aikaa ollut pastorinapulaisena tässä pitäjässä, oli sieltä ostanut Nygårdin tilan ja saattoi siten tarjota kesäasunnon Stenbäckille. Hän rouvineen sai käytettäväkseen kaksi kamaria Stormbackan torpasta, joka kuului mainittuun tilaan. Torpalla oli kaunis asema eräällä mäellä, vesi alapuolellaan ja jotensakin lähellä itse kartanoa.
Kun nyt kertomuksemmekin poikkeaa Espooseen, ei tarkoitus ole oppia tuntemaan Stenbäckin idyllistä kesäeloa Stormbackan torpassa, vaan olla läsnä uusissa kaksoishäissä, jotka aikoinaan olivat yhtä, jopa paljoa enemmänkin puhutut kuin Vöyrin kaksoishäät. Tarkoitamme pietismin historiassa kuuluisia häitä Essenin luona Nygårdin talossa Espoossa 3 p. heinäkuuta 1843, joissa Essenin käly Aleksandra Arppe ja Säämingin lukkari Pietari Venell sekä hänen vanhin tytärpuolensa Hilda Elisabeth Fabritius ja Pihlajaveden kappalainen Frans Henrik Bergroth vihittiin. Häihin oli kutsuttu ja myöskin tullut Paavo Ruotsalainen ja suuri joukko pappeja Pohjanmaalta ja muista osista maata ja samoin tunnettu ruotsalainen evankelinen maallikkosaarnaaja C. O. Rosenius. Viimeksimainitun kanssa Stenbäck oli ollut kirjeenvaihdossa samoinkuin Skarstedtin kanssa ilman persoonallista tuttavuutta, ja tänne hän matkusti Stenbäckin erityisestä kehoituksesta käyttääkseen tätä tilaisuutta Suomen pietisteihin tutustumiseen. Sitä hänen ei kuitenkaan olisi pitänyt tehdä, sillä tuttavuus ei jättänyt mieluisia muistoja kummallekaan puolelle.
Rosenius on itse kuvannut tästä tilaisuudesta saamaansa vaikutusta eräässä 8 kuukautta myöhemmin päivätyssä kirjeessä, josta ote on luettavana teoksessa "C. O. Rosenius, hans lif och verksamhet". [Tukholma, kolmas painos, 1886. Tekijä on C. W Skarstedt, vaikka nimeä ei mainita.] Kun tästä kuvauksesta osa suorastaan koskee Stenbäckiä, otamme tähän sen pääkohdat sitä suuremmalla syyllä, kun eräs aivan väärin esitetty piirre pietistien opista samalla voidaan oikaista. — "Annettuaan vilkkaan kuvauksen useista tapahtumista hänen vierailunsa aikana", sanotaan elämäkerrassa, "jolloin näiden suomalaisten pietistien vapaa, vallaton, törkeästi maallinen elämä räikeästi pisti silmiin", kirjoittaa hän edelleen:
"Olen tähän asti puhunut vain pikkuasioista, joita hymyillen silloin tällöin käsittelen. Ne tärkeät ja vakavat eroavaisuudet välillämme, jotka sitten saivat minut huokaamaan, koskivat itse elämänkysymyksiä. Tässä en saata kertoa kaikkea mitä havaitsin, mutta summa kaikesta on seuraava: Päähenkilö Suomen pietistien keskuudessa on vanha savolainen talonpoika, nimeltään 'Paavo'. Hän oli opettajien opettaja. Mitä hän puhui, oli taivaan puhumaa, jopa paljon tärkeämpää kuin Raamatun sana. Summa siitä oli: 1:seksi. Ihmisellä on armo Jumalan tykönä ainoastaan sillä hetkellä, kun hän 'taistelee armoistuimen edessä'. 2:seksi. Elää, puhua ja käyttäytyä toisin kuin maailma oli aina ulkokullatun tuntomerkkinä [!]. Elämässä tuli olla vapaa, mutta se ei merkinnyt ainoastaan teeskentelemätöntä, luonnollista ja kristillistä vapautta kiihkoilevasta pakosta, vaan sellaista vapautta, jota jo olen kuvannut: kiroilla, hoilottaa, kerskailla, juoda y.m. [!] Toisin sanoen: omassatunnossa ei tullut olla vapaa, vaan kahlehdittu itse helvettiin joka hetki, jolloin ei taisteltu rukouksessa ja katumuksessa; mutta elämässä, lihassa, huikentelevan vapaa [!]. Että tämä oli todellista, tahdon osoittaa muutamia tosiseikkoja mainitsemalla. Kun häiden jälkeisinä päivinä, nähdessäni mielet enemmän soveltuviksi vakaviin asioihin, olin kauan ja perinpohjaisesti väitellyt S[tenbäck]in kanssa mainituista pääkappaleista ja hän ikäänkuin väsyneenä kiistelystä heittäytyi vuoteelle, sanoin: 'Koska nyt olemme kahden kesken ja puhumme avomielisesti, niin sano minulle, kuinka oma laitasi on? Luuletko todella olevasi Jumalan lapsi tällä hetkellä?' — Hän katsahti minuun kummastellen, että saatoin ottaa sen kysymykseen. — 'Ei, kyllä sen tiedän (oli hänen vastauksensa), että nyt olen kadotettu.' — 'Kadotettu, mitä sanot?' vastasin minä. 'Niin', jatkoi hän, 'jos nyt kuolisin, joutuisin helvettiin.' Kummastuin ja kysyin: 'Kuinka voit sitten olla niin suorapuheinen? En voisi virkkaa sinulle sanaakaan, jos laitani olisi niin, vaan olen usein pelkästä pelosta, ettei tilani ole oikein, ollut työhön kykenemätön, vuoteen omana — enkä ole kuitenkaan ikinä voinut tuntea ja katua syntiä niinkuin olisin tahtonut.' 'Mutta', kysyin edelleen, 'etkö siis koskaan vielä ole tullut uskoon?' Silloin hän kummasteli vielä enemmän ja meni niin pitkälle alentuvassa ja vilpittömässä avomielisyydessä, että saatuani kuulla hänen uskovan eräinä hetkinä ja kysyttyäni, milloin hän viimeksi uskoi, hän vastasi: 'Eilis-iltana, jäätyäni yksin. Minähän nyt puhun sinun kanssasi enkä lepää Jeesuksen astinlaudan juuressa' j.n.e. Voit tuskin uskoa, että sellaiset sanat ovat oikein kerrotut. Tuskin voin sitä itsekään uskoa — ja kuitenkaan ei ole yksikään sana sepitetty. Tästä ymmärsin, että he eivät usko mitään armontilaa, että se omanvanhurskauden syöpä, jonka he vapaalla, epähengellisellä elämällään olivat tahtoneet karkoittaa ulkonaisesta ihmisestään, oli kääntynyt sisäänpäin, sisäisiin osiin, itse sydämeen, jonka ahdistukset ja kumarrukset rukouksessa Jumalan edessä nyt olivat heille samaa kuin kätten työt tavallisille farisealaisille. Sellaiset ovat hänen 'kavalat houkutuksensa', jolla on nimenä 'basiliski, joka on suora käärme ja väärä käärme'. Summa: Kristuksen ja apostolien opin tärkeimmät kohdat, usko, uskon hedelmät, iankaikkinen, kaikki sovittava vanhurskaus Kristuksessa, koko ihmisen uudistuminen (siis ulkonaisenkin), kaikki kielletään, ei ainoastaan elämässä, vaan itse opissa, siksi että Paavo näki sen hyväksi."
Sen jälkeen Rosenius kertoo, kuinka hän taisteli Suomen pietistien kanssa saattaaksensa heitä oikeaan käsitykseen evankeliumista, joka opettaa "aivan toista kuin Paavo", vaatien omantunnon vapautta, mutta lihan ristiinnaulitsemista, sekä lopettaa seuraavin sanoin: "Sellaisista asioista meillä oli väittelyä, kunnes jouduimme eroon toisistamme. Kuitenkin antoi M[almberg], päämies, enimmän myöten, kun otin hänet erikseen, mutta joukkoon tultuaan hän oli taas poissa. Sitä paitsi olivat E[ssen] ja eräs H[edberg] taipuvaisemmat, mutta kuten kuulin, oli B[ergh] (joka paha kyllä, ja kenties paljon merkitsevästi, ei ollut mukana — kuten sanottiin tilaisuuden puutteen takia), puhtain heistä. Muutamia, kolme neljä, tuli luokseni ikäänkuin arkaillen, ja he kuuntelivat loistavin kasvoin, kun puhuin Kristuksen evankeliumia — sen jälkeen kuin he olivat kuulleet, kuinka olin vastustanut heidän sankarejaan."
Kuten tästä näkyy, olivat Roseniuksen saamat vaikutelmat kaikkea muuta kuin suotuisat pietisteille. Selvää on, että paljon johtui sulasta väärinkäsityksestä — niin erittäinkin se, mitä hän toisessa kohdassaan esittää. Ne, jotka ovat lukeneet edelläolevat lukuisat otteet kirjoituksista ja tuttavallisista kirjeistä, tietävät, pitemmättä puheetta, että pietistit eivät koskaan hyväksyneet maailman tapaa "elää, puhua ja käyttäytyä". Niinpä ei koskaan kuultu kirouksia heidän puheessaan. Vapauttaakseen Roseniuksen tahallisen parjauksen epäluulosta voi otaksua, että hänelle vieras kieli, jolla muut keskustelivat Paavon kanssa, on saattanut hänet harhaan. Pietistit puhuivat paljon "sielunvihollisesta" käyttäen sitä suomalaista sanaa, joka on Ruotsissakin tunnettu raakana suomalaisena kirouksena. Luultavasti hän ei tiennyt, että samaa sanaa käytetään myös uskonnollisessa kielessä, ja luuli sentähden, että pietistit päästivät kirouksen joka kerta kun sana mainittiin. [Niin hyväksyttävältä kuin tämä selitys näyttääkin, raukeaa se kuitenkin, jos on totta, niinkuin tekijä on kuullut kerrottavan, että Rosenius ymmärsi suomea (hän oli syntynyt Norrlannissa), vaikka hän ei sitä ilmaissut kenellekään — voidakseen kuunnella mitä muut puhuivat hänestä!] Mitä juomiseen tulee, niin on jo ennen mainittu, että pietistit tässä kohden eivät poikenneet yleisistä seuratavoista. Kuitenkin on yhtä tunnettua, että päihdyttävien juomien kohtuutonta nauttimista ei hyväksytty. [Eräässä Jonas Laguksen kirjeessä J. I. Berghille (23 p:ltä toukokuuta 1838) on lausunto raittiusasiasta, joka valaisee sitä kantaa, minkä Rosenius ilmeisesti liioitellen selittää niin, että pietistit katsovat voivansa olla "elämässä, lihassa, huikentelevan vapaat". — "Sinä kirjoitat", sanoo Lagus, "että raittiusasia jälleen on pantu alkuun Helsingissä. Kenties on Wieselgrenin nerokkaan houkutteleva kirjoitus tästä aineesta eksyttänyt jonkun kokemattoman mielen, joka Wieselgrenin kera uskoo, että raittius kulkee edellä ja jumalisuus seuraa jäljessä, niinkuin talutetaan hevosta päitsistä. Meidän täytyy noutaa kaikki Kristuksen täydellisyydestä, antautumatta sellaiseen paikkailuun, mitä moiset ehdotukset tarkoittavat. Omatunto nukkuu, synti peittyy piiloon, ja Kristus tulee tarpeettomaksi, jos antaudumme ulkonaisiin asioihin ja teemme ne pääasioiksi. Ennenkuin kirjoittautuu raittiusyhdistyksien luetteloihin, tulee kysyä itseltään, seisooko kalliolla Kristuksella ja onko totisesti vanhurskautettu hänen kauttaan. Jollei niin ole, jääköön kaikki muu, siksi kunnes se tapahtuu, ja sitten ei enää paljon muuta ajattele." — Akiander, Hist. upplysn. VI, s. 272.] Jos Roseniuksen esitys näissä kohden ei ole oikea, niin on sitävastoin keskustelu Stenbäckin kanssa epäilemättä esitetty todellisuuden mukaan. Tunnemmehan hänen kirjeistään (ks. siv. 255 seur.), että hän kaikessa hyväksyi Paavon opin taistelusta armoistuimen edessä, ja tiedämme myöskin, kuinka suorapuheinen hän oli.