Rosenius puolestaan teki yhtä epäedullisen vaikutuksen pietisteihin. Ei pidetty hänen ruotsalaisesta olennostaan eikä hänen käsityksestään uskonnollisissa kysymyksissä. Pahin seikka on kuitenkin, että Paavo ja suomalaiset papit kohtelivat vierasta todellakin loukkaavasti. Roseniusta kehoitettiin nimittäin kertomaan herätyksensä ja esittämään uskonnollinen kantansa Paavolle ja muille. Hän suostui siihen, ja hänen sanansa tulkittiin Paavolle. Hänen esiintymisensä tuntui siinä, niin kerrotaan, hyvin "tekojumaliselta", niinkuin koko hänen persoonansa oli jyrkkänä vastakohtana Paavon yksinkertaiselle, hiomattomalle, jopa useinkin karkealle käytöstavalle ja talonpoikais-olennolle. Pitkälle hän ei ollut päässyt esityksessään, ennenkuin Paavo kärsimättömänä ja närkästyneenä nousi ja julisti kovalla äänellä, ettei hän tahtonut kuulla enempää, sillä puhujan kristillisyys ei ollut mitään muuta kuin tekopyhyyttä ja teeskentelyä. Jos edes joku olisi noussut puolustamaan Roseniusta ja koettanut lieventää kiusallista vaikutusta, niin olisi kaikki voinut päättyä rauhallisesti, mutta ei kukaan tehnyt sitä — ei edes Stenbäck, joka oli kutsunut vieraan. Itse asiassa näyttää Rosenius tehneen saman vaikutuksen kaikkiin, eikä kenelläkään ollut halua puolustaa häntä. Siten hänet itse asiassa vaiennettiin ja hänen oppinsa hylättiin. — Saiko Rosenius sittemmin, kuten hän mainitsee, yksityisiltä pietisteiltä sen hyväksymisen, joka häneltä kiellettiin kaikkien koolla ollessa, se on syystä epäiltävää, joskin kukin osaltaan epäilemättä kohteli häntä ystävällisellä huomiolla sovittaakseen sitä loukkaavaa kantaa, jolle he kokoontuneina olivat asettuneet. Hedbergistä, joka pian oli muuttuva samanlaiselle kannalle, voi sen kenties otaksua, mutta tuskinpa muista. — Enimmän ja kauimmin kärsi Stenbäck tämän tapauksen synnyttämästä ikävyydestä, sitä enemmän kun ystävät eivät olleet moittimatta häntä siitä, että hän oli kehoittanut vierasta tulemaan, ikäänkuin hän ei olisi toiminut parhaassa tarkoituksessa. Rosenius asui Stenbäckin luona Stormbackan torpassa noin viikon päivät, mutta tämä jokapäiväinen yhdessäolo ei saattanut heitä lähemmäksi toisiaan. — Koko tämä juttu oli Stenbäckille niin kiusallinen, että hän vielä vanhoilla päivillään oli pahoitellut osuuttaan siihen, että Rosenius sai niin epämieluisia muistoja Suomesta. Käsitystään hänen opistaan hän ei kuitenkaan muuttanut, sillä eräässä kirjeessä Skarstedtille 1849 hän lausuu Roseniuksesta, että tämä Tukholmassa edustaa samaa voimatonta ja hengetöntä kristillisyyden suuntaa kuin Hedberg Suomessa.

* * * * *

Lukuvuonna 1843-44 Stenbäck koetti toteuttaa vanhaa aiettaan saada opettajanpaikan yliopistossa. Hän julkaisi silloin väitöskirjan dosentinvirkaa varten teologisessa tiedekunnassa ja puolusti sitä julkisesti 22 p. toukokuuta 1844. Vastaväittäjän ja tiedekunnan lausunto oli hyväksyvä, jota paitsi myös konsistorin enemmistö kannatti Stenbäckin hakemusta; mutta siitä huolimatta varakansleri kielsi puoltolauseensa ja kansleri vahvistuksensa. Se oli tulos siitä merkillisestä episodista, joka nyt vaatii huomiotamme ja jossa enimmän kiinnittää mieltä se, että yliopiston konsistori ei lausunut ainoastaan mielipidettään hakijan persoonasta, vaan myöskin pietismistä yleensä. [C:ii A:ii Protokoll rörande Theol. cand. Lars Stenbäcks ansöknig om Docentur i Theologien vid Kejs. Alexanders-Universitetet i Finland. Helsinki, 1845.]

Ensi kerran oli asia käsiteltävänä 25 p. toukokuuta 1844, ja luettiin silloin ote teologisen tiedekunnan pöytäkirjasta, joka sisälsi virallisen vastaväittäjän, professori Laurellin, lausunnon Stenbäckin väitöskirjasta "De principiis qvibus innituntur ecclesia et theologia christiana. Dissertatio historico-dogmatica". [Kirkon ja kristillisen jumaluusopin perusaatteista. Historiallis-dogmaattinen tutkimus.] — "Väitöskirjalla", sanoo Laurell, "on aineena osoittaa sisäinen ja välttämätön yhteys kahden evankelisluterilaisen seurakunnan tunnustaman pääopin välillä: auctoritas Scripturce sacrce divina ja fides salvifica." [Pyhän Raamatun jumalallinen auktoriteetti (todistusvoima) ja vanhurskaaksitekevä usko.] Siinä tarkoituksessa tekijä koettaa todistaa, kuinka aikain kuluessa kristillinen uskontotiede ja kristillinen elämä on riippunut sen siteen lujuudesta, joka vakaumuksessa liittää mainitut periaatteet toisiinsa. Hän esittää historiallisesti kaikki mainittujen perusoppien tärkeimmät muodonmuutokset ja osoittaa samalla kussakin historiallisen kehityksen kohdassa sen merkityksen tieteelle ja elämälle. Huolimatta siitä suppeudesta, minkä tilan ahtaus on tehnyt välttämättömäksi, esiintyvät eri osat tekijän historiallisessa kuvauksessa niin täsmällisesti, että sekä oikeauskoinen opinkäsitys että myöskin siitä poikkeavien oppimuotojen dogmaattinen ja eetillinen luonne selvästi on havaittavissa. Väitöskirjalla on siis mielestäni tieteellinen arvonsa, nimittäin se että siinä periaatteellisesti ilmenee status qvaestionis ei ainoastaan luterilaisen ja muiden tunnustusten välillä, vaan myöskin edellisessä jäykän oikeaoppisuuden, Spenerin etiikan — jota tekijä lämpimästi kannattaa — ja pietistisen kiihkoilun väliset suhteet. Tähän yhdistyy esityksen kepeyden ansio, vaikka kieli ei kaikkialla ole klassillista. Puutteena mainittakoon, että kun tekijän mielestä teologian prinsiipit voidaan ja tulee asettaa ehdottomiksi perustelmiksi, hän ei ole osoittanut niiden käytettäväisyyttä perustotuutena, näyttämällä että on mahdollista rakentaa niille järjestelmä ja esittämällä siinä noudatettavaa metodia. — Annettuaan tunnustuksensa puolustuksen "varmuudelle ja selvyydelle" päättyy lausunto selitykseen, että tekijä on antanut tarkoitusta varten hyväksyttävän opinnäytteen, johon loppuarvosteluun tiedekunnan muut jäsenet ovat yhtyneet.

Kun tämä oli luettu, ilmoitti rehtori (Ursin) virkavelvollisuutensa vaativan, että hän, ennenkuin konsistori ryhtyy asian ratkaisemiseen, saattaisi sen tietoon arkkipiispa Melartinin lähettämän virallisen kirjeen 7 p:ltä lokakuuta 1843. Kirjelmä sisälsi seuraavaa: "Koska ne ylioppilaat, jotka viimeksikuluneina vuosina Turun hiippakunnassa ovat ilmoittautuneet pappissäätyyn, suurimmaksi osaksi ovat osoittaneet taipuvaisuutta yksipuoliseen pietistiseen käsitykseen uskon opista ja useat heistä sitten, pappisvirkansa täyttämisessä, moisista mielipiteistä johtuvine toimineen, eivät ainoastaan ole matkaansaattaneet häiriötä, hajaannusta ja eripuraisuutta, vaan myöskin kaikella todennäköisyydellä melkoisessa määrin osaltaan olleet syynä hiippakunnassa viime aikoina lukuisammin esiintyneisiin heikkomielisyyden, itsemurhan, lapsenmurhan [!] y.m. tapauksiin rahvaan keskuudessa; ja kun moninaiset seikat näyttävät vahvistavan sitä uskottavilta henkilöiltä saatua tietoa, että muutamat yliopiston tutkinnon-suorittaneista jäsenistä, jotka ovat antautuneet teologisiin opintoihin ja jotka sen ohella joko vakaumuksestaan tai vieraasta vaikutuksesta ovat katsoneet itsensä velvollisiksi Suomessakin edistämään laajalle levinneen pietistisen propagandan mielipiteitä, sellaisessa tarkoituksessa erityisellä innolla ja huolella ovat koettaneet saada käsiinsä ja houkutelluksi ottamaan osaa heidän kokouksiinsa ja neuvotteluihinsa jokaista vastatullutta ylioppilasta, joka on ilmoittanut aikovansa valmistautua papinvirkaan, samoinkuin varoittaa ja peloittaa sellaisia tulokkaita kuulemasta ja käyttämästä hyväkseen laillisesti vahvistettuja julkisia teologisia luentoja; niin katsoo allekirjoittanut, joka isänmaan totisesti uskonnollisten, valistuneiden ja maltillisten kansalaisten kera huolella näkee järjen vihan, fanatismin ja pimeyden aikakauden jälleen ja huolimatta tieteellisen sivistyksen saavuttamasta edistyksestä uhkaavan suomalaista kirkkoa, aihetta olevan Teidän Ylhäisyydeltänne ystävällisesti anoa, että Herra Rector Magnificus, yksissä neuvoin teologisen tiedekunnan Herrain Professorien ja vakinaisten opettajain kanssa ryhtyisi tarkoituksenmukaisiin toimenpiteihin sellaisen separatistisen vallattomuuden estämiseksi sekä teologian ylioppilaiden palauttamiseksi siihen yliopistolaitokseen perustuvaan, jokaiselle opiskelevalle tarpeelliseen vapaampaan käsitykseen, että he, käyttäen Asetuksissa mainittujen laillisesti määrättyjen neuvonantajien ja ohjaajien puolueettomia neuvoja ja opastuksia, saavat järjestää opintonsa oman huolellisen harkintansa mukaan omien tarpeittensa ja vastaisten tarkoitustensa mukaisesti."

Sen jälkeen rehtori lausui, että Stenbäckin pietistinen suunta oli hänelle tunnettu, sekä tahtoi siihen katsoen ja koska yliopisto ei ollut yksinomaan tarkoitettu tieteellisiä tutkimuksia varten (jossa tapauksessa olisi edullista kiinnittää siihen miehiä kaikista tieteen suunnista), vaan ennemmin virkamiesten kasvattaja valtion tarpeisiin, ja juuri tämä kaiketi oli päätarkoituksena, alistaa konsistorin ratkaistavaksi, eikö olisi arveluttavaa pappissivistykselle, että teologian opettajiksi otettaisiin miehiä, joilla on pietistinen suunta ja henki. Tästä keskusteltua ryhdyttiin äänestykseen.

Professori Borg kannatti Stenbäckin ehdottamista dosentiksi, koska tiedekunta oli hyväksynyt hänen opinnäytteensä ja koska ei mitään ollut ilmaantunut häntä vastaan, joka voisi estää häntä saamasta virkaa; jos havaittaisiin vastedes, ettei hän valvo tieteen etua, niin olisi silloin aika erottaa hänet virasta. Tähän lausuntoon yhtyi professori af Tengström, jotavastoin kollegineuvos Grot pyysi mietintöaikaa, ja asia lykättiin.

Kun se 12 p. kesäkuuta jälleen otettiin esille, lausui Grot, että hän useilta tahoilta oli koettanut hankkia tietoja siitä, mitä pietismi oikeastaan on, mutta saanut erilaisia selityksiä. Kuitenkin hän oli havainnut, että sen oppi ei poikkea Raamatusta eikä symbolisista kirjoista, vaan tarkoittaa ainoastaan elämän käytännöllistä puolta, sekä että vaikka pietistien suunta yleensä on väärä ja hylättävä, ja vaikka Stenbäckiä ei voida vapauttaa jonkunmoisesta osallisuudesta siihen, niin on kuitenkin hänen pietisminsä ja myöskin koko hänen olentonsa niin jaloa laatua, ettei häntä millään muotoa tule sekoittaa pietistien suureen joukkoon, ja että hänessä ei ainoastaan ole mitään pelättävää, vaan päinvastoin on suotavaa, että sellaisia miehiä useammin ilmestyisi harhatielle joutuneiden keskuudessa esikuvallaan ja sanallaan hävittääkseen mitä heidän ajatustavassaan on luonnotonta ja vaarallista. Edelleen hän huomautti, että Stenbäck oli pappi, jolla oli oikeus vaikuttaa kansanopettajana, mikä todistaa, että kirkko itse hyväksyi hänen kantansa, sekä että teologinen tiedekunta, pätevin tuomioistuin hengellisissä asioissa, myöskin oli hyväksynyt Stenbäckin oikeauskoisuuden. Jos konsistori hänet sittenkin hylkäisi, ei se estäisi pietismin edistymistä, sillä kaikkien aikain kokemus osoittaa, että yksityiset uskonnolliset käsitykset leviävät ja vahvistuvat samassa määrin kuin niitä koetetaan tukahduttaa ja ehkäistä. Sen johdosta ja katsoen niihin seurauksiin, joita kieltävä päätös voisi tuottaa Stenbäckin omalle persoonalle, vakaumukselle ja vastaiselle vaikutukselle, ei kollegineuvos uskaltanut ottaa päälleen vastuuta siitä, että hän kysymyksessä kunnioitettavan miehen uskonnollisista mielipiteistä ei mukautuisi niiden viranomaisten käsitykseen, joille asian arvostelu lähinnä kuului.

Professori Lillellä ei ollut niitä arveluja, mitä arkkipiispa oli lausunut kirjeessään. Päinvastoin hän luuli, että pietismi jo oli saavuttanut huippukohtansa ja, kuten sellaisten suuntien on tapana, jo alkanut peräytyä ja heikontua, jota luuloa muun muassa vahvisti sekin seikka, että ne ylioppilaat, joita oli pidetty sen kannattajina, ahkerimmin kävivät yliopiston luennoilla ja tavallisesti kunnostautuivat kokeissa. Mutta joskin sellainen vaara olisi käsillä, niin ehkäisytoimenpiteet eivät olisi paikallaan; pietismi on aines protestanttisen kirkon kehityksessä, ja sillä on täydellinen historiallinen olemassaolon oikeus, se on kirkon tytär, jota ei voi olla huomioonottamatta ja jota kirkko ei saa jättää hoitamatta, vaan jota sen tulee kasvattaa ja vetää suureen yhteiselämäänsä. Siksi ei suunnaltaan pietistisen opettajan asettaminen yliopistoon millään tavalla ole vaarallista, sillä yliopistohan on ensi sijassa tieteellinen laitos, jossa jos missään henkiset taistelut taistellaan, ja siellä voidaan vaarienkin suuntien vaikutukset helposti tehdä vahingottomiksi. Stenbäck kannattaa lämpimästi n.s. vanhaa luterilaisuutta, sellaisena kuin se sananmukaisesti sisältyy kirkon symbolisiin kirjoihin. Tässä hän ei pidä yhtä ainoastaan yhden tai useamman opettajan kanssa jokaisessa Saksan protestanttisessa yliopistossa, vaan miltei koko teologisen tiedekunnan kanssa eräässä Venäjän yliopistossa, eikä ainakaan pitäisi olla syytä kieltää opettamislupaa meikäläisessä. — "Kun edelleen otan huomioon maisteri Stenbäckin kypsyneet ja itsenäiset teologiset tiedot, joita hän erinäisissä kokeissa erinomaisella tavalla on osoittanut, hänen luonteensa kunnollisuuden ja hänen erinomaiset luonnonlahjansa, täytyy minun katsoa suurimmaksi vääryydeksi, jos niin tapahtuisi."

Professori Blomqvistin mielestä Stenbäckin opinnäyte oli kokonaan hylättävä. Tekijä ei näet ollut tyydyttävästi kumonnut vastaväittäjän muistutuksia hänen aineenvalinnastaan ja käsittelystään, edelleen hän asettaa pietistisen käsityksen ainoaksi autuuttavaksi ja lausuu tuomionsa mitä etevimmistä teologeista Melanchtonista Schleiermacheriin ja Twesteniin asti, mikä on sopimatonta varsinkin kirjoituksessa, jonka tarkoituksena on opettajan toimen saaminen pappien kasvattamista varten, joiden tulee saarnata rauhan ja rakkauden evankeliumia. — "Tahtoisin lopuksi mielelläni tehdä oikeutta sille avomielisyydelle ja suoruudelle, jolla maisteri Stenbäck väitöskirjassaan on lausunut vakaumuksensa, jollen siinä tuntisi samanlaista avomielisyyttä, millä se eriseurainen lahko seurakunnassamme, johon hän julkisesti tunnustaa kuuluvansa, ei kauankaan sitten tuomitsi kaiken järjen perkeleelliseksi." [Vrt. edellä siv. 320.] Sellaisen suunnan täytyy, niin arveli professori, estää kaikki tieteellinen kehitys teologialta, se kun salpaa tien kaikelta vapaalta tutkimukselta, ja hän kieltäytyi siis puolustamasta dosentinvirkahakemusta.