Kesällä 1846 Stenbäck matkusti jälleen Pohjanmaalle ja oleskeli siellä sukulaistensa, ennen kaikkea Essenin luona Ylihärmässä. Näytti siltä, ettei hänellä enää ollut muuta neuvoa kuin noudattaa ystävänsä esimerkkiä ja antautua seurakuntavirkaan. Tämän johdosta oli jo päätetty, että veli Kaarle Fredrik, joka tällöin oli Alavuden kirkkoherrana, tuomiokapitulilta anoisi Laurin apulaisekseen, jotta häntä ei lähetettäisi minne hyvänsä. Kuitenkaan ei tätä anomusta vielä oltu tehty, kun sanomalehdet toivat sen tiedon, että rehtorinvirka Vaasan ylemmässä alkeiskoulussa, entisen viranpitäjän, Ebelingin, tultua nimitetyksi Sundin pitäjän kirkkoherraksi Ahvenanmaalle, oli joutunut avoimeksi. Omasta halustaan ja ystävien neuvosta Stenbäck päätti heti hakea virkaa.
Lopulla elokuuta Stenbäck matkusti Turkuun suorittamaan opinnäytteitä rehtorinvirkaa varten. Hän puolusti tätä tarkoitusta varten latinaksi kirjoittamiansa "Positiones paedagogiae", ja tällä kertaa häntä kohdeltiin ja arvosteltiin hyvin suosiollisesti. Eräässä kirjeessä (O. Hjeltille 3 p:ltä syyskuuta 1846) hän lausuu, että "sancti patres ovat tällä kertaa olleet tavattoman humaanisia, niin että minulla todellakin on hiukan toivoa kerran maailmassa saada virka, minullakin". Hän oli silloin jo määrätty hoitamaan rehtorinvirkaa ja sai nimityksen 30 p. syyskuuta. — Tästä kirjoittaa Essen: "Ja kuitenkaan ei Stenbäck ollut muuttanut rahtuakaan vakaumustaan, samoinkuin hänen pedagogisissa väitteissään, mikäli niihin sisältyi teologiaa, ei vähintäkään peräydytty niistä mielipiteistä, jotka hän oli lausunut yliopistollisissa opinnäytteissään. Mutta myrsky oli asettunut; oli nähty, että pietismi, vaikka vielä muutamia pahoja tapoja vikanaan, ei kuitenkaan ollut niin vaarallinen valtiolle eikä kirkolle kuin oli kuviteltu, että se päinvastoin oli vaikuttanut paljon hyvää siveellisyyden edistämiseksi kansassa, jopa tunnustettiin, että uskonnollisen ja kirkollisen elämän varsinainen kehto oli juuri pietistien keskuudessa — ja jalo, vaikka heikko ja horjuva Melartin oli ensimmäinen tunnustamaan tehdyn virheen ja koettamaan kykynsä mukaan korjata sen."
YHDEKSÄS LUKU. 1846-1852.
Asettuminen Vaasaan ja sikäläisiä oloja. — Koulupuheita, pedagoginen toiminta. — Opettajayhdistyksessä. — Aikakauskirjatuumia. — Kirjailijatoiminta: "Theologiska Tractater, II", "Ur det dolda lifvet", Runoelmain toinen painos, "Thomas Arnold" y.m. — Kirjeenvaihtoa. — Käänne pietismissä.
Vaikka ollen kyvyltä ja merkitykseltä Runebergia ja Snellmania vähempi oli Stenbäckillä kuitenkin näiden miesten kohtalo siinä, että hänet pakotettiin asettumaan pedagogiksi pikkukaupunkiin — kohtalo, josta neljännen nerokkaan miehen, Topeliuksen, ainoastaan eräs deus ex machina esiintymisellään pelasti. Mutta on tapana sanoa: paras niinkuin käy. Mitä Stenbäckiin tulee, oli se sikäli totta, että se aika, jonka hän toimi rehtorina Vaasan ylemmässä alkeiskoulussa, oli hänen onnellisimpansa. Tosin täytyi hänen jättää vaikuttavampi toimintapiirinsä Helsingissä samoinkuin ne tieteelliset pyrinnöt, jotka olivat häntä viehättäneet, mutta uusi toimikin oli sellainen, että hän saattoi antautua siihen koko sielunsa lämmöllä, jota paitsi säännöllinen työ tuntui levolta pitkän, levottoman yliopistoajan jälkeen.
Kun seuraavassa käymme kuvaamaan Stenbäckin elämää tänä uutena aikakautena, on kenties ennakolta sanottava, että tehtävän voisi käsittää toisella tavoin kuin olemme sen ajatelleet. Kun tähän saakka päähuomio on ollut hänen sielunkehityksessään, odottaa kenties joku, että esitys nyt on koettava tieteellisesti selvittää hänen pedagogisia aatteitaan ja määrätä hänen sijansa Suomen koulun historiassa. Tämä soveltunee kuitenkin paremmin erityiselle tutkimukselle; me tahdomme mieluummin edelleen antaa pääpainon persoonalliselle puolelle ja etupäässä ottaa talteen ne piirteet, joissa Stenbäckin omituinen mielensävy ilmaiseksen, joissa tunnemme hänen jalon, syvän tunteensa, hänen "palavan sielunsa".
Alkuaika Vaasassa ei ollut kovinkaan mieluisa, sillä matka Turkuun ja epätietoisuus hakemuksen tuloksesta oli estänyt Stenbäckiä valmistamasta ja järjestämästä mitään sinne asettuakseen. Kun hän rouvineen syyskuun keskipaikoilla saapui kaupunkiin, täytyi heidän mennä toistaiseksi asumaan "vieraina pietistien yleisen kestikievarin [raatimies J. F.] Aurénin luona". Kaikki heidän omaisuutensa oli Helsinkiin jääneessä kodissa, ja muutto vei aikaa. Sen täytyi näet tapahtua meritse syksyllä tai hevosrahdilla talvella. Joukko kirjeitä filosofianlisensiaatti, sittemmin arkiaatteri Otto E. A. Hjeltille, Stenbäckin ystävälle ja alttiille asiamiehelle pääkaupungissa, ilmaisee mitä huolia ja ikävyyksiä sellainen asia tuotti siihen aikaan, jolloin höyrylaivoja ja rautateitä ei ollut olemassa. Eräs pohjalainen laivuri oli ottanut toimekseen tavarain kuljetuksen, mutta ei päässyt pitemmälle kuin Kaskisiin, kun hänen täytyi laskea aluksensa satamaan korjattavaksi, ja vaikka hän sitten jatkoi matkaansa Helsinkiin, oli Stenbäck huolissaan, että ei ainoastaan kalusto, vaan erittäinkin hänen rakkaat kirjansa ainakin kastuisivat pilalle, jolleivät menisi meren pohjaan. Kaikki kävi kuitenkin hyvin, ja muutaman ajan odotettuaan saattoi pieni perhe vihdoin tehdä olonsa kotoiseksi lääninkirjuri Duvaldtin talosta vuokratussa huoneistossa. Myöhemmin Stenbäck tuli oston kautta saman, kaupungin eteläosassa sijaitsevan talon omistajaksi. [Talo maksoi noin 1,400 hopearuplaa, josta summasta se oli palovakuutettu. Suurimman osan kauppasummaa eli 1,300 ruplaa Stenbäck lainasi takuuta vastaan.]
Sanoimme "perhe", mutta niinkuin jo ennen on mainittu, ei Stenbäckin avioliitto ollut siunattu omilla lapsilla. Nähdäkseen lapsenilon päivänpaistetta kodissaan ottivat aviopuolisot kuitenkin yhteisestä halusta luokseen turvattomia pienokaisia, vieraita ja sukulaisia, ja vaalivat heitä rakkaudella. Jo Helsingissä he olivat ottaneet huostaansa pienen, noin nelivuotiaan tytön, jonka äiti, erään nimismiehen leski, oli ollut herännyt ja kuollut sikäläisessä sairashuoneessa. Ennen kuolemaansa hän oli pyytänyt Stenbäckejä ottamaan huostaansa hänen pikku Iidansa, ja he tekivät sen, niin että turvatti omana lapsena myös sai Stenbäckin nimen. Saman sijan kodissa ja saman nimen sai myös kasvattipoika Jakob, jonka vanhemmat olivat torpanväkeä Isostakyröstä ja joka niin ikään otettiin hoidettavaksi äidin kuoltua 1850. Poika, kotonimeltään Jakkus, oli silloin ainoastaan noin 10 kuukauden vanha. Tässä luettelematta kolmea tai neljää vanhempaa lasta, joille Stenbäckit myöhemmin antoivat oman kodin ja kasvatuksen, on tältä ajalta vain mainittava, että sisarten Marie Ottelinin ja Charlotte Achrénin turvattomat lapset kouluaikanaan asuivat enonsa luona. Molemmille leskille, joiden varat olivat hyvin vähäiset, se oli suuri helpotus heidän huoleensa, jotavastoin hyvä työ Stenbäckin puolelta oli itsestään selvä asia. Sillä kuinka hän ei olisi, sen kerran voidessaan, työssä osoittanut sitä lähimmäisenrakkautta, joka aina oli hänen ominainen piirteensä. Ja että kaikki tapahtui sulimmasta hyväntahtoisuudesta eikä niin sanoaksemme "rakkauden kuninkaallisen käskyn" teoreettisesta tiedosta, sen tunnustavat kaikki, jotka ovat nähneet, kuinka Stenbäckillä itsellään oli ilona ottaa osaa lasten riemuihin ja suruihin, heidän leikkeihinsä ja siihen hoitoon, jota he tarvitsivat. Mutta tämä luo valoa hänen julkisiin toimiinsakin. Sillä sen rakkauden lapsia ja nuorisoa kohtaan, joka täytti hänet kotona, hän toi myötänsä kouluun, ja hänen pedagogina saavuttamansa nimi johtuu suureksi osaksi siitä.
Nuorille ja keski-ikäisille ihmisille ei liene tarpeetonta muistuttaa, että tässä puheena oleva Vaasa oli "vanha kaupunki" ennen paloa 1852. Eräs jutelma Wasa Tidningissä kesällä 1846 sanoo, että kaupunki on "suurenpuoleinen", siellä on hovioikeus, lääninhallitus ja oppilaitoksia epälukuisasta Itse asiassa kaupungin suuruus oli melkoinen vain verraten läänin muihin kaupunkeihin, mutta muuksi kuin pikkukaupungiksi ei sitä kolminetuhansine asukkaineen syystä voinut sanoa. Kapeiden, kivettyjen katujen varsilla kohosivat kaupungin vaatimattomat yksi- ja kaksikerroksiset talot, joista osa keskelle pitkää seinää rakennettuine puoliyläkertoineen, missä oli pääty kadulle päin sekä taitekatto ja ullakkokamareja, pisti silmään kuvaavina muistomerkkeinä edelliseltä vuosisadalta. Kolme pisintä katua kulki pohjoisen ja etelän suuntaan, ja tavallisella kävelyllä ehti 10-15 minuutissa kaupunkisuunnikkaan etelälaidasta, jota jyrkästi rajoittivat Korsholman vallit ja gustaviaanisen siro hovioikeuden talo sekä niiden välinen lehmuskuja, pohjoislaitaan, missä peltoja ja Mustasaaren pappilan punaiseksi maalattu rakennus tuuheiden lehtipuiden varjossa kohtasi katsojan silmää. Jos kulki suorassa viivassa etelätullista Kauppamiehenkadun kautta, avautui vähän edempänä kuin puolitiessä pieni tori, jonka pohjoislaidassa kaupungin kirkko oli, kun taas itäpuolella oli raatihuone sekä sen takana kellotapuli ja samoin kaakkoisella kulmalla koulutalo kellotorneineen, joka kohosi ylemmältä perustalta — muodostaen yhteensä kaupungin akropoliin. Siitä maa laskeutui länteenpäin kanavaa kohti, jonka yli Salmisilta vei "vanhaan satamaan" ja jota myöten oli avoin väylä ei ainoastaan jo puoleksi kuivaneeseen satamaan, vaan myöskin kaupungin selän yli Brändön ulkosatamaan, puoli peninkulmaa tai vähän kauempana kaupungista. — Mainitussa jutelmassa sanotaan myöskin, että kaupunkielämä oikeastaan vain talvisin kohosi täyteen loistoonsa, sillä kesäksi kaikki "sivistyneet" muuttivat maapaikkoihinsa tai vuokrasivat asunnon rannikkokylän maalaistaloista. Jonkunmoinen muutos tässä kohden oli kuitenkin tapahtunut kesällä 1846, sen johdosta että yritteliäs ja tarmokas proviisori, sittemmin kauppaneuvos A. A. Levon oli avannut kaivohuoneen seurapuistossa lähellä hovioikeuden taloa. Osa kaupunkilaisia pysyi silloin kotona juodakseen terveysvettä ja seurustellakseen niiden vierasten kanssa, joita muista osista maata oli tullut parannuksille. Seura nousi vähitellen 70:een luvultaan, ja pantiinpa toimeen "kaivotanssiaisiakin Helsingin malliin". Kaupungin seurustelutavoista mainitaan, että sillä Etelä-Suomessa oli maine teeskentelemättömän iloisesta elämästään, jota paitsi asukkaita kiitettiin vieraanvaraisuudesta ja siitä, että heillä ei ollut "säätyerotuksia eikä nurkkakuntaseurueita".
On sitä vähemmän syytä käydä epäilemään jutelman todenperäisyyttä, kun seuraelämä varsin vähän koski Stenbäckiä. Siitä hän ei etsinyt viihdykettä. Muutoin hän tunsi kaupungin ennaltaan, ja hänellä oli siellä ystäviäkin. Mutta kuinka laita lienee ollutkaan, oli alusta alkaen selvää, että työ oli antava hänelle tyydytystä eikä seuraelämä. Muutamat Hjeltille kirjoitettuihin kirjeihin sirotetut rivit ilmaisevat meille ensimmäisen vaikutuksen. Syyskuun lopulla hän sanoo: "Minulla on opetusaineina ainoastaan hebrea, latina, suomi ja uskonto, ne aineet, jotka minua enimmän huvittavat, ja toivon olevani erittäin tyytyväinen tähän toimeen, jahka olen ennättänyt siihen vähän perehtyä. Pojat näyttävät kuuntelevan minua kaikella tarkkaavaisuudella ja tuntuvat hyvin taipuvaisilta. En voi enää valittaa vaikutusalan puutetta; Jumala antakoon vain kykyä miten kuten täyttää sen, minkä hän on antanut. — — Vielä en ole tavannut ketään muita kuin niitä, jotka ovat täällä kaupungissa. Luulen kyllä tulevani kaipaamaan seuraa. Täällä on n.s. heränneitä, miltei ainoastaan naisia ja muutamia kauppiaita." — Lokakuun lopulla taas: "Täällä Vaasassa on niin kuollutta kuin ikinä missään. Väkeä täällä on kyllin, joita Jumala on ravistanut, mutta ensimmäinen pakottava ja ajava armo on jo ammoin kadonnut useimmista, ja harvat näkyvät viitsivän ja jaksavan etsiä sitä taistelulla, työllä ja valistuneella hengellä Herralta joka päivä ja hetki. Ja missä se laiminlyödään — mitä on koko kristillisyys muuta kuin varjoa — voimattomia sanoja niin täällä kuin siellä."