Kaupungin lähiseudussa Stenbäckillä oli monta uskonveljeä, joita hän usein tapasi, sillä tähän aikaan, jolloin ei mitään maakauppiaita ollut, täytyi kaupunkimatkoja tehdä useammin kuin nyt. Lähimmistä sukulaisista ja ystävistä johdatettakoon muistoon O. G. von Essen Ylihärmässä, A. W. Ingman Alahärmässä, Alfr. Kihlman Kruununkylässä, Malmberg Lapualla, Fredr. Östring ja Edv. Svan Maalahdella, F. O. Durchman Isossakyrössä j.n.e. Vaasan heränneet ja todennäköisesti muutkin olivat toivoneet Stenbäckin ottavan tehokkaasti osaa heidän yhdyselämäänsä ja siten tulevan heidän joukkonsa johtajaksi. Tämä toivo kuitenkin petti. Vaikka hänen vakaumuksensa oli muuttumaton, pysyi hän yksinomaan virassaan ja kirjallisissa harrastuksissaan. Vieraita saadessaan hän luki tavallisesti jotakin heille, mutta häntä ei nähty niissä seuroissa, joita Vaasassakin pidettiin, varsinkin markkina-ajoin. Malmberg, Östring tai joku muu tilaisuuteen matkustanut pappi esiintyi niissä. Tämän Stenbäckin syrjään-vetäytymisen ei tule kummastuttaa meitä. Joskin hän Evankelisen Viikkolehden aikana tavallaan oli ollut johtavassa asemassa, ei hän koskaan johtajaksi pyrkinyt, eikä hän luonteensa puolesta olisi siksi sopinutkaan. Sitä paitsi oli sekä häneltä että pietismiltä yleensä varsinainen myrsky- ja kiihkoaika ohitse; taistelu koski nykyjään vähemmässä määrin maailmallisia ja välinpitämättömiä kuin alkuperäisestä pietismistä luopuneita (hedbergiläisiä), ja siitä taistelusta oli m.m. Stenbäck päättänyt luopua. Edelleen on huomautettava, että 40-luvun lopulla, niinkuin viimeisessä kirjesitaatissa viitataan, monelta välitön innostus oli kadonnut ja sijaan tullut ulkonainen muodollisuus, joka ei voinut muuta kuin vaivata häntä. [Vaatimukset m.m. pukuun nähden olivat Pohjanmaalla ja Vaasassakin paljoa ankarammat kuin Etelä-Suomessa. 40-luvun lopulta kerrottakoon pari kuvaavaa kaskua. — Kun kerran eräs papintytär oli matkustanut kaupunkiin lähipitäjästä, katsottiin mahdottomaksi, että hän vaaleassa pumpulileningissä menisi seuraan. Hänelle tarjottiin musta hame lainaksi, mutta hän ei puolestaan tahtonut esiintyä lainapuvussa. Seurauksena oli, että hänen täytyi jäädä pois hartausseurasta. — Vielä kuvaavampi on seuraava kasku sormikasparista. Eräässä kokouksessa huomasivat muutamat naiset parin sinisiä sormikkaita, joilla ei ollut omistajaa näkyvissä. Eräs otti sormikkaat käteensä ja huomautti muille, mitä maallista turhuutta ne osoittivat. Kaikki olivat heti yhtä mieltä siitä, miten turmiollista oli käyttää sellaisia sormikkaita, — joko ei mitään käsineitä tai sitten n.s. "lapaset"! Oikein selvästi osoittaakseen paheksumistaan eivät he keksineet parempaa keinoa kuin repiä pois sormet noista viattomista sormikkaista. Sen pahempi oli niiden omistaja eräs rouva G., joka juuri oli alkanut liittyä heränneihin. Syvästi kuohuksissaan toisten menettelystä ja ankarasta tuomiosta kävi rouva-parka synkkämietteiseksi ja -mieliseksi kadottaen kaiken halun enempiin seuroissa-käymisiin. — Tämä tapaus herätti melkoista huomiota ja aiheutti paljon puhetta puolesta ja vastaan. — Vaikka on varmaa, että Stenbäck ei lempeästi tuominnut moisia äärimmäisyyksiin menijöitä, emme voi tässä asiassa siteerata mitään suoranaista lausuntoa häneltä: mutta hänen ystävästään Essenistä kerrotaan, että hän vapaasti laski leikkiä sellaisesta. Niinpä sanotaan hänen kerran, nähdessään muutamilla naisilla, että heidän välttämätön sininen kaulaliinansa oli värjännyt heidän kaulansa siniseksi, tavalliseen satiiriseen tapaansa kysyneen, kuuluiko sininen kaulakin univormuun.] Niin ollen oli luonnollista, että Stenbäck oli mieluimmin ottamatta osaa maaseutukaupungin pietistiseen elämään.

* * * * *

Kun on luotava kuvaus Stenbäckistä koulunopettajana, kuinka hän käsitti tehtävänsä ja kuinka hän käytäntöön sovitti periaatteensa, on paras ensiksi antaa hänelle itselleen puheenvuoro. Muutamissa yksinkertaisuudeltaan ja välittömältä lämmöltään miltei klassillisissa koulupuheissa [Puheiden käsikirjoitukset ovat Stenbäckin jälkeenjääneiden paperien joukossa. Päivämääriä ilmaisematta, jotka olemme saaneet Wasa Tidningistä ja Ilmarisesta, ovat puheet ennen olleet painetut J. A. Cederbergin Historiallisissa kokoelmissa, I, Turussa, 1886.] hän on lausunut mielipiteensä siitä, mikä tässä lähinnä kiinnittää mieltämme.

Marraskuun 24 p. 1846 asetettiin konrehtori, maisteri Esaias Wegelius, ja toinen kollega, maisteri Ludvig Björkman, virkoihinsa. Tämä juhlallisuus antoi Stenbäckille aihetta rehtorina alempana olevan puheen pitämiseen, joka varmaan on tehnyt sitä edullisemman vaikutuksen, kun juhlallisuuden aloitti Wegelius pitämällä latinankielisen puheen "siitä sielun viljelyksestä, jota jokainen humanistinen opinala, mutta varsinkin kaunopuheisuus tuottaa, ravitsee ja voimassa pitää [!]".

Tarkoittaen jälkimmäistä näistä kahdesta ennenmainitusta opettajasta, joka oli uusi koululle, lausui Stenbäck:

"Uuden opettajan astuminen virkaansa on tärkeä tapahtuma koululle ja jokaiselle oppilaitokselle. Kuinka tarkoin määrätty opetuksen kulku ja sisällys onkin, niin ei kuitenkaan mikään koulu ole kellolaitos, joka kerran vedettynä sitten koneellisesti käy käyntiään. Vaaditaan elävää voimaa, joka vuodattaa eloa opetukseen, jotta se tulisi hedelmälliseksi ja todeksi, siemeneksi, joka kerran voi kehittyä todelliseksi eduksi meille itsellemme ja hyödyksi muille. Vaaditaan elävää harrastusta, joka voi herättää nuorisossa sen halun ja mielen vakavaan sivistykseen, tietoon ja siveellisyyteen, siihen korkeampaan yhteiseen henkeen, jota vailla oppilaitos kasvattaa joko pelkkiä kuivia, ahdasmielisiä pedantteja tai löyhiä, itsekkäitä onnenonkijoita, joiden kaikki hyörintä ja pyörintä tarkoittaa vain heidän omaa persoonaansa ja sen mukavuutta. Opettajasta on tämän elävän voiman lähteminen; hän voi ja hänen tulee tehdä koulu todelliseksi kasvatuslaitokseksi, missä nuorisoa ei ainoastaan kehoiteta tietoon ja taitoon, vaan myös jaloon yhteishenkeen ja siveelliseen vakavuuteen. Sen vuoksi riippuu, varsinkin koulussa, niin äärettömän paljon opettajan persoonasta. Jos hän on innostunut kutsumukseensa, jos hänellä itsellään on lämmin mieli tosi sivistystä ja jalostusta kohtaan ja hän todella rakastaa nuorisoa sydämestään, niin ei nuori mieli ikinä voi olla niin suljettu, että hän ei saisi herätetyksi siihen halua tietoon ja siveyteen ja kylvetyksi nuorisoon siemeniä, jotka osaltaan määräävät sen elämän suunnan ja pyrkimyksen. Mutta sitävastoin, missä opettajalla ei ole nuorekasta mieltä, missä lämmin rakkaus nuorisoon ja sen parhaaseen puuttuu, siellä opettajan kutsumus muuttuu kaikkein raskaimmaksi, ikävimmäksi ja kuivimmaksi; siellä ei ainoastaan opettaja itse laahaa vastahakoisesti ja ikäänkuin ikeen alla raskasta taakkaa, vaan, mikä pahempi, hän synnyttää saman haluttomuuden ja raukeuden nuorisossakin, jolla kyllä on terävät silmät opettajansa puutteita huomaamaan. Jokaisen sivistyksen ja kasvavan polven ystävän täytyy sen vuoksi myötätuntoisesti ottaa vastaan koulun palvelukseen astuva opettaja ja saattaa häntä lämpimimmillä onnentoivotuksillaan."

Sitten luettuaan julki Björkmanin valtakirjan puhuja jatkoi:

"Jättäessäni sinulle tämän valtakirjan, rakas virkaveli, on iloni olla ensimmäinen, joka täällä julkisesti onnittelen sinua siitä. Mutta en onnittele ainoastaan sinua; on jotakin sydämelleni vielä kalliimpaa kuin sinun persoonasi: onnittelen koulua. Oli aika, veljeni, jolloin koulunopettajan toiminta tavallisesti pidettiin halpana ja mitättömänä, jolloin hän elää laahusti syrjäytettynä ja ylenkatsottuna ja jolloin hänet ikäänkuin väkisin pakotettiin katsomaan tointansa ainoastaan oikotieksi turvattuun tulevaisuuteen. Ja kuitenkin oli hänen hartioillaan tehtävä vaivalloisempi, raskaampi ja väsyttävämpi kuin kenties mikään muu tehtävä yhteiskunnassa; kuitenkin oli hänen hartioillaan vastuunalaisuus kasvavan sukupolven ohjaamisesta tietoon, kuntoon ja hyveeseen! Mutta mitä enemmän inhimillinen sivistys on tullut tunnustetuksi, mitä enemmän on opittu mittaamaan henkilön arvoa, ei ulkonaisten etujen, vaan sen vaikutuksen mukaan, joka hänellä on ihmisyyden korkeimmissa asioissa, ja sen toimen, innon ja kyvyn mukaan, millä hän niitä ajaa, sitä enemmän on myös opittu antamaan arvoa sille säädylle, jonka huostaan nuorison opettaminen ja ohjaaminen on uskottu. Ja kun omassa maassammekin olemme nähneet etevien miesten, joista isänmaa saattaa olla ylpeä, [Tarkoitetaan Runebergia ja Snellmania.] omistavan tietonsa, kykynsä ja voimansa koulun palvelukseen, niin se voi olla meille muille ainoastaan ilahduttavaa ja kehoittavaa ja antaa meille sen varmuuden, että pian jokaisen, joka halveksuu koulunopettajan tointa, on itsensä pakko havaita, että hän siten osoittaa ainoastaan omaa sivistyksen puutettaan, välinpitämättömyyttään ihmisyydestä ja sen korkeimmista pyrinnöistä. Mutta sitä enemmän on meidän opettajien asia tukea koulun arvoa ja osoittaa se sen luottamuksen ja kunnioituksen arvoiseksi, jota sille on alettu antaa. Siksi on koululle ja koululaitokselle ilo saada omakseen miehiä, joilla on nuorekkaat voimat, lämmin mieli ja vilpitön rakkaus nuorisoon. Minä toivon ja minä tiedän, että sinulla, veli, on tämä halu ja tämä rakkaus, ja sentähden onnittelen koulua sinun tulostasi siihen. Kestäköön kauan, kestäköön aina se rakkaus, niin on sinun työsi oleva koululle hedelmällinen ja hyödyllinen ja sinulle itsellesi suloinen ja helppo. Mutta jos mieli jäähtyy ja rakkaus nuorisoon sammuu, tulee koulunopettajan toimi kaikesta ikävästä ikävimmäksi ja kaikesta puisesta puisimmaksi, niin, menettää kaiken todellisen hyödyn ja siunauksen. Tyyni ja tasainen mieli, vakava ja ylivaltias itsensähillitseminen on opettajan välttämättömin ominaisuus, mutta tämä ominaisuus on ainoastaan siinä, missä opettajalla on elävä harrastus kutsumukseensa ja lämmin rakkaus nuoriin. Tämä harrastus ja tämä rakkaus, eläkööt ja palakoot ne sinussa, kannustakoot ja rohkaiskoot ne sinua vaivannäössä, pitäkööt ne alati sinun mielesi reippaana ja rohkeana virkasi toimessa. Näillä toivomuksilla lausun sinut tervetulleeksi ja kehoitan sinua Jumalan ja tämän ihmisparven edessä tekemään virkavalasi." — —

"Niin, olet mennyt suureen sitoumukseen; olet Herran edessä ottanut hoitaaksesi parhaimman ja kalleimman, mitä maan päällä on, nämä pienoiset, jotka ovat astumassa elämään. Kun näen edessäni tämän nuorison, isänmaan toivon ja vastaisuuden kasvavat miehet, joista tulevan ajan onni tai onnettomuus, sen kunto ja voima tai turmio ja rappeutuminen riippuu, niin hämmästyn kutsumukseni vastuunalaisuutta, ja elävänä on sieluni silmissä pyhä lause: Ei mitään ole se, joka istuttaa, eikä mitään se, joka kastelee, vaan Jumala on se, joka kasvun antaa. Me voimme istuttaa ja me voimme kastella, mutta kaikki on turhaa, jollei Herra anna siunaustaan. Meidän kutsumuksemme on meille totisesti liian suuri ja liian korkea, jos kuljemme eteenpäin omasta voimastamme, ja me peräydymme pelolla siitä vastuusta, joka on hartioillamme. Katso, nämä nuoret heidän vanhempansa vaativat meidän kädestämme, meiltä vaatii heidät ihmiskunta, meiltä vaatii heidät Herra Jumala taivaassa. Varmaan me emme pääse pitkälle, jollei meillä ole puolellamme Jumalan voima ja Jumalan siunaus. Mutta kuitenkin on suloista, veljeni, on ihanaa olla aseena Herran kädessä, ja onneksi Hän ei kiellä siunaustaan siltä, joka Häneltä sitä rukoilee, onneksi Hän ei anna meille kiveä leivän sijasta. Olkaamme vain alati Hänen aseinaan!"

"Lopuksi saan lausua nöyrän kiitoksen niille sivistyksen ja nuoren polven korkeasti kunnioitetuille ystäville, jotka ovat kunnioittaneet tätä toimitusta läsnäolollaan. Koulu voi ainoastaan iloita, kun se näkee miesten, jotka ovat yhteiskunnan kukkuloilla, ottavan osaa näihin juhliin, kun se huomaa kaikensäätyisissä ja -ikäisissä ihmisissä osanottoa toimintaansa. Koulu rakastaa julkisuuden raikasta ilmaa; se on itse poikasen ensimmäinen julkinen kilpakenttä. Kun hän lähtee lastenkamarista ja äidin lempeästä ja hiljaisesta, mutta sanomattoman vaikutusvaltaisesta hoidosta, ottaa koulu hänet vastaan, jotta hän sen yhdyselämässä ja julkisuudessa kasvaisi, varttuisi, taipuisi, norjuisi ja valmistuisi julkiseen elämään valtion palveluksessa. Varmaankaan en erehdy, jos juuri tässä yhdyselämässä, tässä julkisuudessa ja tässä poikasille niin soveliaassa valmistuksessa vastaisuuden julkiseen toimintaan näen yhden koulun olennaisimpia, ihanimpia ja tärkeimpiä etuja, jota ei mikään muu voi vastata eikä korvata. Koulu tahtoo olla julkinen ja on sen vuoksi kiitollinen siitä julkisesta osanotosta, jota se kohtaa. Tämän kiitollisuuden lausun teille, kunnioitetut vieraamme iloisesti ja vilpittömästi."