"Mutta tahdon sanoa vielä muutaman sanan teille, poikaseni. Olette nähneet kahden uuden opettajan astuvan virkaansa. Olette kuulleet ne velvoitukset, joihin he ovat sitoutuneet. Heidän velvoituksensa ovat suuret ja heidän vastuunalaisuutensa on kallis. Nyt, rakkaat pojat, älkää tehkö heidän velvollisuuksiaan heille vaikeammiksi ja heidän vastuunalaisuuttaan vielä raskaammaksi. Teidän parhaaksenne he uhrautuvat. Jos kouluelämä on joskus teille raskasta, niin se on paljoa raskaampaa teidän opettajillenne, mutta kaikkein raskaimmaksi se tulee heille, jos he teissä kohtaavat haluttomuutta ja tottelemattomuutta, pahantapaisuutta ja vastahakoisuutta. Mutta jos te osoitatte heille kunnioitusta ja harrasta mieltä, sitä kuuliaisuutta ja ahkeruutta, mikä heille on tuleva, niin on teillä itsellänne suurin hyöty siitä. Silloin teidän opettajanne tekevät virkansa riemulla eikä huokauksella ja kohtelevat teitä sillä hellyydellä ja rakkaudella, joka tekee koulun vaivannäön ja työn teillekin helpoksi. Onnettomin tila koululle olisi, jos oppilaat alkaisivat katsoa opettajaansa yhteisvihollisekseen, jolle he mielellään tekisivät kiusan kiusan päälle, ja jos opettajan puolestaan täytyisi katsoa oppilaitaan epäluulolla ja vastenmielisyydellä. Toivon, että se onnettomuus ei koskaan ole kohtaava tätä oppilaitosta. Me, teidän opettajanne, emme tahdo olla teidän tyranneinanne, vaan teidän ohjaajinanne, isinänne, parhaina ystävinänne; mutta, rakkaat pojat, emme olisi teidän ystäviänne, jos sukoilisimme teidän virheitänne. On puhuttu ja puhutaan paljon koulukurista, ja siitä on mikä mielipide milläkin. Mutta minä tiedän paremman perustuksen, tiedän ainoan oikean perustuksen, joka todellisella ja oikealla koulukurilla tulee olla; sillä se perustus on Jumalan oma sana. Jumala on itse rakkaus, mutta kuitenkin Hän sanoo: jota minä rakastan, sitä minä kuritan. Siinä on esikuvamme, joka on ainoa oikea. Se joka rankaisee rakkaudesta, hän tekee oikein Jumalan ja ihmisten edessä. Elämä, rakkaat pojat, ei, kuten jo ennen on teille sanottu, ole mikään leikki, ja meidän täytyy alusta alkaen oppia katsomaan sitä muuksi kuin leikiksi. Te ette ole tulleet tänne huvittelemaan tai ajattelemattomasti aikaanne kuluttamaan, vaan vaivalla ja ponnistuksella hankkimaan itsellenne ei ainoastaan niitä tietoja, vaan vielä enemmän sitä sielun ryhtiä, lujuutta ja vakavuutta, joka voi antaa teille kyvyn kestää elämän vakavuutta ja taidon kerran miehuullisin voimin palvella Jumalaa ja synnyinmaatanne. Siihen me, teidän opettajanne, tahdomme kehittää ja johdattaa teitä; älkää tehkö pyrintöämme turhaksi. Varmaankaan te ette tahdo käyttää kouluikäänne, nuoruutenne ensimmäistä kevättä, laskeaksenne pohjaa, ei kunnollisuudelle ja voimalle, vaan haluttomuudelle, löyhyydelle ja velttoudelle, joka seuraa teitä kautta elämänne. Mutta, rakkaat ystävät, jokaisen ihmisen todellinen väki ja voima on siinä, että hän nöyrtyy Herran Jumalansa edessä ja ainoastaan Hänestä etsii voimaansa. Mitä hyödyttää meitä kaikki maailman tieto ja taito, jos me kuitenkin saamme sielullemme vahingon emmekä täällä emmekä siellä ole Herran omat. Ei, jumalanpelko on viisauden alku, niin oli isäimme oppi; jumalanpelko on ainoa perustus kaikelle kunnolle, kaikelle voimakkaalle ja oikealle toiminnalle maan päällä, se on ainoa perustus, jolle voi rakentaa ajassa ja iankaikkisuudessa. Niin, rakkaat pojat, toivotan teille parasta mitä tiedän ja ymmärrän, toivotan teille ennen kaikkea: Etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskauttaan, niin kaikki nämät teille annetaan. Siihen antakoon Jumala voimallisen armonsa teille ja meille kaikille."

Stenbäckin oma virkaanasettaminen tapahtui vasta 28 p. syyskuuta 1850, arkkipiispa Bergenheimin ensi kertaa koulua tarkastaessa. Hän piti silloin esitelmän, joka sisälsi yhteenvedon ennenmainituista latinankielisistä "pedagogisista lauseista". [Stenbäckin oman tarkan käännöksen "Pedagogisista lauseista" on julkaissut J. A. Cederberg, m.t.]

Johdannossa Stenbäck sanoo niinä kolmena vuotena, joina oli rehtorintointa hoitanut, monta kertaa hämmästyneensä koulunopettajan toimen laajuutta ja tärkeyttä. "Sinä pitkänä ja ratkaisevana aikana, ensimmäisenä keväisenä kehitysaikana, jolloin nuoret käyvät koulua, tavallisesti kodista erotettuina, täytyy heidän joko kasvattaa itseänsä — mikä on mahdotonta — tai myös jäädä kaikkea kasvatusta vaille, jollei opettaja, paitsi että hän edistää heidän älyperäistä kehitystään, samalla yhtä hellästi ja ennen kaikkea pidä huolta heidän varsinaisesta kasvatuksestaan, s.o. heidän siveellisestä ja uskonnollisesta suunnastaan, sekä heihin koeta istuttaa hedelmällisiä siemeniä aikaa ja iankaikkisuutta varten ja muodostaa heitä ihmisiksi, joiden tarkoituksena ja päämääränä ei ole ainoastaan tämä elämä, vaan paljon enemmän tulevainen, haudan tuolla puolen." Päästyään sitten varsinaiseen aineeseensa käsiksi puhuja esittää koulun tehtävästä ja toiminnasta seuraavia ajatuksia.

Kirkko käsittää ihmisen siveelliset ja iankaikkiset asiat, valtio sen luonnolliset ja ajalliset, ja koska kummallakin on oma alansa, voivat ne ilman keskinäistä ristiriitaa vaikuttaa päämääränsä saavuttamiseksi. Kaikki kasvatus ja opetus tarkoittaa välttämättömästi sekä kirkkoa että valtiota, mutta koska kristillisyyden tulee pyhittäen tunkea kaikkien maallisten olojen läpi, täytyy koulun seisoa kirkon perustalla. Näiden periaatteiden selvittämisestä siirrytään luomaan silmäys koulun historialliseen kehitykseen uskonpuhdistusajasta, jolloin se mitä lähimmin riippui kirkosta, meidän päiviimme, jolloin se samoinkuin tiede on maallistunut, jopa pakanallistunut, sillä eivät filantropistit, jotka ovat asettaneet aineellisen hyödyn kasvatuksen tarkoitusperäksi, eivätkä humanistit, jotka pitävät yleistä sivistystä, antaen pääpainon ihanteelliselle puolelle, koulun päämääränä, ole kristillisellä perustuksella. Syynä siihen, että kehitys on saanut tämän suunnan, on kirkon hengen ja voiman puute. Uudistus on kuitenkin välttämätön. Koulun täytyy käsittää itsensä kasvatuslaitokseksi, ei ainoastaan tätä elämää, vaan myöskin tulevaista varten, ja kun kirkko nykyaikana kaikkialla on alkanut osoittaa ilahduttavia elonmerkkejä, voi toivoa, että vaikutus siitä on ulottuva kouluunkin. — Siirtyessään kysymykseen tieteellisestä opetuksesta koulussa tunnustaa puhuja humanisteihin yhtyen, että yleinen sivistys, joka tarkoittaa sitä, mikä soveltuu ja on hyödyksi ihmiselle ihmisenä, mikä sopusuhtaisesti kehittää hänen luonnollisia sielunvoimiaan, on välttämättömästi käypä kaiken määrättyä, ulkonaista toimintaa tarkoittavan sivistyksen edellä; Tähän katsoen ovat kieltenopetus ja matematiikka, [Ohimennen mainittakoon, että Stenbäckillä itsellään ei ollut taipumusta matematiikkaan. L. L. Laurén lausuu tästä (Åbo Underrättelser, 1875, 22 p. tammikuuta): "On kyllä totta että erään vanhan opettajan oli tapana sanoa, että sen, joka ei osaa matematiikkaa, voi narrata puihin kiipeämään, mutta toiselta puolen olemme tunteneet miehiä — kuuluisia miehiä — esim. Lauri Stenbäckimme, joka ei koskaan voinut oppia matematiikkaa nykyajan vaatimusten mukaan.">[ yleinen historia ja luonnontieto kouluopetuksen neljä luonnollista peruspylvästä, kaksi edellistä tarkoittaen sielun voimien muodollista kehittämistä, kaksi jälkimmäistä aineellista. Mitä erityisesti kieliin tulee, ovat vanhat kielet tärkeimmät, jotavastoin saattaa riittää, että nykyaikaisista kielistä vain alkeet opitaan. Mutta on vielä yksi kieli, jonka perinpohjainen ja uuttera oppiminen itsessään on mitä tärkeintä ja sen ohessa erinomaisen yhtäpitävää sen sivistyksen tarkoituksen kanssa, jonka koulu on antava. Tarkoitamme äidinkieltä, suomea, joka sekä kielenä on täydellisesti omituisella, alkuperäisellä ja kansallisella pohjalla että sitä paitsi on nuorekkaassa kehityksessään; sen vuoksi siinä on yhdessä sekä muodollisia että aineellisia etuja suuremmassa määrin kuin missään muussa kielessä. Jos me tässä jätämmekin syrjään sen syystä niin innokkaasti puolustetun tärkeyden ja välttämättömyyden kansallisuuden ja kansallisen sivistyksen herättäjänä ja voimassapitäjänä, niin on sillä jo kielenä katsoen se monivivahteinen muotorikkaus ja rikasilmeinen eloisuus, että sitä voi pitää tarpeellisena täytteenä klassillisten kielten eheään plastilliseen täydellisyyteen. — Sitä reformia, joka on tarpeen, ei saavuteta kristinuskon opetuksen laajentamisella, ei myöskään tule tieteellistä opetusta asettaa kirkollisen sensuurin alaiseksi, joka panisi jonkunmoista ulkonaista pakkoa sen itsenäisyydelle ja vapaudelle; tarvitaan vain, että kirkon välttämätön ja olennainen vaikutus kouluopetukseen tunnustetaan ja myönnetään sekä että tieteellinen opetus, ollakseen oikea ja hyödyllinen, tapahtuu kristillisessä hengessä. —

"Että kaikki tämä samoinkuin koulun koko kasvatus ylipäänsä", lausui puhuja lopuksi, "pääasiallisesti ja olennaisesti riippuu opettajan persoonasta, täytyy jokaisen tuntea, joka tietää mitä kasvatus on. Ei yleinen ulkonainen koulukuri yksin riitä siihen, eivät myös parhaatkaan opetukset, kehoitukset ja määräykset. Läheinen ja alituinen opettajan ja oppilaiden välinen kosketus vaikuttaa, että edellisessä elävä henki, hänen sisäinen henkinen tilansa ja elämänsä ehdottomasti, tiedottomasti ja välittömästi vaikuttaa oppilaihin ja kaikkein enimmin määrää heidän kasvatuksensa, heidän siveellisen suuntansa ja muodostumisensa sekä alati kohtaa heidän avointa, nuorekasta mieltään innostaen tai vieroittaen, elähdyttäen tai saastuttaen. Luultavasti ei missään säädyssä tämä itse henkilön sisäinen laatu ja luonne ole niin tärkeä, niin vaikuttava, niin tehokas ja ratkaiseva kuin opettajantoimessa, missä varsinainen pääpaino on hengen välittömällä vaikutuksella henkeen ja inhimillisen persoonallisuuden elävällä voimalla ja vaikutuskyvyllä. Se että koulun täytyy pitää huolta ei ainoastaan oppilaiden älyllisestä ja ajallisesta, vaan myös henkisestä ja iäisestä puolesta, että sen täytyy kasvattaa ei ainoastaan valtiota, vaan myös kirkkoa varten ja juuri olla molempien välittömänä, syvästi juurtavana yhdyssiteenä; että koulunopettajan persoonassa tulee olla yhdistettynä isän ja opettajan velvollisuus — se tekee hänen kutsumuksensa niin äärettömän vaikeaksi, mutta samalla niin tärkeäksi ja korkeaksi. Kuitenkaan tehtävän vaikeus ei vapauta häntä velvollisuudestaan, mikäli hän ei tunnottomasti tahdo matkaansaattaa ainoastaan arvaamatonta vahinkoa. Mutta hänen on mahdoton täyttää tätä pyhää tehtävää ja velvollisuuttaan, jollei hänellä itsellään ole ei ainoastaan sitä korkeaa käsitystä ja tyyntä itsensähillitsemistä, joka tekee hänet kykeneväksi oikein hoitamaan opetustaan, vaan myös etupäässä ja ennen kaikkea se uusi hengellinen mieli, jota kenelläkään ihmisellä ei ole luonnostaan, vaan jonka jokainen voi voittaa totisen parannuksen ja uskon ja jokapäiväisen harjoituksen kautta, niin että elämän pyrintö ja järkkymätön päämäärä hänelle on tullut siksi, mikä on kaiken inhimillisen kasvatuksen päämäärä, nimittäin Jumalan kadonneen kuvan ehjistyttäminen pyhyyteen, viisauteen ja vanhurskauteen meissä langenneissa ihmisissä. Ja juuri tästä johtuu viime kädessä koulun harras yhteys kirkon kanssa ja papin- ja opettajantoimen läheinen sukulaisuus."

Kun Essen kirjoitti muistokuvauksensa Stenbäckistä, sai hän avusteeksi siihen kuvauksen hänen toiminnastaan Vaasan koulun opettajana ja rehtorina, jonka oli laatinut eräs entinen oppilas, professori Otto Donner. Tähän kuvaukseen on myöhemmin samanaikainen Vaasan kymnaasin opettaja, tohtori Oskar Rancken, [Ks. J. Oskar I. Rancken, Lars Stenbäck inom skollärareföreningen i Vasa. Helsinki, 1871.] tehnyt oikaisuja ja lisäyksiä. Jos vertaa edelläolevia puheita siihen, mitä nämä kertojat ovat ilmoittaneet, niin huomaa, kuinka niissä on lausuttuna Stenbäckin sisäinen vakaumus ja kuinka hän kaikella kyvyllään koetti toteuttaa koulun tarkoitusta, niinkuin hän oli sen käsittänyt. Paitsi valpasta älyä ja tietoja hän tahtoi, että nuoret saisivat koulusta elämän varalle vakaan siveellisen pohjan, mihin siemeniä oli kylvetty kypsymään taivaalliseksi sadoksi. Niistä korkeista vaatimuksista taas, jotka hän asetti opettajan persoonalle, ei hän, mitä häneen itseensä tuli, tinkinyt pois mitään, kuinka vaikea hänen olikin voittaa itsensä, sillä hänen kiivas luonteensa ei ollut suorastaan sovelias opettajakutsumukseen.

Alusta alkaen hän vaati ankaraa järjestystä ja siisteyttä. Kohta rehtoriksi tultuaan hän täydellisesti uudistutti ikivanhan koulutalon sisäpuolelta, saaden siten aikaan jonkunmoisen muhkeuden ja iloisemman vaikutuksen, sekä kartutti samalla koulukalustoa. Mutta ei ainoastaan ulkonaisissa seikoissa, kuten järjestyksen pidossa oppilaiden kesken, osoittautunut hänen selvyyttä ja järjestystä tavoittava henkensä; opetuksellekin hän antoi samanlaisen läpikäyvän järjestyksen ja yhtenäisyyden leiman. Ensiksikin on tässä kohden mainittava vanhain kielten sekä uskonnon opetus. "Klassillisten kirjailijain ja myös hebreankielen lukemiselle", sanoo Donner, "hän osasi antaa eloa alati viittaamalla sisällykseen, joko sen ylevään vakavuuteen, niinkuin Genesistä luettaessa, tai ajatuksien ja tunteiden jalouteen, tai joskus vastakohtiinkin, kuten siinä, missä turhamainen Cicero liian räikeästi toi esille omia ansioitaan. Minkä painon hän pani vanhain kielten lukemiselle nuorison kehitykseen katsoen, osoittaa se arka tarkkuus, mitä hän käännökseltä vaati. Sen täytyi olla mahdollisimman sananmukainen, mutta samalla lausuttu huolellisessa muodossa. Edistääkseen oppilaiden oikeaa käsitystä alkutekstistä hän pani sekä latinan että hebrean ja myös suomen opetuksessa alkuun sen tavan, että kun kappale alkukielellä oli luettu, oppilaat kertoivat sen sisällyksen ulkomuistista samalla kielellä. Ja tämä huolenpito pienimpään saakka ulottui itse alkukielen ääneenlukemiseen. En voi koskaan unohtaa, minkä raikkaan vaikutuksen teki meihin kaikkiin, kun hän kerran lukiessamme Caesarin Gallian sotaa, sittenkuin oppilas toisensa perään oli koettanut kykyään, ottaen vaarin kaikista välimerkeistä, selvästi ja jonkunmoista retorista vaikutusta tavoittaen lukea kertomusta, Stenbäckin onnettoman marttyyrin tavoin väännellessä itseään kateederissa, yht'äkkiä laittoi meidät tunniksi lumisille sitten paremmalla vauhdilla jatkaaksemme lukemista. Tästä tarkkuudesta seurasi myöskin verraten perinpohjaiset tiedot oppiaineissa, varsinkin kieliopilliset; etenkin hän saattoi hebreankielen lukemisen niin pitkälle sekä kieliopissa että käännöksessä, että oppilaat seuraavina kolmena vuotena eivät lukeneet kymnaasissa mitään uutta tullen täydellisesti toimeen entisillä tiedoillaan."

"Uskonnon opetuksen muuttaminen", jatkaa sama kertoja, "dogmien selityksestä Raamatun lukemiseksi ja Uuden Testamentin tekstin selittämiseksi saattoi Stenbäckin vaikutuksen käänteentekeväksi. Se johtui hänen yleisestä harrastuksestaan tehdä koulun oppiaineet keinoksi nuoren luonteen kehittämiseen, ja hän ajoi tätä asiaa kaikella sillä hartaudella ja lämmöllä, joka oli hänelle ominaista. Uskonto ja isänmaa olivat ne kaksi polttopistettä, joihin hän tahtoi koota kuulijainsa korkeimman harrastuksen, ollen tässäkin Grundtvigin kaltainen hänen jalossa harrastuksessaan Tanskan kansan sivistyttämiseksi. [Kuvauksensa johdannossa Donner oli sanonut, että Stenbäckin toiminta Vaasassa muistutti jonkun verran Grundtvigin työtä Tanskassa. Tätä Rancken ei katso oikein sattuvaksi, varsinkin koska Grundtvig pani pääpainon isänmaalliseen puoleen, mutta Stenbäck taas uskontoon, samalla kuin hänen kristillisyytensä oli yksinkertaisempi, raamatunmukaisempi.] Mahdollisuuden mukaan otettiin sen vuoksi isänmaallisia aineksia koulun oppikurssiin. Vaikka n.s. ainekirjoitus ei ollut tavallista muissa opistoissa, otti hän sen jo 1840-luvulla kouluun, jolloin etupäässä suomalaisia oloja, elämän tehtävää j.m.s. koskevia aineita annettiin kirjoitettaviksi. Lausuntoharjoituksissa tutustuttiin Vänrikki Stoolin tarinoihin, ja tuon tuostakin pidetyillä ylimääräisillä laulutunneilla pantiin erityistä painoa kotimaisiin sävelmiin. Luulen varmaan, että kansanlaulun ja runouden siten nuorisossa herättämä tunnelma monellekin heistä tuli itse perustaksi heidän isänmaallisuudelleen ja tietoisuudelleen, että olivat saman kansan jäseniä."

"Mitä vihdoin koulukurin pitämiseen tulee, vaikutti siihen jonkun verran hänen vilkkaasti vaihteleva mielenlaatunsa, eikä se sen vuoksi aina ollut ankarasti johdonmukainen. Hänen tarmokas, äkkipikainen luonteensa saattoi hänet toisinaan rangaistessaan ja nuhdellessaan unohtamaan mielensä tasapainon. Tunnettua on, kuinka hän kerran, tyhjennettyään omat voimansa patukan käyttämiseen, kutsui erään sillä alalla väkevyydestään tunnetun kollegan jatkamaan toimitusta, mikä tapahtuikin. Varsinkin valetta ja petollisuutta rangaistiin aina suurimmalla ankaruudella, sitä enemmän kun hän aina koetti istuttaa totuudenrakkautta ja rehellisyyttä mieliin ensimmäisenä ihmisen täytettävänä ehtona ja alati osoitti oppilaille mitä suurinta luottavaisuutta. Muita virheitä hän rankaisi milloin ankarammin, milloin leppeämmin; [Valaiseva on myöskin seuraava kasku, jonka rovasti S. Hirvinen on kertonut: Kerran syytettiin erästä koulun vanhempaa oppilasta tappelusta katupojan tai kisällin kanssa. Kun rehtori tämän johdosta piti kuulustelun, tunnusti oppilas avomielisesti asian sekä kertoi, että hän oli nähnyt suuren roikaleen pitelevän pahoin pikku poikaa eikä ollut silloin voinut olla käymättä suuremman kimppuun ja antamatta hänelle selkäsaunaa. 'Se oli oikein tehty!' oli Stenbäck sanonut siihen ja päästänyt syytetyn menemään.] mutta jos hän milloin vihassaan oli mennyt liiallisuuksiin, tunnusti hän aivan avomielisesti äkkipikaisuutensa, pitäen kiinni rangaistuksen välttämättömyydestä. Kun tähän yhtyi loppumaton, alati ilmenevä rakkaus nuorisoon, unohti se helposti hänen jalon, lämpimän sydämensä vuoksi nämä heikkoudet." — Rancken muistelee, että se epätasaisuus, jota joskus ilmeni Stenbäckin suhteessa kurinpitokysymyksiin, välisti tuotti pieniä selkkauksia. Kun hän sellaisissa tapauksissa oli epätietoinen mitä tehdä, kuuluu hän toisinaan kysyneen neuvoa proosallisen järkevältä, voimakkaalta kymnaasinrehtori Odenvallilta. Neuvo annettiin rehellisesti ja hyvässä tarkoituksessa, ja Stenbäck seurasi sitä toivotulla menestyksellä.

Suullisten kertomusten mukaan voimme tähän lisätä yhtä ja toista. Kerran oli Stenbäck tyytymättömänä siihen, mitä luokka oli osannut eräässä aineessa, antanut sille pitkän kertausläksyn, vaikka oppilaiden aika olisi tarvittu muihin jo määrättyihin tehtäviin. Kun hän sitten seuraavalla kerralla teki kysymyksiä siltä alalta, joka oli kertausläksynä, ilmoitti oppilas toisensa perään, että heille ei ollut jäänyt aikaa sen kertaamiseen. Silloin Stenbäck kiivastui ja ajoi ulos koko luokan. Mutta seuraavana aamuna rukouksen jälkeen hän kehoitti koko koulua jäämään paikoilleen ja piti puheen, jossa hän tunnusti, että hän edellisenä päivänä pikaisuudessa oli erehtynyt, ja pyysi poikia antamaan anteeksi hänen vikansa. — Tämän kertoja oli itse ollut niiden oppilaiden joukossa, joita asia koski, ja hän muistaa elävästi, kuinka Stenbäckin puhe sattui nuoriin. Että hän asemassaan nöyrtyi tunnustamaan rikkoneensa oppilaita vastaan, ei vaikuttanut ainoastaan sitä, että he antoivat hänelle anteeksi, vaan että heidän sydämensä liikutuksella ja rakkaudella kiintyi häneen. — Rancken mainitsee, että Stenbäckin tapa kohdella oppilaita oli rakkaudellinen, joskus lapsellisen naiivi, ja mahdollista on, että moni voi pitää moista synnintunnustusta koulun edessä naiivisuutena. Varmaa on, että se ei kävisi päinsä kelle hyvänsä, mutta juuri se, että Stenbäck niin menetteli ja siten voitti vain enemmän rakkautta ja kunnioitusta oppilailtaan, todistaa, kuinka avoin ja puhdas hänen persoonallisuutensa oli. Oppilailla ja nuorilla on tavattoman hieno tunto erottamaan, mikä heitä kohtaavassa rakkaudessa on todellista, mikä epätotta. — Paitsi kiivautta lienee Stenbäckillä ollut toinenkin heikkous, se nimittäin, että hänellä oli suosikkeja poikain joukossa. Siinä häntä kuitenkin johti itsetiedottomasti hänen tunteensa, sillä tietensä hän ei olisi antanut sijaa vääryydelle. Eikä hän koskaan itse myöntänytkään suosivansa ketään. Kun häntä huomautettiin siitä, tuli hän hyvin pahoilleen. Niin on eräs läheinen henkilö kertonut. Olivatko oppilaat havainneet sellaista, ja mitä he siitä ajattelivat, ei ole tunnettua. — Koulun ulkopuolellakin Stenbäck koetti päästä läheisiin ja tuttavallisiin suhteisiin oppilaittensa kanssa. Hän kävi heidän asunnoissaan, antautui siellä heidän kanssansa keskusteluihin, luki heille ja heidän kanssaan j.n.e. Eräs entinen oppilas on kertonut, että rehtori kerran tuli hänen luoksensa, kun hän oli sairaana. Hän oli silloin istunut sängyn laidalle ja alkanut opettaa hänelle leikkiä, joka hyvin huvitti pikku potilasta. Muutoinkin oli hänellä tapana ottaa osaa koulupoikain leikkeihin, esim. pallonlyöntiin, jota ahkerasti harjoitettiin keväisin, sekä luistinretkiin, jotka olivat enemmän sattuman varassa. Uudessakaarlepyyssä, johon koulu Vaasan palon jälkeen muutettiin, hän oli mukana pitkällä luistinretkellä, jolloin aikaisen hämärän tullessa sytytettiin tulia jäälle risuihin ja kuiviin kaisloihin, joita oli koottu rannoilta. — Donnerkin puhuu Stenbäckin halusta panna toimeen koulujuhlia ja leikkejä, joihin jälkimmäisiin hän esim. tahtoi saada vanhan vannetanssin latinaisine lauluineen.