Men äfven om de unga gladt
Din ömhet vårdar sig.
Till deras värn du blifvit satt;
Välan, sin egen enda skatt,
Sin kärlek varm och innerlig,
Den ge de ock åt dig.
Än fattiga de äro väl
På vishet som på år;
Men hoppets fröjd i deras själ
Är dem en ymnig arfvedel,
Och mot den tid, som förestår,
De ropa: du är vår!
Ack, gryr det ej i ljusa drag
Alltmer vid himlens rand? —
Det kommer väl en gång den dag,
Då denna kraft, som än är svag,
Får tjäna gladt med håg och hand
Sitt folk och fosterland.
[Tervetullut seudullemme taas!
Sinä tulet tuttuna ja rakkaana.
Sinua kohtaa täällä vielä moni rakas muisto
ikäänkuin vanha ystävä;
se uskollinen maa, jonka täällä näet,
se on sinun lapsuutesi seutu.
Täällä kukki kerran loistossaan
elosi kultainen kevät;
ja täällä juurtui rauhassa se voima,
joka on koeteltu elon taisteloissa;
ja täällä vuodatit ensi kyyneleesi
lapsuutesi vuosina.
Sinä palaat jälleen yhtä rakkaana, mutta kalliimpana kuitenkin. Sillä ensimmäisenä sinä kannat rinnallasi sen, mikä meille on korkeinta; ja hiljaiset rukoukset kohoavat puolestasi täälläkin taivaihin.]
Mutta nuoristakin sinun hellyytesi pitää ilolla huolta. Heidän turvakseen sinä olet asetettu; niinpä he myöskin antavat sinulle oman ainoan aarteensa, lämpöisen ja hartaan rakkautensa.
Vielä he tosin ovat köyhät niin viisaudesta kuin vuosistakin; mutta toivon riemu heidän sielussaan on heidän runsas perintöosansa, ja ajalle, joka on vastassa, he huutavat: sinä olet meidän!
Ah, eikö sarasta valoisin juovin yhä enemmän taivaan rannalla? — Kerran kyllä koittaa se päivä, jona tämä voima, joka vielä on heikko, saa ilolla palvella käsin ja sydämin kansaansa ja synnyinmaatansa.]
* * * * *