Se aukko, jonka Evankelinen Viikkolehti oli jättänyt, ei ollut täyttynyt, ja puute oli tuntuva yhä edelleen kaikille niille, jotka ymmärsivät kristillisyyden julkisen äänenkannattajan arvon. Stenbäckin tunnettu kirjailijakyky teki, että ystävät kehoittivat häntä vielä kerran asettumaan teologisen aikakauskirjan etupäähän. Kukaan ei käsittänytkään paremmin kuin hän sellaisen tärkeyttä ja tarvetta, mutta hänellä oli monta syytä epäröidä, etupäässä se, että koulu antoi hänelle kylliksi tekemistä, ja sitä lähinnä se, että — "hellä purtu, arka lyöty". Kuitenkin hän vihdoin suostui. Joulukuun 13 p. 1846 on Wasa Tidningissä tiedonanto, että siellä tulee julkaistavaksi uusi aikakauskirja nimeltä "Theologisk Tidskrift för Lutheraner". Uutinen oli kuitenkin liian hätäinen, sillä siihen aikaan oli tuskin helpompaa kuin vuonna 1900 Suomessa perustaa uutta julkista äänenkannattajaa. Vasta kesällä 1847 senaatti myönsi luvan aikakauskirjan julkaisemiseen, "vaikka jo kuului toista, ja minä hiljaisesti iloitsin siitä", kirjoittaa Stenbäck Julius Berghille. Jonkun ajan hän oli aikeissa lykätä yrityksen toteuttamisen vuoteen 1849, siinä toivossa että oikeus ei lykkäyksen tähden menisi. Mutta 2 p. joulukuuta 1847 hän kuitenkin kirjoittaa Hjeltille, joka tässäkin puuhassa oli hänen asiamiehenään Helsingissä, että aikakauskirja peruuttamattomasti oli alkava uudelta vuodelta ja siitä siis heti ilmoitettava. Se mieliala, jonka vallitessa päätös tehtiin, ilmenee seuraavasta Berghille kirjoitetun kirjeen otteesta (20 p. jouluk. 1847): "Kirjeesi ynnä ukon kirjoituksen olen saanut. Paljon arveltuani ja suurella vastahakoisuudella tein asiasta toden, saatuani ukon lausunnon. Olet luultavasti nähnyt, että lehti nyt on ilmoitettu. En saata sanoa, kuinka perkele on minua kiusannut tällä asialla. Vielä olen pelossa ja sydämenahdistuksessa, kun ajattelen yrityksen tärkeyttä ja sitä taakkaa, joka sen kautta on tullut minun kannettavakseni, jolla on niin vähän aikaa siihen käytettävänä. Kuitenkin koetan vielä säilyttää toivon, että Jumala on antava voimaa, kun se koskee hänen asiaansa. Tuskinpa saanenkaan, ainakaan aluksi, apua muilta; Essen ainakin on vaipunut epätoivoon ja tekee parhaansa minua peloittaakseen. Mutta kun kaikissa tapauksissa nyt on jo mahdoton vetäytyä takaisin, täytyy minun kaiketi yrittää niin hyvin kuin voin, jos sitten käykin sen mukaan." — — Tästä nähdään, että jonkunmoinen kehoitus Paavo Ruotsalaiselta ("ukolta") oli vaikuttanut ratkaisevasti Stenbäckiin.
Niin näytti kaikki olevan selvillä ja Stenbäck pakotettuna kantamaan taakkaa, jonka hän vastahakoisesti oli sälyttänyt hartioilleen. Ensimmäinen vihko oli ilmestyvä helmikuun alussa, ja postilaitos vastaanotti jo uuden aikakauskirjan tilauksia. Silloin astuivat "sancti patres pyhässä kaupungissa", kuten Stenbäck eräässä kirjeessään nimittää Turun tuomiokapitulia, pelastavina enkeleinä väliin. "Vihdoinkin", kirjoittaa hän tästä (3 p. maalisk. 1848) Hjeltille, "lähes kahden kuukauden miettimisten ja viivyttelyjen jälkeen on Turun tuomiokapituli antanut päätöksen teologisen aikakauskirjan I:sen vihon käsikirjoituksesta ja kieltänyt kaikki tyynni. 15-20 arkista on tuskin yhtä arkkiakaan hyväksytty (!)." Ja hän jatkaa sitten: "Kun ymmärrettävästi tällä pienellä tähteellä en voi tehdä mitään, eikä minulla myöskään ole omaatuntoa yhä edelleen kirjoittaa tuomiokapitulille ja sen merkillisille vaatimuksille mieliksi, niin en voi muuta kuin vetäytyä väkivallan tieltä ja luopua koko yrityksestä." — Hän pyytää lopuksi Hjeltiä puhuttelemaan postihallitusta tarpeellisista toimenpiteistä, jotta tilaajat saisivat rahansa takaisin.
Se ei tunne Stenbäckiä oikein, joka luulee, että hän tämän vastoinkäymisen johdosta olisi laskenut kynänsä. Päinvastoin näemme hänen usein käyttävän sitä. — Kahtena ensimmäisenä vuotenaan Vaasassa hän omisti paljon aikaa siihen kirkkolain ehdotukseen, joka silloin oli tarkastettavana ja josta rovastikuntain papistoa oli kehoitettu antamaan lausuntonsa. Ensi kerran hän lausui julkisesti mielipiteensä tästä tärkeästä kysymyksestä kirjoituksessa "Kyrkolagförslaget, I" Wasa Tidningissä (1847, n:o 35 ja 36). Tähän kirjoitukseen, jonka toista puolta ei lehdessä näkynyt, vastasi kaksi nimimerkitöntä eri lähettäjää. N:o 50:ssä Stenbäck selitti olevansa yhtä halukas kuin velvollinen vastaamaan tehtyihin vastaväitteihin, mutta ei aika eikä tila sallinut sen tapahtua sanomalehdessä. Vastaus ei jäänytkään tulematta, vaan ilmestyi kirjan muodossa nimellä "Theologiska Tractater, II". [Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjap., 1848.] Siinä kohtaamme ensin jo mainitun Wasa Tidningissä olleen kirjoituksen ja sitten nimityksellä "Commentarier" vastauksen molemmille lähettäjille sekä lopuksi jatkon edelliseen kirjoitukseen: "Kyrkolagförslaget, II." Selonteko tästä vahvistamatta jäänyttä lakiehdotusta koskevasta kirjoituksesta tulee tässä sitä vähemmän kysymykseen, kun tarkastajan kanta pääpiirteissään ilmenee siitä lyhyestä, niin ikään hänen kirjoittamastaan lausunnosta, [Painettu J. A. Cederbergin Historiallisissa kokoelmissa, I, Turussa, 1886.] jonka yhdeksän pappissäädyn jäsentä Vaasan ja Mustasaaren pitäjästä yhteisesti antoi asiasta. Tämä lausunto on itse asiassa vain yhteenveto Stenbäckin kirjoituksista. Johdannoksi sanotaan siinä, että kirkkolailta voi ja tulee vaatia, että se turvaa puhtaan opin, että se edistää kristillistä elämää, että se järjestää kirkon hallinnon ja hoidon kirkon luonteen ja Raamatun määräämien periaatteiden mukaisesti. "Mutta juuri näissä pääasiallisissa kohdissa ehdotus loukkaa kirkkoa mitä syvimmin, tai oikeammin hajoittaa ja tekee tyhjäksi sen kokonaan. Ensimmäiseen kohtaan nähden se tapahtuu sillä tavoin, että ehdotus tahtoo pysyttää ainoastaan Confessio Augustanan, sulkien pois kirkon muut tunnustuskirjat, jotka ovat mainitun tunnustuksen välttämättömänä selityksenä ja kehityksenä." Siten avataan ovi sille "peloittavalle sekaannukselle, joka tätä nykyä raatelee protestanttista kirkkoa muissa maissa". Olisi "tuomittavaa petosta Jumalaa ja omaatuntoamme vastaan olla panematta mitä juhlallisin vastalause ehdotuksen esimerkittömälle yritykselle kumota useimmat tunnustuskirjamme ja siten kuolettavasti vahingoittaa kirkkomme sisintä elämänydintä". Mitä toiseen kohtaan tulee, niin "ehdotus tahtoo jälleen herättäen eloon luonnottomat lait n.s. yksityisiä seuroja, s.o. seurakunnan vakavimpien jäsenten keskinäiseksi mielenylennykseksi pitämiä hartaudenharjoituksia vastaan, vastustaa ja sortaa kristillisen elämän ensimmäistä ja luonnollisinta ilmausta. Tunnettua on, että nämä lait, jotka johtuvat hierarkkisen episkopaalijärjestelmän puistuttavista kuolonvavahduksista ja jotka niin usein ovat tarjonneet tukea ja aseita sokealle uskonnonvihollisuudelle, eivät koskaan ole vaikuttaneet kirkossa muuta kuin vahinkoa ja rauhattomuutta. Kokemus on kauan todistanut niiden hengettömyyttä ja epäkirkollisuutta vastaan yhtä paljon kuin ne jo itsessään saattavat kaiken inhimillisen oikeuden- ja kohtuudentunnon kuohuksiin, kun näet ei ole mitään järkevää syytä, miksi kristillistä seurustelua enemmän kuin mitään muuta inhimillistä seurustelua vastustettaisiin ankarilla rangaistuslaeilla ja kristittyjen kokoontuminen uskonnollisessa tarkoituksessa katsottaisiin enemmän vaaraa ja turmiota tuottavaksi kuin muut kokoontumiset, joilla on kieltämättä epäiltävämpi luonne. Sen vuoksi onkin nykyajan suvaitsevaisuus kaikkialla vastustanut näitä lakeja. Mutta ainoastaan täällä ehdotus tahtoo ne säilyttää, jopa yhä kiristää niitä haitaksi myöskin papistolle ja sen ottamalle velvoitukselle julkisesti ja yksityisesti hoitaa sanankuulijainsa opetusta ja mielenrakennusta." — — Kolmannen kohdan suhteen "olemme kummastuksella huomanneet protestanttisen kirkko-oikeuden historiallisen kehityksen ja koko 300-vuotisen taistelun oikean evankelisen kirkkojärjestyksen saavuttamiseksi ehdotuksessa jätetyn kokonaan huomioonottamatta". Ehdotus on laadittu episkopaalijärjestelmän pohjalle samoinkuin kirkkolaki vuodelta 1686. "Lakiasäätävä ja päättävä valta on yksinomaan pappien käsissä, ja kirkon on ainoastaan totteleminen ja noudattaminen, mitä nämä herrat suvaitsevat säätää. Seurakunnat ovat, täydellisesti ristiriidassa kaikkien evankelisten periaatteiden kanssa, suljetut pois aktiivisesta kirkollisesta toiminnasta, ja niitä kohdellaan holhouksenalaisina, joiden tulee sokeasti kulkea talutusnuorassa. Mutta se, että ehdotuksen pappisvaltainen väkivalta ja tyrannius voittaa itse episkopaalijärjestelmän ankarimman muodon, on todella mieltäkuohuttavaa." Tämä tuomio koskee ehdotuksen määräystä "yleisen pappeinkokouksen" kokoonpanosta. Siihen tulisivat näet ottamaan osaa ainoastaan piispat, yksi jäsen kustakin tuomiokapitulista ja yksi kirkkoherrani valitsema kirkkoherra jokaisesta rovastikunnasta. "Koko muu papisto on niinmuodoin poissuljettu kaikesta osallisuudesta siihen, omistamatta mitään sananvaltaa, saati sitten maallikkojen suuri joukko, joka muodostaa kirkon. Kuitenkin on tässä kokouksessa käsiteltävä kysymyksiä evankeliumi- ja virsikirjain, jumalanpalveluskäsikirjain, opetuskirjain hyväksymisestä, jopa oppia ja sen hoitoa koskevista kysymyksistä — sanalla sanoen kaikista kirkon korkeimmista ja kalleimmista eduista. Nyt tulevat nuo etuoikeutetut niistä neuvottelemaan, määräämään ja ratkaisemaan, ilman että kirkolla siihen on vähääkään sanomista — sen on sokeasti alistuminen heidän päätöksiinsä ja määräyksiinsä, jotka varmemmaksi vakuudeksi asetetaan 'Korkeimman Vallan vahvistettaviksi'. Mitä tästä enää puuttuu, jotta paavillinen despotismi olisi täydellinen? Me kauhistumme sitä syvää alennusta, joka moisista säännöksistä voi ja jonka niistä täytyy tulla Kristuksen kirkolle synnyinmaassamme, ja rohkenemme toivoa, että meidän kristillinen ja valistunut esivaltamme ei koskaan ole vahvistava moista väkivaltaa."
Lausunto siirtyy sitten yksityisiin säännöksiin, mutta me tyydymme siihen, että edelläolevilla sitaateilla olemme tutustuttaneet lukijan tämän salamoivan arvostelun tärkeimpiin kohtiin. Huvin vuoksi mainittakoon, että kolme allekirjoittaneista on katsonut asiakseen panna vastalauseen "julkeaa kirjoitustapaa" vastaan. On aina ihmisiä, jotka eivät voi erottaa vakaumuksen suoruutta julkeudesta.
Missä määrin Stenbäckin arvostelu vaikutti taantumusmielisen lakiehdotuksen sillensä jäämiseen, emme tiedä, mutta joka tapauksessa se on kauneimpia lehtiä hänen kirkollisessa kirjailussaan.
"Traktaattien" toisen vihon esipuhe osoittaa, että tekijä on ajatellut seuraavien ilmestyvän "niin usein kuin aika ja asianhaarat sen myöntävät tai vaativat", jonkunmoisena teologisen aikakauskirjan vastineena. Vihkojen oli määrä sisältää nimitettyjen tekijäin kirjoittamia tutkimuksia joko suomen- tai ruotsinkielellä sekä ilmoituksia teologisesta kirjallisuudesta. Tämäkin tuuma jäi toteuttamatta, sillä toinen vihko oli viimeinen. Siinä on kuitenkin näytepalasina ilmoituksia kolmesta eksegeettisestä teoksesta ja kahdesta kirkko-oikeuden alaa käsittelevästä. Jonkunmoisena jälkikaikuna tästä voi pitää erään Ilmarisessa (1851, n:o 4 ja 5) julkaistun kirjoituksen "Käynti kirjakaupassa", johon Stenbäck on yhdistänyt 18 lyhyttä ilmoitusta parista raamatunpainoksesta, saarnakokoelmista, virsikirjoista, hengellisistä laulukokoelmista, oppikirjoista y.m. Arvostelut ovat lyhyitä, ytimekkäitä ja syväkatseisia. Näytteeksi otamme seuraavan kappaleen:
"Den Gamles Hem, af W. Adams, öfvers. från Engelskan. Tukholmassa, 1850. Emme tiedä erehdymmekö, mutta meistä on kuin kohtaisimme vilahduksen korkeinta, puhtainta, kirkkainta runoutta tässä pikku kirjassa, tuoksun suljetusta paratiisista, valon pilkahduksen yli hämärien syvänteiden, sanattoman hymyilyn surumielisyyden kyynelten kesken. Lukekoon ken tahtoo sen toisilla silmillä; meistä on toistaiseksi tämä yksinkertainen kertomus järkevän proosallisella sävyllään ja itsestään antamine naiiveine selityksineen paljon korkeammalla kuin monet kehutut nerontuotteet suurine vaatimuksineen."
V. 1850 Stenbäck julkaisi pienen kirjan nimeltä "Salatusta elämästä. Lauseita ja ajatelmia" (Ur det dolda lifvet. Språk och tankar). [Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjap.] Mottona nimilehdellä on raamatunlause: "Älä ole viisas mielestäsi, vaan pelkää Herraa." (Sanani. 2: 7.) Lyhyt esipuhe kuuluu taas: "Pitkä ei ole aina perinpohjaisinta. Totuus voi kulkea salamana, mutta sattuuko se ja mihin ja kuinka — se on Herran kädessä." Sisällyksenä on päällekirjoituksettomiin ryhmiin järjestetty kokoelma Evankelisessa Viikkolehdessä olleita ajatelmia ja lauseita, osittaisin muutoksin ja lyhennyksin. Enin osa on hänen omaansa, mutta myöskin sitaatteja Lutherista ja muista esiintyy. Kokonaisuutenaan voi sitä pitää lopputuloksena Stenbäckin jo 17-vuotiaana osoittamasta pyrkimyksestä lyhyissä ajatuksissa lausua ilmi elämänkokemuksensa ja vakaumuksensa.
Kuten nimi osoittaa, ovat lauseet uskonnollisia. Ainoastaan joku, esim. lause: "Kansallisen turmeluksen voi parantaa ainoastaan kansallinen kärsimys", ei ole tavallisessa merkityksessä uskonnollinen, vaikka Stenbäck tosin käsitti sen siksi. Hänestä näet ei ollut olemassa erotusta uskonnon ja elämän välillä, joka on niin tavallinen ihmisten käsityksessä. Luulemme siis, että voisi tästä vähäisestä, tosin ainoastaan hartautta tarkoittavasta kirjasesta koota koko hänen sisäisen henkilönsä ja elämänkatsantonsa kuvaavat piirteet, kristillisyyden kehittäminä. Jos siten panee huomion persoonalliseen puoleen, saavat monet lauseet erityisen merkityksen. Niin esimerkiksi seuraava: "Köyhissä ja mataloissa majoissa löydän usein uskoa, toivoa ja rakkautta; mutta suurissa, kauniissa ja rikkaissa taloissa en tavallisesti tapaa ollenkaan näitä kolmea asiaa, tai ainoastaan surkeina, viheliäisinä ja laihoina. On tosin molemmissa luokissa poikkeuksiakin; mutta tavallisesti viihtyvät kuitenkin nämä kolme kasvia paremmin laihassa kuin lihavassa maassa. Sen vuoksi kiitän kaitselmusta, joka antoi suurimmalle osalle ihmisistä asunnoksi matalat ja köyhät majat." Siinä meillä on uudessa muodossa sama perusajatus kuin runossa "Suomalainen synnyinmaani". — Runoelmista opimme tuntemaan Stenbäckin nuoruudessaan ja sinä aikana, jolloin hän taisteli parannuksen ensimmäisen taistelun; lauseissa "salatusta elämästä" näemme hänen myöhemmän kehityksensä. — Kun uusi painos hänen runoelmiaan julkaistaan, tulisi tämä unohtunut kirjanen liittää niihin. Noiden 225 ajatelman joukossa on muutamia todellisia gnoomillisen runouden helmiä.
Tämä kirjanen oli ollut Stenbäckillä työnä kesällä 1849, niinkuin voi päättää siitä, että tuomiokapitulin painolupa on päivätty 19 p. joulukuuta mainittuna vuonna; kesällä 1850 hän taas toimitti uuden painoksen runojaan, joka ilmestyi jouluksi. Siinä oli työnä tarkastaa ja tehdä pieniä oikaisuja ja korjauksia ensimmäiseen painokseen sekä lisätä uusia runoelmia. Niitä on "Morsian", "Sanat maisterin vihkiäisissä 1836" ja "Ylioppilaslaulu" ajalta ennen 1840, "Suomalainen synnyinmaani", "Tähti", "Heränneen huokaus", "Oi tokkohan?" samoinkuin "Vastasyntyneelle" ("Katkelmien" joukossa) ja "Lydian aamulaulu" (molemmat kirjoitetut 1842 Lydia von Essenille Espoossa) vuosilta 1840-43 sekä "Eräs päivä" vuodelta 1844, jotavastoin ainoastaan kaksi, "Beda" ja "Suomalainen arkkiveisu", on viimeisten kuuden viikon ajalta ennen toisen painoksen julkaisemista. Kun lisäksi voi todennäköisyydellä otaksua, että myöskin "Beda" samoinkuin ensimmäiseen painokseen otettu "Badegundis" on vuodelta 1840, koska ne molemmat ovat vapaita mukailuja L. Th. Kosegartenin runoelmista, osoittaa tämä silmäys, kuinka mykäksi runoilija oli tullut. Ajalta 1844:n jälkeen aina 60-luvun loppuun asti tunnemme vain yhden ainoan syntymäajaltaan tietyn runoelman, nimittäin edellä painetun tervehdyksen arkkipiispa Bergenheimille. Tämän rinnalla voidaan mainita ainoastaan käännösrunoelma "Suomalainen arkkiveisu", joka myös painettiin 12-taitevihkoseen "Elfva andeliga sånger till väckelse och uppmuntran". [Vaasassa, P. M. F. Lundbergin kirjap.] Vihon julkaisi Stenbäck, jonka nimeä kuitenkaan ei ole mainittu, sillä laulut eivät ole hänen omia sepittämiään. Luultavasti ne on valittu samanlaisista kokoelmista. Heränneet lauloivat niitä yleisesti, ja ne tulivat monille "Sionin virsien" sijaan, joka kokoelma oli suurempi ja siis kalliimpi. Stenbäckin kääntämää laulua, joka kuvaa taivaan ihanuutta ja valittujen autuutta, varsinkin laulettiin halulla, ja moni, joka on elänyt nuoruutensa ajan Pohjanmaalla, ympäristössä, jossa pietismillä oli kannattajia ja ystäviä, ja jonka muisto ulottuu 50-luvulle, on vielä kuulevinaan tuon surumielisen, sanoille omituisena vastakohtana soivan sävelen äidin tai sisaren huulilta.