Kun tämä virallisten puheiden tulva oli saavuttanut rajansa, oli jo klo 2,30 aamulla, ja vasta silloin syötiin illallista. Luulisi vanhojen herrojen jo sitä ennen väsyneen ja lähteneen, mutta eipä niinkään. En luule kenenkään heistä kadonneen, vaan he söivät, jopa joivat vielä kahviakin, niinkuin sanottiin, Lönnrotin kehotuksesta, sillä hän oli suuri kahvin ystävä. Kun sitte vihdoin Lönnrotkin lähti, laulettiin Maamme-laulu portaissa, ja taaja joukko nuorta väkeä seurasi häntä kotitiellä. Erotessa hurrattiin. Ukko arveli saaneensa kyllikseen ystävyydenosotuksia ja lisäsi, ettei hän koskaan juhlaa unohda. Mutta juhla ei vieläkään ollut lopussa. Sitä jatkettiin iloisesti, puheita pidettiin edelleen, sitte kun "sananvuoro oli vapaaksi julistettu", ja nuorempien vieraittensa ihmeeksi ja ratoksi pohjalaiset lauloivat yksiäänisesti kaikenlaisia (Bellmanin y.m.) lauluja, n.s. "kakofonioita", jossa he olivat mestareita.
* * * * *
Seuraavana lukuvuotena olin poissa, enkä siis ollut mukana 1869 vuoden Porthaninjuhlassa. Sitä vastoin olin taas syksyllä 1870 harras osanottaja juhlaan, ja siitä on minulla eräs sangen merkillinen kohtaus kerrottavana. Tämä kohtaus oli kuitenkin semmoinen, että sen oikea ymmärtäminen edellyttää senaikuisen yleisen ylioppilaselämän tuntemusta, ja täytyy minun sentähden alkaa pienellä johdatuksella.
Syksyllä 1870 oli ylioppilastalo juhlallisesti vihittävä. Juhlaohjelmasta oli monivaiheinen, ankara taistelu, joka ratkaistiin yleisessä ylioppilaskokouksessa lokakuun 12 p:nä. Suomenmieliset vaativat kaksi juhlapuhetta, nimittäin toisen ruotsalaisen ja toisen suomalaisen; ruotsinmieliset puolestaan pitivät mahdottomana että juhlalla siten olisi kaksi huippua ("två spetsar") ja ehdottivat, että pidettäisiin ainoastaan yksi puhe — tietysti ruotsalainen — ja lausuttaisiin tilaisuutta varten sepitetty suomenkielinen runoelma. Äänestyksessä joutuivat suomenmieliset vähemmistöön, syystä että Savokarjalaiset — niinkuin sanottiin — "sovinnon tähden" yhtyivät Uusmaalaisiin. Tämän jälkeen pidettiin vielä sekä yksityisiä että yleisiä kokouksia asiasta, mutta päätös pysyi muuttumatta. Rettelöiden johdosta levisi yleisöön jos minkälaisia huhuja, muun muassa sekin, että suomenmieliset muka olivat päättäneet olla juhlaan menemättä. Tämä huhu oli kokonaan perätön, mutta uskottiin, niinkuin monet vähemmän todennäköiset juorupuheet.[4]
Pohjalaisen osakunnan suuri enemmistö oli, niinkuin tiedetään, suomenmielinen, ja koska sillä oli ollut johtava asema taistelussa, katsoi eräs vanha entinen osakunnan jäsen tarpeelliseksi varottaa maanmiehiänsä liiallisuuksiin menemästä. J. V. Snellman lähetti näet osakunnalle kirjoituksen, jossa hän tuon huhun johdosta, että muka ylioppilaskunnan vähemmistö oli päättänyt olla juhlaan menemättä, ystävällisesti mutta vakavasti muistutti nuoria pohjalaisia kaiken yhteiskuntajärjestyksen elinehdosta, joka on se, että vähemmistön tulee taipua enemmistön päätöksen alle. Kokenut isänmaanystävä tahtoi puolestaan tehdä mitä voi estääksensä sitä valitettavaa kahtiajakoa, joka jo alkoi ilmestyä ylioppilaskunnassa. Ymmärrettävää on etteivät pohjalaiset paljon pitäneet nuhteista; ne olivat heidän mielestään vähintään tarpeettomia. Asia jätettiin kuitenkin sillensä; mutta tuli odottamattomalla tavalla esille vuosijuhlassa, joka vietettiin joku viikko sen jälkeen uuden ylioppilastalon taulusalissa.
Tämä vuosijuhla alkoi siten, että silloinen inspehtori, professori C. G. von Essen, tavallisen esitelmän sijasta luki ääneen osakunnan pyynnöstä kirjoittamansa laajan ja erittäin miellyttävän kertomuksen samana vuonna kuolleen, nerokkaan runoilijan ja etevän kansalaisen Lauri Stenbäckin elämästä. Sitte seurasivat tavalliset puheet, joissa ei ollut mitään erittäin huomattavaa, ja ilta kului ilman että mielialassa huomattiin erikoisempaa juhlainnostusta. Noin puoliyön aikana julistettiin sanan vuoro vapaaksi; mutta ei vielä silloinkaan mitään mainittavaa tapahtunut. Klo 2:n aikana mentiin illallisille, jotka syötiin toisissa huoneissa, ja puolen tunnin päästä palattiin laulusaliin. Moni teki jo lähtöä, mutta silloin viimeisellä hetkellä sattui kohtaus, joka innostutti mielet, niinkuin äkkinäinen tuulenpuuska nostaa tyvenen veden aallokkoon.
Kun Snellman jälleen tuli juhlasaliin, otettiin hänet kiinni, nostettiin ja hurrattiin riemuhuutojen kaikuessa. Päästyänsä irti asettui Snellman pöydän viereen, ja nuoriso, hartaasti odottava nuoriso, keräytyi hänen ympärilleen. Snellman lausui ensin (niinkuin usein ennenkin), että vanhoille oli ilahduttavaa nähdä, että nuoriso muistaa heitä ainakin niin kauan kuin he elävät maan päällä, sillä sitten ei parhaimpienkaan kohtalo ole sen onnellisempi, kuin että heidän nimensä erinäisissä tilaisuuksissa etsitään pölyisistä arkistoista. Sen jälkeen teki hän yhden muistutuksen v. Essenin esitelmän johdosta. Tämä oli näet kuvatessaan Pohjalais-osakunnan elämää Stenbäckin aikana muun muassa kertonut, kuinka Snellman samaa osakuntaa varten oli toimittanut säännöt, joita ei hyväksytty, mutta joiden henki kuitenkin jäi pysyväksi osakuntaan, ja oli sittemmin sanottu Snellmanin lausuneen, että sääntöjen hylkääminen olikin ollut paras. Snellman väitti nyt, ettei hän ollenkaan muistanut lausuneensa, mitä v. Essen oli hänestä kertonut, ja oli hän vakuutettu, ettei hän koskaan ollutkaan sitä sanonut, sillä vielä tällä hetkellä pitää hän välttämättömänä, että kullakin yhteiskunnalla on sääntönsä. Jokaisen yhteiskunnan tulee ylläpitää kuria yhteydessään. Siten esimerkiksi ei vähemmistö eikä yksityinen saa vetäytyä enemmistön tuomio-oikeuden alta. Niin, vaikka kuitenkin toiselta puolen sorto on vältettävä. Hän sanoi hyvin tietävänsä, ettei semmoisen kurin koskaan ole onnistunut oikein päästä voimaan ylioppilasyhteyksissä. Mutta sen pitää niin oleman! (Puhuessaan löi hän kiivaasti kättänsä pöytään). Reformeeraavan aatteen täytyy säännöllisesti olla vähemmistönä, mutta se on vähemmistönä, kunnes se tulee enemmistöksi ja siksi se ehdottomasti kerran tulee. Sillä oikeus ja totuus voittavat aina lopuksi. —
Silloin otti v. Essen selittääkseen, ettei hän suinkaan ollut tarkottanut, että mikään muu henki olisi osakuntaa elähyttänyt kuin se sama, joka ilmestyi Snellmanin säännöissä, sekä että ne sentähden ilman kaipauksetta voivat olla olematta kirjoitetussa muodossa, koska niiden henki kuitenkin oli vallitsemassa. — "Ei mitään väärinkäsitystä!" vastasi siihen Snellman, joka taasen astui esiin puhumaan. —
Snellmanin edelliset sanat olivat olleet hyvin miellyttäviä osakunnan vähemmistölle; mutta nyt oli senkin, hetki tullut! Maisteri K. J. Gummerus oli näet tällä aikaa pyytänyt Snellmanilta selitystä hänen kirjoituksensa johdosta ja sanonut, ettei siitä näkynyt, kumpi puolue senaattorin käsityksen mukaan oli oikeassa. — "Vai niin, vai niin, eikö muuta!" huudahtaa vanhus Gummerukselle, ja sitte hän puhuu korotetulla äänellä ja erityisen vakavasti:
"Jos minun olisi ollut äänestäminen siitä, kummallako kielellä jossakin ylioppilasjuhlassa on oleva kunniasija, niin olisin minä aina äänestänyt suomea! aina! aina!" (Hän lyö kättänsä pöytään, kiivaasti lausuessaan: "aina! aina!"; kuulijat taasen huutavat: "hyvä! hyvä!" täyttä kurkkua) aina suomea! ja kun minä olisin jäänyt vähemmistöön, olisin minä ajatellut: minä olen tulevaisuuden mies! Me olemme tulevaisuuden miehiä. Kun minä, joka olen seitsemännellä kymmenellä, voin pitää itseäni tulevaisuuden miehenä, niin mahdatte te, vähän yli kahdenkymmenen vanhana, voida pitää itseänne tulevaisuuden miehinä!