Neljä vuotta myöhemmin oli jälleen promotsionijuhla vietettävä. Olin jo kaksi vuotta ennen tullut kandidaatiksi, mutta muistan kauan epäilleeni ottaisinko siihen osaa vai enkö. Huhtikuun 2 p:nä oli asuintoverini ja ystäväni, ylempänä mainittu Kaarlo Kaslin, tavattoman pulska ja kelpo nuori mies, 10 päivää sairastettuaan kuollut keuhkotulehdukseen, ja kolme viikkoa myöhemmin toinen hyvä ystävä, K. A. Castrén, pitkällisen hivuttavan taudin uhrina iäksi ummistanut silmänsä. Järkyttävät kuolemantapaukset eivät kehottaneet yhtymään iloiseen juhlaan, jossa jälkimäinen olisi ollut yksi kaikkein ansiokkaimpia, ja toiselta puolen kustannuksetkin panivat miettimään asiaa. Olen muutoin huomannut, että monen kandidaatin suhde tulossa oleviin maisterinvihkiäisiin on samoin epäröivä. Vasta kun juhlapäivä on aivan lähellä, päätetään siihen yhtyä. Juhla valmistuksilleen vetää puoleensa kandidaatteja niinkuin pyöriäinen irtonaisia lehtiä, ja kun ollaan jouduttu keskelle humua, ihmetellään että ollenkaan on epäilty. Ja kumminkin menot ovat useimmille tuntuvan raskaat, varsinkin lukukauden lopulla. Olen merkinnyt niiden 1873 nousseen 368:75 markkaan, joista noin puolet käytettiin semmoisiin tarpeisiin (uusiin vaatteisiin 146 ja maisterisormukseen 39 mk.), joilla, oli enemmän kuin hetken merkitys.
Pääasiassa tämä promotsioni oli muitten kaltainen. Silloinkin oli yleisen seppeleensitojattaren - neiti Göthilda Granfeltin — vaali päivän tärkeitä tapahtumia, silloinkin olivat seppeleensitojaiset hänen kodissaan (dogmatiikan professorin A. F. Granfeltin luona) monelle kandidaatille mitä sydäntä liikuttavin iltakausi, jota paitsi itse vihkiäiset, L. L. Lindelöf promoottorina, ja tanssiaiset ylioppilastalolla olivat juhlalliset ja loistavat. Mutta juuri sen vuoksi en ota niitä seikkaperäisemmin kuvatakseni. Sitä vastoin tahdon kääntää huomion erääseen juhlapäivällisissä sattuneeseen "skandaaliin", josta aikoinaan paljon puhuttiin ja josta, sangen omituisella tavalla, minä yksin tulin yleisön edessä syntipukkina vastaamaan. Ohimennen sanoen on tapaus muuten hyvä esimerkki siitä kuinka puoluehenki, kiihkoinen toisella kuin toisellakin puolen, on omansa puhaltamaan suureksi tuleksi kipinän, joka varovaisesti pideltynä olisi huomaamatta sammunut.
Riemumaistereita ei ollut saapuville tullut muita kuin kirjailijana ja taiteenystävänä tunnettu N. H. Pinello Turusta, mutta niitä oli myöskin Ruotsin valtioarkistonhoitaja J. J. Nordström, ja juuri hänen nimensä aiheutti sen jupakan, josta tässä on kerrottava. Alku oli semmoinen että eräässä valmistavassa kokouksessa ehdotettiin, että Nordströmille lähetettäisiin erityinen kutsumus- ja kehotuskirje saapua juhlaan. Tätä ehdotusta suomenmieliset vastustivat. Heidän mielestään olivat kutsumuskirjeet riemumaistereille laadittavat samaan muotoon. Nordström oli kyllä, he myönsivät, toisia nerokkaampi ja mainiompi mies, mutta maasta muuttaneena ei häntä sopinut asettaa niiden edelle, jotka olivat uhranneet koko elämänsä oman kansansa hyväksi. Vaikka suomenmielisillä ei ollut varmaa enemmistöä, pääsi tämä käsitys kuitenkin voitolle, ja, mikäli tiedän, toimitettiin kaikille samanlaiset kutsumuskirjeet.
Totta puhuen ei meillä nuorilla kandidaateilla, olimmepa suomen- tai ruotsinmielisiä, voinut olla seikkaperäisempää tuntemusta Nordströmin persoonallisuudesta ja merkityksestä, sillä onhan aina niin, että nuori polvi on huonoimmin perehtynyt niiden vuosikymmenien historiaan, jotka ovat lähinnä sen omaa aikaa. Kumminkin me suomenmieliset tiesimme, että hän oli muuttanut pois Suomesta syistä, joiden pätevyydestä oli ollut eri mieliä, että hän oli ollut kiivaassa polemiikissa J. V. Snellmanin kanssa ja että hän oli kaikkea muuta kuin suomalaisuuden suosija. Sentähden ei meissä ollut minkäänlaista halua osottaa hänelle erityistä kunnioitusta, joskaan emme toiselta puolen mitenkään tahtoneet loukata häntä. Jos asia olisi päättynyt siihen mitä on mainittu, olisi arvatakseni kaikki ollut hyvin, kipinä olisi sammunut. Mutta toisin kävi.
Juhlapäivällisissä Kaivohuoneella näet, kun pöydästä oli noustu ja puheita kuunneltiin ja seurustelua jatkettiin mitä iloisimman ja sovinnollisimman mielialan vallitessa, toimikunnan jäsen vapaaherra M. W. af Schultén — yksistäänkö noudattaen omaa päähänpistoaan vai puoluetoveriensakin tieten, sitä en voi sanoa — esiintyi ja ehdotti lyhyessä puheessa, että erityinen tervehdyssähkösanoma oli lähetettävä valtioarkistonhoitajalle Nordströmille. Ehdotus oli kerrassaan ulkopuolella ohjelmaa ja sentähden täysi yllätys ainakin suomenmielisille, jotka pitivät Nordström-kysymyksen ratkaistuna. Se tuntui heistä tahalliselta yritykseltä tyhjäksi tehdä edellä mainittu sopimus, ja eri tahoilta siihen kohta vastattiinkin ei-huudoilla. Tämäkin häiriö olisi kai vielä voinut tukehtua välitysehdotukseen, että tervehdys lähetettäisiin kaikille poissa oleville riemumaistereille, mutta yllätys vaihtui suuttumukseksi, kun Rafael Hertzberg nousi lavalle ja huusi: "Ne, jotka uskaltavat huutaa ei, nouskoot tänne!" Se oli kaikkien ymmärrettävä, julkinen solvaus toismielisiä kohtaan ja samassa hetkessä seisoi joukko heitä lavalla. Siihen julkinen mielenosotus ja keskustelu sentään päättyi; ainoastaan yksityisesti asiasta väiteltiin ja etenkin Hertzberg sai kuulla kunniansa. Sähkösanoma Nordströmille lähetettiin yksityisten allekirjoittamana, ja sanottiin siihen yhtyneen noin puolet taikka vähän päälle kaikkiaan 122:sta maisterista. Promotsionijuhlan iloista tunnelmaa ikävä välikohtaus ei huomattavasti häirinnyt. Päivällisistä mentiin tanssiaisiin ja varmana pidän, että siellä ei enää tapahtumaa paljonkaan muistettu, sillä olivathan senlaatuiset kahakat erimielisten välillä niinä aikoina jokapäiväisiä. Mutta tietenkään asia ei saanut jäädä sille kannalle.
Seuraavana päivänä oli Helsingfors Dagbladissa luettavana kertomus maisterinvihkiäisistä ja siinä sanottiin päivällisistä puhuessa: "Valtioarkistonhoitajalle Nordströmille, valitettavasti poissa olevalle, mainehikkaalle riemumaisterille, nuoret lähettivät tervehdyssähkösanoman." Luin ensin yksikseni nuo sanat, ja vaikka kohta huomasin niiden tarkotuksellisesti salaavan, että sähkösanoma ei ollut kaikkien puolesta lähetetty, en siitä paljon välittänyt. Olin jo, puolitoista vuotta oltuani mukana Morgonbladetin toimituksessa, tottunut alituisen vastustajan tapoihin, kun näet kyseessä oli oikeuden suominen kansallismielisten mielipiteille. Sitä paitsi en suinkaan ollut itse riita-asiassa alotteentekijä taikka johtaja; päinvastoin olin ollut sangen tyyni, siksi kun Hertzbergin menettely oli hetkeksi saanut mieleni kuohuksiin. Mutta kohta jälkeen tapasin tovereita esplanaadissa, mihin sittemmin Runebergin kuvapatsas pystytettiin, ja heihin oli H. D:n kertomus aivan toisin koskenut. Heidän mielestään oli mahdoton jättää asiaa sikseen. Lehti oli muka tahallisesti väärentänyt totuuden ja oli ehdottomasti velvollinen oikaisemaan tiedonantonsa. Kysymys oli vain, kutka olivat sopivimmat esittämään vaatimuksen toimitukselle. Vihdoin valittiin J. E Snellman ja minut lähettiläiksi, vaikka minä puolestani epäilin tehtävän välttämättömyyttä. Kumminkin minä myönnyin, ja me menimme H. D:n toimituspaikkaan, ajatellen ettei meitä siellä sentään syötäne. Eikä meitä syötykään, sillä me tapasimme ystävällisen A. H. Chydeniuksen; mutta kovin pahalle tuulelle hän tuli, kun kuuli asiamme. — "Te olette käyttäytyneet niin" — hän huudahti katkaisten lauseensa, niin ettemme saaneet tietää vaan ainoastaan aavistaa: miten, hänen mielestään. Sitte hän mietti ja päätti lopulta, että lehti ei rupea mitään oikaisemaan. — "No otatteko meidän kirjoittamamme oikaisun lehteenne?" — "Saadaan nähdä", oli vastaus. Siinä sitä nyt oltiin! Me menimme tiehemme eikä muu auttanut kuin kirjoittaa seuraavat rivit:
"Helsingfors Dagbladin Toimitukselle.
Dagbladin tiedon johdosta, että nuorten maisterien päivällisistä valtioarkistonhoitajalle Nordströmille lähetettiin sähkösanoma, pyytävät allekirjoittaneet sijaa seuraavalle oikaisulle:
Kokoontuneiden maisterien nimessä ei mitään sähkösanomaa lähetetty. Sen, joka lähetettiin, oli noin toinen puoli maistereita allekirjoittanut.
Äsken vihittyjä maistereita."