Kun me tämä kirjoitus kourassa palasimme H. D:n toimituspaikkaan ja sitä siellä oli tutkittu, saimme kuulla, että se otetaan vain sillä ehdolla, että joku tai jotkut panevat nimensä alle. Me poistuimme jälleen, sillä emme voineet neuvotella keskellä lehden toimitusta. Allekirjoittamisen vaatimus oli meistä kohtuuton, sillä tunsihan toimitus nimemme. Emme voineet sitä muuten käsittää kuin aikomuksena saada meidät peräytymään, taikka toisin sanoin, että siinä samoinkuin Hertzbergin huudossa ilmeni olettamus, ettemme uskaltaisi avonaisesti vastata mielipiteistämme. Oli siis mahdoton luopua asiasta, mutta kuka oli esiintyvä julkisuudessa? Tietysti me molemmat, jotka olimme käyneet toimituspaikassa.

Aivan niin, mutta Snellman kieltäytyi — isänsä tähden. J. V. Snellmanille, joka aikoinaan oli ollut riidassa Nordströmin kanssa, olisi ollut ikävää poikansa kautta tulla juttuun sekotetuksi, joten helposti olisi voitu väittää hänen piilevän kaiken takana — vähemmästäkin näennäisestä aiheesta on meillä kunnialle käypiä syytöksiä tehty. Vaikea oli tähän mitään pätevää muistuttaa, ja seuraus oli että allekirjoittaminen tuli minun osakseni! No niin, joka leikkiin menee, leikin kärsiköön: minä siis panin kuin paninkin nimeni oikaisun alle.

Olin jo ennättänyt senkin oppia, että kansallisissa riidoissamme erityisellä halulla hyökätään yksityisten henkilöitten kimppuun, ja sentähden selvästi aavistin, että rohkeuttani seuraisi ankara rangaistus. Odotin sentähden uteliaasti oikaisuni ilmestymistä H. D:ssa, ja kesäkuun 3 p:nä se siinä olikin, mutta varustettuna — palstanpituisella lisäyksellä! Järein tykistö oli ajettu esiin, ja etten tullut kokonaan murskatuksi johtui vain siitä että oli tähdätty liian korkealle. Tapahtuma todisti muka, että oli olemassa joukkio, jolle suurimmat tieteelliset ansiot ja perityn yhteiskuntajärjestyksen vahvistaminen Nordströmin persoonassa eivät merkinneet mitään, jolta kieliriita oli vienyt järjen ja säädyllisyyden j.n.e., en muista sanoja, enkä huoli ryhtyä tarkempaan selostukseen. Mikä tässä on erittäin mainittava on se, että minut esitettiin koko häiriön päämieheksi ja että minulla oli ollut korkeintaan neljä tai viisi rikostoveria! — Luonteeni mukaan kirjoitin vallan tyynen vastauksen, jonka pääsisällys oli se, että tarkotuksemme ei ollut vähintäkään tinkiä Nordströmin ansioista, vaan olimme ainoastaan tahtoneet muille riemumaistereille, jotka vähemmällä kyvyllä olivat palvelleet kansaansa, osottaa samanlaista kunnioitusta kuin maasta muuttaneelle, ja että hälinä olisi vältetty, jos ehdotus, josta varsin hyvin tiettiin että se herättäisi eri mieliä, olisi esitetty valmistavassa kokouksessa, missä juhlaohjelma yksityiskohtineen määrättiin — jos se näet siinä olisi saanut enemmistön kannatuksen, olisi kaikki mennyt sovinnossa. —

Syksyllä C. G. von Essen, joka kesällä oli käynyt Tukholmassa ja tavannut Nordströmin, kertoi minulle, että hän oli kovin kiukkuisesti puhunut Suomesta, Snellmanista y.m. sekä ohimennen myöskin tiedustellut minun vähäpätöisyyttäni, mikä mahdoin miehiäni olla.

Niinkuin näkyy ei kuvaamani muisto 1873 v:n promotsionista ole yhtä mieluinen kuin edellinen. Mutta ei se ole minulle koskaan ollut katkerakaan. En ole koskaan, en ennen enkä jälkeen, tuntenut mitään kaunaa Nordströmia kohtaan, jota en ole eläissäni nähnytkään. Sitä paitsi jouduin niin viattomasti, niin sanoakseni, pelkästä sattumuksesta H. D:n hyökkäyksen esineeksi, että omatuntoni rauha sai minut täydellä mielenmaltilla kestämään senkin. Kun siis joskus joku nuori kandidaatti on minulta kysynyt, onko syytä ottaa osaa maisterinvihkiäisiin, olen aina, muistaen omaa promotsioniani, kehottanut häntä siihen — kun on nuori, ei ole iloisempaa juhlaa ajateltavissa.

Sanomalehdistön 100-vuotisjuhIa 1871.

Olen usein kuullut nuorempien jonkunlaisella kateudella puhuvan meidän iäkkäämpien onnesta, jotka olemme eläneet kansallisen herätyksen suurmiesten, Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin, aikana, jotka olemme silmästä silmään nähneet heitä, kuulleet heidän äänensä ja kenties itse puhutelleetkin heitä. Omasta puolestani en sitä oudoksu. Kalliimpia muistoja ylioppilasajoiltani ovat nimittäin juuri ne, jotka liittyvät noihin mainittuihin miehiin taikka enimmäkseen vain Snellmaniin, sillä hän yksin asui silloin Helsingissä ja oli useammin nähtävänä.

Runebergin olen nähnyt ainoastaan yhden ainoan kerran, ehtoolla 25 p. toukokuuta 1869, kun jo lähes 40 vuotta sitten poismennyt toveri ja ystävä Kaarlo Kaslin ja minä, osakunnan lähettiläinä, kävimme Porvoossa viemässä hänelle yhden kappaleen Joukahaisen kuudetta vihkoa, jonka pohjalaiset olivat omistaneet "mainiolle maanmiehellensä". En eläissäni unohda sitä vaikutusta, minkä meihin teki runoilijan näkö, kun astuimme hänen vuoteensa eteen, jolla hänen taudin kukistamanakin mahtava haamunsa lepäsi. Ennen kaikkea jäivät mieleen sängyn päädyn varjostama, voimakkaasti kaareutuva otsa, rinnalle valuva valkea parta ja tummat silmät, joista ystävällinen katse kohtasi meitä, kun runoilija ojentaen meille vasemman kätensä tervehti kahta tuntematonta nuorukaista muinoisilta kotiseuduiltaan. Syvä liikutus teki minulle vaikeaksi saada lausutuksi ne harvat sanat, joilla ilmaisin käyntimme tarkotuksen. Runeberg otti kirjan vastaan, lehteili sitä ikäänkuin hyväillen, kuitenkaan katsomatta siihen, ja lausui huomattavan vaivaloisesti: "Sanokaa heille, että minä kiitän heitä!" Kun meille edeltäkäsin oli ilmotettu, että sairas sinä päivänä oli tavallista heikompi, emme asiamme toimitettua voineet muuta kuin kohta poistua. — Lönnrot asui elämänsä viimeisinä vuosikymmeninä Sammatissa, mutta kävi silloin tällöin asioillaan Helsingissä, joten hän ei ollut semmoinen rarissima avis kuin Runeberg. Hänestä olisikin sen vuoksi enemmän kerrottavaa — esim. hänen käynneistään Porthanin juhlissa, joihin hän aina kutsuttiin, jos hän sattui olemaan Helsingissä — mutta tällä kertaa on Snellmanista puhuminen.

Snellmania ajatellessa muistuu mieleeni monta tilaisuutta, missä hän oli nuorison kunnioituksen esineenä. Vilhelminpäivinä, kun ylioppilaat kävivät häntä laululla tervehtimässä, hän aina osasi innostuttaa meitä sanoilla, joiden vakava, isänmaallinen sisällys nähdään niistä enemmän tai vähemmän täydellisistä selosteluista, jotka on painettu hänen koottuihin teoksiinsa, mutta joiden vaikutusta lukijan ei ole yhtä helppo arvostella. Silloin hän tavallisesti myöskin kutsutti ylioppilasten joukossa näkyvät vanhemmat ystävänsä ja joitakuita nuorempiakin tuttavia sisään kestitäkseen heitä kahvilla, ja silloin hän, aina hyvällä tuulella ollen, saattoi tunnin pari pakinoida vieraittensa kanssa, milloin kertoen entisistä ajoista ja oloista, milloin saaden aikaan pienen väittelyn jostakin päivän kysymyksestä. Omituisen jäykällä tavallaan hän silloin usein nolasi nuoren vastaväittelijän, niin että tämä ehdottomasti vaikeni, silti hetkeäkään paheksumatta vanhusta. — Siten syntyi kerran puhe Venäjän oloista ja tulevaisuudesta. Muistan että puoleksi kysyvässä muodossa arvelin, eiköhän Venäjälläkin kerran yksinvaltius saattaisi tulla rajoitetuksi kansanedustuksen kautta. Kuullessaan sanojani Snellman katsoi minuun pitkästi ja lausui sitten: "Kuinka, kuinka voit olla niin lapsellinen että puhutkaan semmoista? Kansanedustus Venäjällä, jossa on kymmenittäin toisilleen vieraita kansallisuuksia!" — Ei siinä muu auttanut kuin pitää suunsa kiinni, mutta ei noissa sanoissa, hänen lausuminaan, tuntunut mitään loukkaavaa.[5] — Edelleen palaa muistooni moni Porthanin juhla, jossa Snellman herätti tuon oikean isänmaallisen tunnelman, jota ilman juhla ei juhlalta tuntunut. Mutta niiden edelle asetan kuitenkin sen kansalaisjuhlan, josta aion tässä kertoa.

* * * * *