Tarkotan suomalaisen sanomalehdistön satavuotisjuhlaa 1871.
Aikansa suurin "efemeriidein" tietäjä ja muistiinsaattaja B. O. Schauman julkilausui ensin ajatuksen, että sanomalehdistömme riemujuhla oli vietettävä. Helsingfors Dagblad otti suurella innolla ajatuksen omakseen ja kehotti kaikkia, huolimatta puoluesuhteista, yhdessä viettämään merkkipäivää, tammikuun viidettätoista. Suomalaiset ja ruotsalaiset sanomalehtimiehet pitivätkin valmistavia kokouksia, joissa kilpailtiin keskinäisessä kohteliaisuudessa, ja yhteinen juhla päätettiin viettää. Sunnuntaina 15 p:nä oli toimeenpantava kirjallinen iltama ja maanantaina 16 p:nä päivälliset seurahuoneella, joihin muillekin kansalaisille oli oleva pääsy vapaa. Ohjelmat kumpaakin tilaisuutta varten laadittiin niin, että kielet esiintyivät yhdenarvoisina. Täysi sovinnollisuus näytti siis päässeen vallalle, mutta silloin vasta alkoivatkin rettelöt. Kun näet ensiksi virallisten sanomain toimittajat osanottajina merkitsivät nimensä päivällislistaan, uusmaalaiset vaativat, että niiltä oli pääsy kiellettävä taikka — Vikingenin, Folkvännenin ja Kurren toimittajat jäisivät juhlaan tulematta. Kaikki muut — niiden muassa H. D:kin — olivat sitä mieltä, että mainituilla henkilöillä oli ollut oikeus kirjoittaa nimensä julkisesti esille pantuun listaan ja ettei siis sopisi kieltää heitä tulemasta. Tämän kuultuaan uusmaalaiset erosivat. Mutta ei aikaakaan niin ilmestyi painoylihallituksen jäsenen P. T. Stolpen nimi listalle. Kirjailijat kokoontuivat jälleen — sunnuntai-iltana — ja päättivät yksimielisesti, että Stolpe oli estettävä tulemasta päivällisille. Mutta sen lisäksi ilmottivat H. D:n toimittajat nyt muuttaneensa mieltä virallisen lehden toimittajiin nähden: näiltäkin oli muka välttämättömästi pääsy kiellettävä. Toiset (ei ainoastaan suomenmieliset) arvelivat kyllä hekin, että tarkotetut herrat oikeastaan olivat sopimattomia juhlavieraita, mutta eivät he kuitenkaan luopuneet entisestä kannastaan, että pääsy oli oleva heille vapaa, jolleivät itse käsittäisi erikoisasemaansa. Saadakseen heitä ymmärtämään tämän sovittiin, että juuri heidän kauttansa kielto oli toimitettava Stolpelle — menettely, joka todellisuudessa ei johtanut toivottuun tulokseen. Stolpe ei ollut päivällisillä, mutta kyllä kaksi virallisen lehden toimittajaa. Seuraus näistä rettelöistä oli se, että H. D. liittyi Vikingeniin y.m. ja että jotkut heidän lähimmät ystävänsä pyyhkivät nimensä listalta.
Iltaman ohjelma alkoi Maamme-laululla, sitte tuli ruotsalainen esitelmä (S. G. Elmgren), suomalainen juhlalaulu, joka laulettiin sävelellä "Das ist der Tag des Herrn", suomalainen esitelmä (Julius Krohn) ja "Musta kaarti", Z. Topeliuksen kirjoittama kirjaltajain laulu. Krohnin vapaasti lausuttu, kaunis esitelmä oli kieltämättä iltaman loistokohta.
Päivälliset maanantaina alkoivat klo 3. Suomenmieliset olivat saapuneet lukuisasti, mutta oli paljon muitakin, joita ei ennen eikä myöhemmin ole niihin luettu. Hallituksen jäsentä ei ollut ainoatakaan: Snellman oli näet jo edellisenä vuonna eronnut senaatista. Naisia oli pienoinen ryhmä: neidet Adelaide Ehrnrooth, Emilie Bergbom, Ida Basilier y.m. Ruokaohjelman, Potage de Jerusalem j.n.e., jätän sikseen rientääkseni juhlan päänumeroon, joka oli Snellmanin puhe.
Perinnäiseen tapaan, paistin jälkeen, Snellman astui puhujalavalle ja puhui kolme neljännestä tuntia, luultavasti tietämättä että kolme pikakirjoittajaa pani hänen sanansa paperille. Puhe onkin nykyään painettuna kootuissa teoksissa, joten lähempi selonteko on tarpeeton. Mainitsen vain että hän loi katsauksen sanomalehdistömme kehitykseen Porthanin ajoista huomauttaen siinä ilmenevän, kansallemme soveliaan menettelytavan olla tekemättä liian jyrkkiä uudistusvaatimuksia, jotka olivat omansa saamaan vaaranalaiseksi sen mitä ennen oli saavutettu. Edelleen hän puhui sanan vapaudesta mainiten, että sen merkitys ja arvo meillä jo ymmärrettiin laajemmissa piireissä kuin aavistettiinkaan, ja lausui julki toivomuksen että vapaa, lainrajottama sana ennen pitkää olisi tuleva julkisestikin tunnustetuksi maassamme. — Tästä viittauksesta sisällykseen ja itse puheestakin, kun sen lukee kokonaisuudessaan, voidaan epäilemättä sanoa, että se ei juuri sisällä mitään hämmästyttävää uutta sekä että se ylipäätään on hyvin hillitty ja tyyni sävyltään. Mutta, niinkuin jo ylempänä mainitsin, lukijan ei ole helppo arvostella miten joku Snellmanin puhe todellisuudessa vaikutti kuulijoihin.
Koetan sentähden sanoihin pukea sen, joka ei näy painetussa puheessa, mutta joka sittenkin antoi sanoille niiden tenhovoiman. — Tuossa hän siis seisoo edessämme vanha, kuuluisa mies. Hänen suuruutensa on hengen suuruutta, sillä ruumiiltaan hän on tuskin keskikokoa ja laihanlainen, liikunnoiltaan särmikäs, huomiotamme kiinnittävät ainoastaan kasvot, joissa, kuinka etäällä ne ovatkin kaikesta mitä tavallisesti sanotaan kauniiksi, otsa ja joka piirre ilmaisee taistelussa ja kärsimyksessä karaistua tahdonvoimaa ja sitä sielukkaisuutta, jolla ajattelu leimaa sen, joka sille uhraa elämänsä. Hän alkaa puhua. Sanat putoilevat harvaan, hän melkein änkyttää, niin vaivaloisesti hän alkaa. Mutta silti lause muodostuu eheäksi, pyöreäksi, korjausta kaipaamattomaksi. Niin ensiksi, sitte hän alkaa lämmetä, on kuin kielenkanta sulaisi, ja sanat alkavat seurata toisiaan taajassa jonossa. Kuulijat näkevät ja tuntevat kuinka mielenliikutus enenee tuossa näöltään niin karkeassa, kovaluontoisessa miehessä, liikutus tarttuu vastustamattomasti heihinkin, ja sydän sykähtää ja silmät kostuu. Sanat ja lauseet ovat yksinkertaisia, koruttomia, mutta samalla niin täsmällisiä, niin tunteen lämmittämiä, että ei yksikään mene hukkaan, vaan sitoo kuulijan järjen ja sydämen. Kun sitte puhujan liikutus yhä nousee, ja hän verrattomalla voimalla puristaa ajatus juoksunsa muutamiin peruuttamattomiin päätelmiin, silloin harva pysyy kylmänä sille innostukselle, joka kuulijakunnassa on syttynyt.
Tähän tapaan Snellman puhui tälläkin kertaa ja siitä saakka vallitsi mieltä ylentävä, isänmaallinen tunnelma juhlassa. Sanomalehdistön malja juotiin sampanjassa. — Sittemmin piti Yrjö Koskinen suomenkielisen puheen myöskin päivän merkityksestä, J. W. Calamnius esitti, niinikään suomeksi, maljan kirjapainojen työväestölle, ja Otto Donner puhui ruotsiksi naisten kunniaksi. Sen jälkeen luettiin julki kaksi ruotsalaista (Porista ja Vaasasta) sekä kaksi suomalaista (molemmat Pietarista) sähkösanomaa. Tämän johdosta joku leikillä kysyi Z. Topeliukselta, eikö hänellä ollut mitään sähkösanomaa. Topelius astui kohta esiin ja lausui: "Minulta on pyydetty sähkösanomaa ja minä etsin semmoista mielestäni. Olen vain kahdella päällä, minulle kun ilmestyy kaksi yhdellä kertaa. Toinen tulee kaukaisesta muinaisuudesta, sadan vuoden takaa, ja toinen etäisestä tulevaisuudesta, niinikään sadan vuoden päästä. Ne kohtaavat toisensa tällä hetkellä: Eläköön isänmaallinen sana, eläköön se voima, jonka väkevyys on mahtavan suurvallan perustus tässä elämässä, nimittäin vakaumuksen voima, se joka pelkäämättä vastustaa niitä myrskyjä, jotka riehuu ukkosen ja salaman alhaisemmassa ilmapiirissä, mutta joita ylempänä on eräs korkeampi voima, jonka edessä ei enää ole kahta kieltä eikä kahta isänmaata, vaan ainoastaan yksi isänmaa, jossa totuus ja oikeus vallitsee — eläköön se!"
Nyt oli virallinen ohjelma suoritettu, mutta mieliala oli liian innostunut, että olisi voitu siihen tyytyä. Taas Snellman keksi oikean keinon ylläpitää tunnelmaa. Hän oli kauan istunut ja puhunut Ida Basilierin kanssa ja pyysi sitte häntä laulamaan. Piano toimitettiin lavalle, ja Snellman itse talutti laulajattaren sinne ja lausui esittäen hänet juhlavieraille: "Kirjailijain juhlapäivälle tapahtuu se kunnia, että saamme kuulla kauniimpia säveliä mitä isänmaamme voi tarjota." Yleisö taputti käsiään, ja punastuen neiti kumarsi vuoroon saliin päin, vuoroon Snellmanille. Sitten hän lauloi Kaarlo Bergbomin säestäessä: "Minun kultani kaunis on", "Voi, voi, voi kun kullallein", ja soman arian "Jeannetten häistä" (pieni laulukappale, joka vähän ennen oli annettu Suomalaisen seuran teatterinäytännöissä). Kiitollisuus- ja myötätuntoisuusosotukset olivat mitä runsaimmat. Joku hetki tämän jälkeen nousi talollissäädyn puhemies, Mäkipeska, joka myöskin oli juhlassa saapuvilla, puhujalavalle ja piti sujuvan puheen Ida Basilierille, kiittäen "jaloa fröökynää" siitä, että tämä oli suvainnut osottaa, kuinka suloisesti suomenkieli soi sävelten kantamana hempeiltä huulilta. Ei voinut hämmästymättä kuulla kuinka vanha talonpoikainen mies osasi lausua imartelevia kohteliaisuuksia, ja kun Snellman esitti hänet laulajattarelle, oli tämä, vaikka puhui hyvin suomea, hämillään miten vastata niin oudolle ihailijalle. Myöhemmin Ida Basilier vielä astui lavalle laulamaan ja hänen aikomuksensa oli taas laulaa suomalaisia lauluja, mutta silloin Snellman lähestyi häntä ja kuiskasi hänelle, että nyt oli ruotsalaisten laulujen vuoro! Snellman tahtoi jakaa tasan.
Klo 7-8 katosivat naiset ja osa vanhempia herroja, Snellman niiden joukossa. Toiset jatkoivat juhlaa vanhassa "35:ssä". Täällä seurasi puhe puhetta. Z. Topelius esitti maljan Runebergille ja hänen Morgonbladilleen sekä toisen kirjankustantajille, kertoen, että Runeberg kerran, kun joku kustantaja oli häntä tylysti kohdellut, oli lausunut: "kirjankustantajat pitävät meitä kirjailijoita leipävartaina, joita pitkin he kapuavat ylös" — mutta, lisäsi puhuja, joskus on niinkin että päinvastoin kustantajat ovat meidän kirjailijain leipävartaita. G. W. Edlund, jolle malja omistettiin, huusi: bravo! ja tilasi ihastuksissaan uuden "boolin". Kun sitte H. Borenius oli puhunut Saiman ja J. V. Snellmanin, E. A. Forssell Lönnrotin ja A. I. Arwidssonin, ja W. Lagus Z. Topeliuksen kunniaksi, piti Alfred Kihlman puheen, joka pienenä lisänä sanomalehdistömme historiaan ansainnee tässä sijansa. Näöltään niin vakava, mutta pohjaltaan humoristinen koulurehtori puhui surunvoittoisella äänellä seuraavaan tapaan:
"H. H. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi että häiritsen yleistä iloa. Minulla on näetten vain surullista kerrottavana, mutta minun täytyy, minä en voi olla esiintuomatta mitä minulla on sanottavana. Tänä iltana on paljon puhuttu sanomalehdistön kärsimyksistä ja niistä onnettomuuksista, jotka sensuuri aiheuttaa. Kuitenkin sanomalehdet jatkavat tointansa ja toimittajat saavat siitä toimeentulonsa. Mutta mitä on sanominen niistä, jotka sensuurin kautta menettävät kaikki, niin ettei mitään jää jälelle! Huomaan että minua ei ymmärretä, minun tulee siis selittää asia. — Minäkin olen kerran ollut sensorina, vaikken kauemmin kuin yhden viikon. Se oli 1854, kun länsivallat sotivat Venäjää vastaan. Oleskelin silloin Turussa, ja hyvä ystäväni, tuomiorovasti Renvall, oli kerran pakotettu tekemään matkan, jolla hän oli viipyvä viikon päivät. Hän pyysi minua sillä aikaa hoitamaan sensorin virkaa, ja minä myönsin aavistamatta mitä tällä lyhyellä ajalla tulisi tapahtumaan. — Siihen aikaan Åbo Underrättelser ilmestyi kaksi kertaa viikossa. Kun ensimäinen numero tuotiin minulle tarkastettavaksi, tapasin siinä uutisen, että julmat englantilaiset olivat kokonaan hävittäneet Tammisaaren suuren kaupungin. Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan, ja numero sai kuin saikin hyväksymiseni. Mutta kun viikon toinen numero oli ilmestyvä, luin siinä kirjoituksen, jossa ilmotettiin, että Tammisaaren hyvä kaupunki ei ollutkaan hävitetty. Silloin oli tapana että sanomalehti ensin vietiin tarkastettavaksi kuvernöörille, joka ensiksi pyyhki mitä piti sopimattomana, ja sitte tuli sensorin vuoro pyyhkiä. Tällä kertaa kuvernööri oli katsonut sopivaksi pyyhkiä mainitun kirjoituksen, jossa väitettiin Tammisaaren vielä olevan olemassa. Minä puolestani en voinut muuta kuin hyväksyä hänen toimenpiteensä, sillä tietysti piti kuvernöörin tietää kuinka asian laita oli. Siis Tammisaari on hävitetty! Pyytäisin sen tähden herroja tyhjentämään Tammisaaren muiston malja. Älkäämme enää koskaan puhuko siitä kaupungista!"