* * * * *
Ainoastaan yhden kerran tulin tehneeksi jotakuinkin tarkat muistoonpanot siitä mitä Snellman hyvällä juttelutuulella ollessaan kertoi, ja onneksi hän silloin enimmäkseen tarinoi nuoruudestaan, esittäen kuvaavia piirteitä, jotka arvatenkin olisivat iäksi kadonneet, jolleivät silloin olisi joutuneet talteen. Nykyään ovat useimmat näistä piirteistä jo tunnetut niille, jotka ovat lukeneet Th. Reinin kirjoittaman J. V. Snellmanin elämäkerran, sillä tietenkään en voinut olla antamatta hänen käyttää muistoonpanojani, mutta luulen kuitenkin että ne alkuperäisessäkin muodossaan vielä ovat omansa viehättämään lukijoita.
J. V. Snellmanin lähinnä vanhin poika (viime vuonna esittelijäsihteerinä kuollut) Juhana Ludvig oli 15 p. joulukuuta 1879, suoritettuansa lakitiedetten kandidaattitutkinnon, kutsunut muutamia ystäviä yhdessä kanssaan viettämään päivää. Hän otti meidät vastaan kodissaan isänsä luona, ja vanhus itse ollen hyvissä voimissa ja mitä parhaimmalla tuulella viihtyi nähtävästi meidän nuorempien seurassa. Vanhojen tapaan Snellman nytkin ilmeisellä nautinnolla jutteli muinoisista ajoista eikä suinkaan meidän, kuulijain, nautinto ollut vähempi, sillä paitsi itsestään hän kertoi muistakin merkillisistä henkilöistä. Tässä seuraavat muistoonpanoni.
Snellman oli mukana sekä Oulun että Turun palossa. Oulu paloi nimittäin yöllä toukokuun 23:tta päivää vastaan 1822, niin että ainoastaan 30 tai 40 taloa Limingan tullin puolella jäi vahingoittumatta. Turun palon aikana hän koko yön teki työtä pelastaen irtonaista tavaraa eri taloista.[6] Ensin hän tuli professori Fredrik Bergbomin taloon, ja oli hänellä silloin se erikoinen onni, että sai hevosen käytettäväkseen. Palon tähden oli näet joukko maalaisia hevosineen saapunut kaupunkiin tarjotakseen apuansa runsasta maksua vastaan. Kun Snellman kantaen pelastettua tavaraa tuli tullin ulkopuolelle, hän tapasi siellä yhden näitä talonpoikia. Mies oli niin juovuksissa, että hän makasi maantienojassa eikä, pitäen kiinni ohjaksista, voinut muuta kuin lakkaamatta toistaa: ptruu, ptruu, ptruu! Snellman virkkoi silloin: "annappas, niin autan sinua", otti ohjakset mieheltä ja istui rattaille. Mies huusi, ettei saa viedä hänen hevostaan mutta Snellman rauhotti häntä ja lupasi maksaa hänelle. Tätä hevosta hän sitten käytti pelastustyössään. Joka kerran kun hän tuli ajaen ulos kaupungista, hän näki miehen samassa paikassa ojassa, ja aina tämä huutaen varotti häntä ajamasta liian kovaa hänen hevosellaan. Muutoin Snellman sanoi, ettei hän voinut kertoa mitään lähempää itse palosta, sillä koko hänen huomionsa oli ollut kiintynyt pelastustyöhön.[7]
Turun palon jälkeen Snellman asui Paraisissa, missä samaan aikaan
Runebergkin ja (sittemmin Viipurin hovioikeudenneuvos) Kaarle
Löfgren[8] oleskelivat. Runeberg sepitti silloin Hirvenhiihtäjiä,
jonka runoelman hän kuitenkin jo Saarijärvellä oli pannut alulle.
Löfgrenin kanssa Snellman usein oli seurustellut, tuttavia kun olivat
Oulun koulusta, vaikka Löfgren oli vuotta ennen koulusta päässyt.
Samasta Löfgrenistä Snellman kertoi seuraavan kaskun. Saatuansa repposet teologian tutkinnossa hän oli antautunut lakitieteen alalle. Kerran hän löi vetoa Snellmanin kanssa, että tämä ei saisi häntä kiinni ainoastakaan pykälästä 1734 vuoden lakikirjassa. Snellman oli silloin eri tavoin koetellut hänen tietojaan, mutta Löfgren näytti osaavansa ulkoa jok'ikisen pykälän, jota paitsi hän tiesi osottaa missä kohden kirjan sivua kukin lakimääräys oli tavattavissa, niin että Snellmanin täytyi myöntää menettäneensä vedon.
Turun ylioppilaselämästä Snellman kertoi seuraavaa. — Yleisenä tapana oli ollut että ylioppilaat nousivat klo 4 aamulla, jonka jälkeen matami klo 5:n, viimeistään klo 6:n aikana toi kahvia. Levolle mentiin tavallisesti klo 10, mutta joskus myöhemminkin. Eri keinoja käytettiin, jotta herättäisiin klo 4. Toinen sitoi toisen jalkansa kiinni sängynpäätyyn, niin että heräsi, kun aamupuolella alkoi potkia. Toinen taas menetteli näin: hän ripusti kuriiri- eli aisakellon (jommoisia ylioppilaat yleisesti käyttivät matkustaessaan kodista Turkuun ja takaisin) nuoraan, johon liittyi semmoinen laitos, että kun kellon tuntiviisari (minuuttiviisari oli otettu pois) tuli 4:n kohdalle, se työnsi tieltään puikon, mikä vuorostaan koski nuoraan, niin että aisakello putosi lattiaan ja herätti nukkujan. Vielä toiset pinosivat esineitä pöydälle sillä tavoin, että ne samantapaisen laitoksen kautta klo 4:n lyönnillä romahtivat lattialle. — Nimipäivien vietto oli tapana. Päivän sankari vastaanotti vieraita aamupäivällä, ja oli hänellä niitä varten esille pantuna jotakin syötävää, varsinkin jotakin suolaista, sekä viinaa ja olutta. Illalla sitä vastoin ei kekkereitä ollut. Kun käytiin, ravintoloissa, tapahtui se tavan mukaan joukossa, ja silloin tilattiin yhteinen n.s. "trebankobål" (kolmenpankonmaljakko) punssia.
Ylioppilaselämässä oli puuro-illoilla erityinen merkityksensä. Turussa oli kaksi puuropaikkaa, toinen erään rouva Lindströmin pitämä, toinen oli tunnettu nimeltä "puurokellari". Kaksi kertaa viikossa tarjottiin puuroa — viikon muina iltoina tyytyi moni kuivaan ruokaan, syöden leipää (ilman voita), retikkaa, suolaa ja maitoa. Puuro-iltoina saatiin vähäistä maksua vastaan syödä lihamuhennosta sekä puuroa, ei annoksittain, vaan niin paljon kuin jaksettiin. Kysyntä oli niin vahva, että niiden, jotka tulivat myöhemmin, täytyi odottaa, ja usein oli porstua täynnä odottavia, jopa niitä seisoskeli kadullakin. Ylioppilaat olivat iloisia ja hyvällä tuulella, kun huokeasta hinnasta saivat syödä itsensä kylläisiksi. Helsingissäkin oli joku aika eteenpäin semmoisia puurotätejä. Eräs sellainen oli esim. rouva Kirsten. Hänellä oli yksi tytär, sievä tyttö, jonka myöhemmin amiraali ja luotsipäällikkö Eriksson nai. Ne mainitaan Castrénin kertomuksissa hänen Sipirianmatkastaan. Castrén tapasi Erikssonin vaimonsa ja anoppimuorinsa kanssa matkalla Sipiriaan.
Snellman oli ensiksi aikonut ruveta teologiksi ja harjotti puoli viidettä vuotta jumaluusopillisia opinnoita. Vasta sen jälkeen hän muutti uraa ja alkoi lukea maallista ("profan") kreikkaa, ryhtyen Buttmaniin. Kun Snellman ensi kerran yliopiston muuton jälkeen tuli Helsinkiin, piti hän asuntoa Runebergin luona, joka oli vuokrannut yhden porstuakamarin Robertinkadun varrella. [Fredr.] Cygnaeus, "joka aina on ollut 'grandseigneur'", oli samassa rakennuksessa vuokrannut yhden salin. "Sali ei ollut isompi kuin tämä kamari", Snellman sanoi, "mutta sitä sanottiin saliksi". Hän oli kuitenkin laiminlyönyt hankkia saliinsa ainoatakaan huonekalua. Siellä täällä lattialla, pitkin seiniä oli kirjoja pitkässä rivissä. Hän oli tilannut itselleen maitoa ja säännöllisesti tuotiinkin sinne joka aamu astia maitoa, vaikka Cygnaeus asui Jumala ties missä — sillä emme me nähneet häntä pariin kuukauteen.[9] Runeberg oli sangen huonosti varustettu muun muassa sänkyvaatteilla, ja sänky oli niin ahdas, ettemme voineet siinä yhdessä maata. Sentähden vaatteet joka yöksi nostettiin sängystä lattialle, ja siinä sitten maattiin kylki kyljessä. Klo 8 aamulla tuli oppilaita Runebergin luokse, ja silloin täytyi minun mennä ulos Cygnaeuksen saliin. Aamusin oli eräällä tytöllä tapana käydä meillä myymässä nisuleipää. Minä ostin tavallisesti muutamia korppuja ja pullia, ja kun Runeberg tuntien väliaikoina pistäysi saliin, saatoin minä tarjota hänelle pullia ja Cygnaeuksen maitoa! — Runeberg sepitti tällä ajalla monta runoaan; erittäin muistan runon Lohtu (Tröst), jonka käsikirjoituksen minä vielä omistan. Hänen käsikirjoituksensa olivat siistiä ja ilman korjauksia. Hänen tapansa oli näet kauan ajatuksissaan kehittää ja täydentää runoa, niin että joka sana oli valmis, kun hän otti kynän käteensä. Saattoi aina tietää, milloin hän mietti jotakin runoa; hänellä oli nimittäin tapana pitää oikean käden peukaloa etusormen päällä ja painaa peukaloa alakuvan oikeaa puolta vasten. Käsi semmoisessa asennossa hän käveli edestakaisin, ollen itse harvasanainen, kuitenkaan välttämättä seuraa vaan mielellään kuullen toisten puhelevan. Hän ikäänkuin pureskeli alaleukaa ja mietiskeli. Joskus hän sellaisissa tilaisuuksissa myöskin istui, nojaten leukaansa molempiin käsiinsä.
Tätä menettelyä, nimittäin runon valmistelua ajatuksissaan, Snellman luuli Runebergin aina noudattaneen. Kun Snellman meni suorittamaan progradukirjoitustaan, Runeberg oli hänelle sanonut, että hänen tuli olla sanaakaan kirjoittamatta, ennenkuin se oli hänellä selvänä ajatuksessa, vasta silloin saattoi varmasti tietää miltä se kuuluisi. Että Runebergillä sentään oli tapana uudestaankin kirjoittaa runojaan, Snellman tiesi esim. siitä, että hän ainakin oli uudestaan kirjoittanut Hirvenhiihtäjät. Alkuaan runoelmassa ei ollut mitään rakkausjuttua, ei mitään tyttöä. Silloin Snellman oli sanonut, ettei se käynyt päinsä, että yleisö välttämättömästi vaatii rakkautta, jonka johdosta Runeberg myöskin runoili siihen sen rakkausjutun, joka nyt runoelmassa tavataan.