Kujeellinen Nervander ärsytteli usein Runebergia. Muun muassa hänellä oli tapana sanoa, että Runeberg nimi oli ruma, ja hän kehotti häntä ottamaan nimen Lingonblad. Juhlallisella äänellä hän lausui: "Johan Ludvig Lingonblad, se vasta joltakin soisi!" Siitä pilasta Runeberg ei pitänyt. Sitä vastoin hän ei suuttunut Nervanderiin, vaikka tämä, kesken kun Runeberg, istuen leuka käsien nojassa ja painaen peukalolla alahuultaan, ajatuksissaan kypsytti runoa, etusormellaan kosketteli Runebergin jotenkin kärkevää nenää ja sanoi, että se kaipasi terottamista ("behöfde slipas").

Näin oli ensin. Sittemmin perustettiin n.s. lauantaiseura, johon kuuluivat Runeberg, Nervander, Lille, J. J. Nordström, Lindfors y.m. Onneksi fosforistinen liike Ruotsissa ei vielä ollut ohi mennyt. Atterbom, Geijer, Tegnér olivat vielä uusia. Fosforistein kautta saksalainen kirjallisuus tuotiin Ruotsiin ja myöskin Suomeen. Bruzelius Upsalassa kustansi painoksen saksalaisia klassikoita. Se oli rumasti painettu karkealle paperille, mutta sen kautta Goethe, Schiller y.m. tulivat täällä ensin luetuiksi ja tunnetuiksi. Lauantaiseuran tarkotus oli laadultaan kirjallinen. Kukin antoi lisänsä yhteiseen kassaan, ja rahoilla ostettiin kirjallisuutta, nimittäin ruotsalaista, sekä alkuperäistä että käännöksiä. Muunkieliset kirjat olivat meille liian kalliita. Joka uusi osa Bruzeliuksen saksalaisia klassikoita hankittiin kohta. Lauantai-kokouksistamme sai kukin ottaa mukaansa kaksi kirjaa tai useammankin, jos varaa oli. Kahden viikon päästä laina oli tuotava takaisin. Lukukauden lopussa kirjat jaettiin niin moneen ryhmään, kuin yhdistyksessä oli jäseniä, ja arvanheitolla ratkaistiin sitte, mitkä kirjat kukin sai omaisuudekseen. Tällä tavoin yhteinen kirjastomme aina hävisi, mutta seuraavana lukukautena aloimme uudestaan. Siten me vähäpätöisestä maksusta saimme lukea melkoisen paljon kirjallisuutta. Tässä kirjallisessa ilmapiirissä ylioppilasaikamme kului. —

Enempää ei Snellman sinä iltana jutellut nuoruuden ajoistaan; mutta olen samasta tilaisuudesta merkinnyt muistoon vähän muutakin huomattavaa.

Niin tuli puheeksi silloinen suuriruhtinaamme, ja Snellman julkilausui syvimmän kunnioituksensa keisari Aleksanteri II:ta kohtaan. Hän piti varmana, että Aleksanteri II kerran oli saava sijansa historian etevimpien hallitsijani rivissä. Niin hänen jalon mielenlaatunsa tähden ja sen tähden mitä hän oli suurta kansalleen tehnyt. Ei ole koskaan kuultu, että hän olisi kiivastunut, että hän vihasta olisi ketään rangaissut taikka ylipäätään vaatinut kellekään rangaistusta. Keisarin elämäntavoista Snellman oli Pietarissa kuullut, että hän päivällisaterian jälkeen tavallisesti vietti puolitoista taikka pari tuntia perheensä kesken, mutta sitten noin klo 8 meni omiin huoneisiinsa, missä teki työtä klo 2:een yöllä. Kaikkia tärkeitä kysymyksiä koskevat asiakirjat odottivat häntä siellä, ja että hän todella tarkoin luki ne, voitiin nähdä niistä reunamuistutuksista, jotka hän lukiessaan teki. Erityistä painoa keisari muun muassa pani semmoisiin suomalaisiin kysymyksiin, jotka tavalla tai toisella koskivat venäläisiä oloja. Snellmanin vakaumus oli, että hän tässä kohden etupäässä piti silmällä Suomen etua. Yhden esimerkin hän saattoi omasta kokemuksestaan mainita. Kun Pietarin—Riihimäen rautatie oli rakennettava, minä vaadin, Snellman sanoi, ehdottomasti, että tie kustannusten vähentämiseksi oli tehtävä kapearaiteiseksi. Kun ehdotus keisarille esitettiin, hän lausui: jos suomalainen rautatie tulee kapearaiteiseksi, niin että venäläinen liikkuva kalusto ei välittömästi voi sillä kulkea, niin Venäjällä nousee semmoinen myrsky Suomea vastaan, etten minä voi suomalaisia suojella, sentähden on tie rakennettava samanlaiseksi kuin venäläiset. "Suomalaiset", Snellman päätti, "eivät tiedä mikä mies heillä on tässä keisarissa!" —

Tuli myöskin puheeksi kirjailijan tai yleensä henkisen työntekijän työ ja työtapa. Silloin Snellman kertoi itsestään, että hän teki työtä öisin, ja hän oli ottanut sen tavakseen päätettyänsä yliopiston läksyluvut. Hän mainitsi huomanneensa, että aatteita ja uusia ajatuksia esiintyy runsaammin yöllisessä työssä, koska näet mielikuvitus on vilkkaampi ruumiin väsyneenä ollessa ja hiljaisuuden vallitessa kaikkialla ympärillä. Kumminkin täytyy päivällä, jolloin mietiskely on voimakkaampi, tarkastaa yöllä tehtyä työtä. Ainakin hänen oli usein mahdotonta päivällä keksiä uusia aatteita; jollei hän yöllä tehnyt muistoonpanoja ja muistutuksia, miten työ oli suoritettava, niin siitä ei päivällä mitään tullut. —

* * * * *

Niinkuin tietty Snellman 1870-luvulla ja vielä siihen aikaan, jolta nämä muistoonpanot ovat, usein kirjoitti Morgonbladetiin. Sentähden minä, jatkoksi siihen mitä hän oli puhunut tavastaan tehdä työtä yöllä, olen muistoonpanoihini lisännyt seuraavan piirteen: Kuvaavana ukolle merkittäköön, miten hän nykyään ylläpitää yhteyttä kirjapainon kanssa. Syystä että hänen talonsa portti suljetaan klo 9 ja korjausvedosten tuoja sentähden ei voi päästä sisään, Snellman on käskenyt pojan koputtamalla kadunpuoliseen seinään ilmottaa tulonsa. Kuultuaan koputuksen Snellman avaa akkunan yläpuolessa saranoilla olevan ruudun ja laskee siitä alas pojalle nuoraan kiinnitetyn paperipussin. Kun poika on pistänyt vedoksen siihen, vedetään se jälleen ylös ja sisään. Eräänä iltana, kun pussi näin laskeutui alas ja jälleen nousi, kuului kadulta äänekäs: "hallåå!" huuto. Korrehtuurin tuoja oli ottanut mukaansa joukon tovereita, iloisia poikaviikareita, katsomaan uutta kuljetusneuvoa, ja nämä ilmaisivat tuolla huudolla tyytyväisyytensä keksintöön. — Eräänä iltana August Hagman, joka ei mitään tiennyt Snellmanin menettelystä, kehotti poikaa hyvissä ajoissa viemään korjausvedoksen perille, sillä muuten senaattori toruisi häntä. Poika oli silloin arvellut, että vaara ei ollut kovinkaan suuri, koska hän seisoi kadulla ja senaattori oli sisällä huoneessaan! —

* * * * *

Niinä hetkinä ja yleensä siihen aikaan, jolloin Snellman näin nuoremmille jutteli elämästään, hänessä ei paljon nähty siitä ankaruudesta ja jäykkyydestä joka kuului hänen luonteeseensa ja jonka moni kuvittelee olleen hänen olentonsa pääpiirteen hänen varsinaisina taisteluaikoinaan. Saattaa ehkä väittää, että niissä kahdessa rintakuvassa, Sjöstrandin ja Takasen, jotka hänestä on muovailtu, havainnollisena esiintyy se erotus, joka Snellmanissa oli huomattavana hänen myöhempänä miehuutensa ja ukko-ikänsä päivinä. Olen kuullut henkilöitten, jotka ovat tai olivat minua noin kymmenkunta vuotta vanhempia ja jotka paremmin tunsivat Snellmanin 1850- ja 1860-luvuilta, sanovan Sjöstrandin kuvaa näköisemmäksi; minusta taasen Takasen kuva on niin kuvatun näköinen kuin mahdollista on, mutta tietysti ukon näköinen. Kun kuva 1879 v:n alkupuolella muovailtiin ja oli melkein valmiina, sain minä kutsun tulla teosta katsomaan ja arvostelemaan. Työ oli tehty Snellmanin kadunpuoleisessa kamarissa, ja minun sitä katsellessani ukko istui mukavassa nojatuolissa, puettuna lämpimään, vaalean harmajaan kamari- tai yönuttuun (Schlafrock), jossa hän on kuvattukin. Kasvojenilme oli herttaisen ystävällinen ja hymyilevä — jommoinen hän ylipäätään aina oli iloisen, puheiltaan naivin kuvanveistäjän seurassa. Minä vertasin piirre piirteeltä kuvaa ja Snellmania eikä minulla ollut mitään mainittavaa muistutettavana. Näin ollen olen aina puolustanut Takasen kuvan näköisyyttä niitä vastaan, jotka ovat enemmän kiittäneet Sjöstrandin kuvaa. Että kumpaakin voidaan kiittää, johtunee ylempänä mainitusta syystä.

Naukujaiset 1871.