Kaikki muutkin osakunnat olivat tulleet samaan päätökseen, nimittäin että oli oltava sekaantumatta asiaan. Kuitenkin oli perustelu erilainen. Uusmaalaisten sanottiin lausuneen: "Emedan om några af nyländska af delningen deltagit i uppträdet, de icke gjort det som studenter utan som medborgare (!), så" — —; länsisuomalaisten: "Emedan ingen bestämd anklagelse blifvit gjord, så" — —. Viipurilaiset eivät olleet mitään vastanneet. Heidän inspehtorinsa, prof. W. Lagus, oli tullut kokoukseen varustettuna listalla, jonka hän kohta pani pöydälle kehottaen syyllisiä panemaan siihen nimensä. Kun ei kukaan sitä tehnyt, hän "vanhempana toverina" kehotti syyllisiä yksityisesti hänelle ilmiantamaan itsensä. — "Minä olen tänä iltana kotona, tulkaa kotia minun luokseni ja sanokaa oletteko olleet mukana." — "Mitä hyötyä semmoisesta salaripityksestä olisi?" oli Viktor Löfgren (Lounasmaa) kysynyt. Lagus suuttui, mutta toiset puhuivat samaan tapaan — ja asia jäi siihen. — Pohjalaisten perustelusta Kothen oli sanonut: "Sehän nyt oli ainakin jonkunlainen syy, mutta ei sekään minua tyydytä." —
Maanantaina 17 p:nä huhtikuuta mielenosotusta jatkettiin, vaikka toisessa muodossa. En tiedä kenen alkuunpanosta se tapahtui, mutta edellisenä päivänä suuremmassa tai pienemmässä piirissä tehdyn päätöksen mukaan kokoontui klo 1 päivällä oopperakellariin joukko ylioppilaita, laulajia ja muita, ja lähti noin 1/2 2 aikana sieltä liikkeelle. Alussa lienee niitä ollut noin satakunta, mutta joukko kasvoi kasvamistaan ja käsitti pian 200-300 miestä, puhumatta "vaimoista ja lapsista", se on yleisöstä, joka aina parveilee siellä; missä jotain jokapäiväisestä eroavaa huomataan. Kulkue suuntasi matkansa ensin Helsingfors Dagbladin ja sitte Uuden Suomettaren toimituspaikan edustalle, ja tarkotus oli osottaa kunnioitusta näille sensuurin vainoomille, vapaille sanomalehdille. Edellisessä paikassa lauletaan "Vi äro andens fria folk" ja "Vårt land", jälkimäisessä: "Savolaisen laulu" ja "Suomis sång" — ja laulun jälkeen hurrataan. Viktor Löfgren tuli ulos portaille, mutta ei puhunut.
Huhu tiesi kertoa, että Adlerberg edeltäkäsin oli saanut vihiä tästä uudesta mielenosotuksesta ja uhannut hajottaa ylioppilasjoukon sotavoimalla, jopa sanottiin että epäiltäviä sotamiesparvia oli nähty kaduilla (!), mutta mitään enempää ei siitä tullut. — Päinvastoin kerrottiin toiselta puolen, että kenraalikuvernööri oli mennyt Kothenin luokse kehottamaan tätä jättämään nuorison mielenilmaisut arvoonsa; mutta pahaksi onneksi ylioppilaat, laulajat etupäässä, samassa hetkessä kulkivat sijaiskanslerin asunnon ohi. Molemmat herrat olivat akkunasta nähneet kulkueen, ja Kothen oli huudahtanut: "Katsokaa, kuinka levottomia ne ovat!" Ja silloin oli Adlerbergkin arvellut, että asia oli otettava tutkittavaksi. — Myöskin senaatintorin poikki ylioppilaiden saatto kulki. Sillä hetkellä kurinpitokomissioni piti ensimäistä istuntoaan, eivätkä "isät" voineet olla rientämättä akkunoihin katsomaan mitä uutta oli tapahtumassa.
Tiistaina 18 p:nä klo 11 tuli ylioppilaitten, sijaiskanslerin käskystä, kokoontua yliopiston juhlasaliin. Saatuaan tiedon osakuntien kiellosta ruveta poliisina avustamaan kurinpitokomissionia Kothen oli päättänyt koettaa, eikö hän, jos itse esiintyisi ylioppilaitten eteen, silmä silmää vastaan, voisi heitä tottelevaisuuteen taivuttaa, ja kohta pannut pedellit liikkeelle kutsumaan ylioppilaat kokoukseen mainittuna aikana mainittuun paikkaan. Hänen aikomuksensa oli — niin sanottiin — kehottaa syyttömiä ilmottamaan itsensä, niin että hän, jos nämä eivät siihen suostuneet, voisi katsoa koko ylioppilaskuntaa syylliseksi ja ottaa rangaistavat uhrit umpimähkään joukosta.
Koska ylioppilaitten mielestä yksimielinen menettelytapa oli tarpeen, päätettiin kokoontua Seurahuoneelle tiistaiaamuna klo 9, siis ennen sijaiskanslerin määräämää kokousta.[11] Meetingiin tuli vahvasti väkeä ja laajalti keskusteltiin, miten oli vastattava, jos Kothen asetti kysymyksensä niin taikka näin. Tässä ilmeni pääasiassa samat kaksi mielipidettä, jotka keskenään taistelivat kaikissa näiden päivien kokouksissa. Toinen mielipide — etupäässä uusmaalaisten edustama — oli se, että ylioppilaat toimeenpannessaan naukujaiset muka olivat esiintyneet kansalaisina ("medborgare"), ja johtui heidän mielestään siitä, että heitä kohtaan ei voitaisi oikeudella menetellä toisin kuin yleistä lakia noudattamalla (se on tavallinen poliisitutkinto oli pidettävä syyllisyydestä epäiltyjen kanssa); toinen mielipide oli se, että naukujat parhaiten menettelevät sekä ylioppilaan aseman että suoruuden ja rehellisyyden mukaan, jos kukin heistä vapaasti tunnustaa osallisuutensa ja siten näyttää, että hän julkisestikin uskaltaa vastata teostaan. — Jälkimäistä mielipidettä kannattivat ylimalkaan suomenmieliset (ja voin minä nyt, 40 vuotta myöhemmin, lausua, että minuun jäi niin syvä vaikutelma näissä eri mielipiteissä ilmaantuvasta karakteristisesta vastakohdasta, että se alituisesti on uudestaan mieleeni palannut, kun meidän julkisissa oloissa ne kaksi suuntaa ovat törmänneet vastakkain, joista toisessa on esiintynyt meidän ruotsalaistemme henki, toisessa suomalaisten: toisella puolen komeita, korskeita sanoja, ylimielinen harrastus kohota todellisuuspohjaa korkeammalle, toisella puolen vaatimattomampi puheensävy, vilpitön pyrkimys huomioonottamaan todellisia olosuhteita).
Klo 11 oli juhlasali ylioppilaita täynnä, ja vähän odotettuamme astui sijaiskansleri, paroni Kasimir von Kothen, 64-vuotias, mutta vielä virkeä, solakka, mustaverinen mies, kenraalin univormussa, sisään, ja asettuen kateederin eteen hän piti puheen, joka pikakirjoittajani muistoonpanojen mukaan, suomennettuna, kuului tähän tapaan:
"Noin 20 vuotta sitten yliopisto oli suuressa vaarassa tulla suljetuksi ja suoraan on julkilausuttu, että meidän on ainoastaan kaikkein armollisinta keisariamme, silloista yliopiston korkeaa kansleria, kiittäminen siitä ettei niin tapahtunut. Olin itse läsnä, niin että hyvin tunnen asian. Silloin oli keis. majesteetin verraten helppo osottaa laupiuttaan. Virheitä ja hairahduksia oli pitempänä aikana sattunut, mutta ne olivat jotenkin viatonta laatua ja koskivat usein vain erinäisten esiintymismuotojen laiminlyömistä, joiden ankaraan noudattamiseen ehkä joskus oli kiinnitetty liian suurta huomiota. Se joka lähinnä aiheutti välirikon oli muuan vähäpätöinen asia. Noin 30—40 ylioppilasta kieltäytyi noudattamasta sijaiskanslerin kutsua, siinä pisara, joka sai veden vuotamaan lasin reunojen yli. Lasi oli jo täynnä monista edelläkäyvistä pikkuseikoista, ja onni oli että hänen keis. majesteettinsa silloin katsoi hyväksi antaa armolle sijaa oikeuden edellä. Sen jälkeen on yliopiston järjestys ollut vapaampi, muotojen entinen ankaruus on syrjäytetty ja on käyty niin pitkälle, ettei ole kiinnitetty mainittavaa huomiota siihen, että toinen tai toinen ylioppilas ei edes ole noudattanut mitä tavallinen kohteliaisuus ja säädyllisyys vaatii;[12] se on minusta kuitenkin vähemmän tärkeää. Mutta samalla on ajan pitkään ylioppilasnuorisossa kehittynyt taipumus nousta yleisen mielipiteen edustajaksi ja mielenosotusten kautta ilmituoda myötä- ja vastenmielisyytensä. Minä luulin mielenosotusten ajan olevan ohi, ja onneksi ei semmoisia alussa tapahtunutkaan, sillä vuosi sitten toimeenpantu ei ansainnut huomiota ja minä koetin myöskin korkeimmassa paikassa leimata sitä ajattelemattomaksi laskiaispilaksi. Minulla oli myöskin nykyisin tilaisuus hänen keis. majesteettinsa edessä kiittää sitä hyvää henkeä, joka viime vuosina oli yliopistossa vallinnut. Hänen keis. majesteettinsa sanoi silloin minulle: 'Älkää toivoko liikoja'; ja nyt näen, etten minä tässä kohden enää voi esiintyä yliopiston puolustajana. Kun niin paljon puhuu armosta, niin antaa helposti aihetta olettaa puolueellisuutta eikä enää voi pyytää samaa luottamusta kuin ennen, ja sen tähden luullakseni minulla ei ole muuta keinoa kuin jättää asian ratkaiseminen herroille itselle. Olen ainoastaan tahtonut osottaa tien, herrojen vallassa on kulkea sitä taikka ei. Minä puolestani olen ainakin tehnyt mitä minulle on asiaksi annettu. Herrat tietävät itse ja kaikki tietävät mitä sanotaan — sanotaan esim. että mielenosotus prof. Nordqvistia vastaan on valmistettu lukemattomissa kokouksissa; edelleen sanotaan, että itse katumetelissä oli 300-400 ylioppilasta saapuvilla. Minä en ollut siellä, enkä ole niitä lukenut. Ottaa selkoa asiasta poliisitutkinnon kautta on kokonaan tarkotuksetonta ja tarpeetonta; sitäpaitsi on tämä asia sitä laatua, että ei ole kysymys yhden tai neljän tai viiden rankaisemisesta. Pääasia on puhdistaa yliopisto siitä häväistyksestä, joka on sitä kohdannut, eikä se voi tapahtua muulla tavalla kuin että herrat itse ilman pakottamista tunnustavat osallisuutensa. Minä en kehota teitä enkä sano mikä on oleva seuraus, se johtuu kokonaan asianhaaroista ja oikeuden vaatimuksesta; ja sen tähden herrat tehkööt mielensä mukaan, mutta jokaisella on tilaisuus päivän kuluessa merkitä, onko hän ollut mukana vai ei. Jos hän on ollut valmistavissa kokouksissa, merkitköön myöskin nimensä, sillä moni on voinut tulla harhaan johdetuksi, moni on niinikään voinut mennä paikalle ehkä vain estämään ajattelemattomia tekoja, ja siinä tapauksessa on hänelle tietysti anteeksi annettava. Lisäksi täytyy minun pyytää herroilta jotakin. Herrat eivät paranna asiaa toimeenpanemalla uusia mielenosotuksia; niitä voidaan kieltää ja estää. Siitä ei ole kysymystäkään, siihen nähden on olemassa vaikka minkälaisia keinoja; mutta niihin ei tahdota tarttua, ja minä tahdon vain huomauttaa, että se pahentaa asiaa. Useista pikku asioista tulee suuri asia, ja sen vuoksi neuvon herroja mahdollisuuden mukaan luopumaan niistä. Ne vahingoittavat herroja eivätkä hyödytä osanottajia. Nyt olen sanonut mitä minulla sanottavaa oli, ja pyydän ainoastaan kunkin noudattamaan omaatuntoansa ja oikeudentuntoansa, huolimatta mitä toinen tai toinen lausuu. Jos kellä ei ole itsenäistä mielipidettä, niin voi hän neuvotella toverien kanssa, joilla on enemmän rutiinia (!) ja oikeudentuntoa; mutta kaikissa tapauksissa kehotan herroja pysymään totuudessa, sillä sitä minä edellä kaikkea toivon, ja olemaan koettamatta petollisesti vetäytyä pois."
Kun sijaiskansleri oli päättänyt puheensa, pyysi Otto Donner, ylioppilaskunnan puheenjohtajana, saada esittää lausunnon ylioppilaitten puolesta. Kothen kieltäytyi kuitenkin kuulemasta tai vastaanottamasta sitä ja poistui. Ylioppilaat puolestaan jäivät saliin ja lausuivat toivomuksen, että Donner kohta pyytäisi sijaiskanslerilta lupaa pitää ylioppilaskokouksen, koska kaikki jo olivat koossa. Lupa saatiinkin, ja nyt ryhdyttiin keskusteluun, joka kesti pari tuntia. Pöytäkirjaa ei kuitenkaan laadittu, varovaisuuden tähden, jotta jokainen voisi vapaasti lausua mielipiteensä. — Pääasiassa sovittiin seuraavista kohdista: 1) Yksityinen kunnan jäsen ei ole sidottu niihin päätöksiin, jotka mahdollisesti kokouksessa tehdään, vaan toimikoon puolestaan niinkuin hänen omatuntonsa käskee. 2) Kokous lausuu moittivansa viranomaisten menettelytapaa, kun he koettavat saada syyttömät toverit välillisesti ilmiantamaan syylliset. 3) Kokous hyväksyy mielenosotuksen, katsoen prof. Nordqvistin esiintymisen moitteenalaisessa kirjoituksessa yliopiston opettajalle sopimattomaksi, mutta paheksuu ylimalkaan sentapaisia mielenosotuksia. — Suuri vähemmistö tahtoi poistaa sanan ylimalkaan ("i allmänhet") ja siis ehdottomasti lausua paheksumisensa mielenosotustavasta. Donner sai asiakseen saattaa nämä ylioppilaskunnan mielipiteet rehtorin tietoon.
Koko päivän olivat Kothenin listat esillä auditorioissa, mutta niihin karttui vähän nimiä — kaikkiaan ainoastaan kuusi, nimittäin K. G. Sirén, häm.; R. F. Hermanson, pohj.; F. W. Woldstedt, uusm.; K. A. Th. Crusell, uusm.; J. E. Wefvar, pohj.; I. Bergh, savokarj. Nämä nimet olivat viattomien listalla. Yleinen mielipide ylioppilaspiireissä ylipäätään ei soimannut näitä mainittuja heidän ilmotuksensa johdosta. Heidän perusteittensa puhtautta (osaksi ne olivat uskonnollista laatua) näet ei epäilty. Ainoastaan maist. Crusellista sanottiin, että hän, ollen opettajana Ruots. yksityislyseessä, tahtoi osottaa itsensä sopivaksi korkeampaan asemaan, ja itse asiassa Kothen myöhemmin teki hänet perustamansa realilyseen rehtoriksi.
Saman päivän iltana rehtori Lindelöf ilmotti Donnerille, että sijaiskansleri Pietarista päin oli valtuutettu sulkemaan yliopiston. Kumminkin rehtori oli pyytämällä saanut hänen suostumaan yhden vuorokauden lykkäykseen, jotta ylioppilaskunnalla olisi aikaa vielä kerran kokoontua uudestaan käsitelläkseen asiaa.