Torstaina 19 p:nä klo 4 i.p. pidettiin siis jälleen ylioppilaskunnan kokous, ja rehtori itse saapui ilmottamaan ylioppilaille mainitun tiedon sekä ehdottamaan mahdollisena keinona yliopiston pelastamiseksi, että osakunnat itse ottaisivat tutkiakseen asian ja tuomitakseen syylliset. Rehtorin mentyä Donner puolivirallisesti esitti hänen lausuneen, että rangaistus ei saanut olla aivan lievä, jos tästä menettelytavasta toivottiin jotakin apua — ainakin noin 15-20 karkotustuomiota oli hän katsonut olevan tarpeen. — Kohta tämän jälkeen osakunnat kokoontuivat kukin erikseen luentosaleihin, ja kaikki tulivat samaan päätökseen, nimittäin että hyväksyivät rehtorin ehdotuksen itse tutkia ja tuomita asiassa.

Perjantaina 20 p:nä tapahtuivat osakuntien kokoukset, joissa toverikunnat itse koettivat suorittaa asian. Eikä ollut aikaa vitkasteluun, sillä aamulla antoi rehtori tietää, että tuomiot olivat langetettavat samana päivänä ja klo 9 seuraavana aamuna ilmotettavat sijaiskanslerille. Pohjalaisen osakunnan jäsenet kutsuttiin vahtimestarin kautta kokoukseen klo 7 i.p., ja arvaahan sen, että miehissä siihen saavuttiin.

Muistoonpanoni merkilliseltä kokouksesta ovat lyhyet, mutta niiden ohella minulla on tallella eräs lausunto, jonka minä itse esitin keskustelun alussa; panen sen tähän, sillä siitä näkyy selvästi mitä eri mieliä oli olemassa:

"Pyydän saada esiintuoda muutamia mietteitä kahdesta kysymyksestä, jotka tässä kokouksessa välttämättömästi tulevat keskustelunalaisiksi. Toinen: kuinka on osakunnan meneteltävä saadakseen tietää, kutka ovat ottaneet osaa mielenosotukseen? ja toinen: mikä on oleva osakunnan katsantotapa, kun se ryhtyy syyllisiä tuomitsemaan? Mitä edelliseen kysymykseen tulee, on mielestäni ainoastaan yksi menettelytapa mahdollinen ja sopiva, nimittäin se, että osakunta yksinkertaisesti kehottaa syyllisiä ilmottamaan itsensä. Kaikissa näiden päivien kokouksissa tosin ovat useat puhujat vastustaneet itsensä ilmottamista, mutta silloin on kysymyksenä ollut ilmottaa itsensä yliopiston viranomaisille. Minä puolestani olen lausunut ja olen vieläkin sitä mieltä, että syyllisten olisi pitänyt ilmottaa itsensä tiistaina. Sen jälkeen ovat asianhaarat niin muuttuneet, että ilmotus on tehtävä osakunnalle, ja siinä on yksi syy lisää itsensä ilmottamiseen. Ylioppilaina olisi syyllisten tullut ilmottaa itsensä tiistaina; nyt sen lisäksi tovereina. Jos osakunnan kurinpitoa koskevain asioiden käsittelemisessä alettaisiin, menetellä lainopillisia muotoja noudattamalla, niinkuin tavallisen oikeuston edessä tapahtuu, olisi samalla toverihenki hävitetty. Jollei syyllistä katsottaisi velvolliseksi tunnustamaan rikostaan, ennenkuin hän toverien todistusten kautta on syypääksi havaittu, niin olisi samalla se yhteinen kunniantunto, joka yksistään on omansa osakuntaelämää ylläpitämään, arvottomaksi julistettu. Sanottakoon mitä tahansa tästä erityisestä asiasta, niin ei kukaan voi kieltää, että osakunnan henkeä syystä voitaisiin pitää hyvin huonona, jos se huomaisi olevansa pakotettu luopumaan siitä tuomio-oikeudesta, joka sille on tarjottu, sillä selityksellä, että sille on ollut mahdotonta saada tietoa syyllisistä, koska ne ovat kieltäytyneet ilmottamasta itseänsä. Tarpeetonta on näet odottaa, että tässä asiassa joku toveri rupeaisi syyttäjäksi. Minun mielestäni on ensimäisen kysymyksen vastaus niin selvä, ettei siitä kannata sen enempää puhua. — Toisesta kysymyksestä: mikä on oleva osakunnan katsantotapa syyllisiä tuomitessa? lienee suurempi erimielisyys olemassa. Minun käsitykseni mukaan on siihen oikeimmin vastattava näin: osakunnan on tuomitessaan lähdettävä siitä käsityksestä, että todella rangaistava rikos ('förseelse') on tapahtunut. Johtuuhan se jo siitä perustelusta, jolla osakunta sunnuntaina varusti vastauksensa sijaiskanslerille: 'koska asian laadun tähden osakunnan tuomiolla, jos jotkut sen jäsenistä huomattaisiin olleen osallisina puheena olevaan epäjärjestykseen, ei voi olla mitään merkitystä, niin' — — — Kun nyt kuitenkin rehtori on ylioppilaskunnalle lausunut, että osakuntien tuomio, jos se langetetaan tarpeellisella vakavuudella, ei ainoastaan voi, mutta varmaan tulee pysymään muuttamatta —ainakin täkäläisten yliopiston hallitusmiesten puolelta, ja enempää ei missään tapauksessa voidakaan pyytää — niin mielestäni osakunta ei voi olla tuomitsematta. Tähän sanonee joku: päätettiinhän se jo eilen! Totta kyllä, niin päätettiin; mutta minä tiedän usean osakunnan jäsenen lausuneen, että rikosta ei olekaan tehty ja että osakunta siis ei myöskään voi hyvällä omallatunnolla tuomita, vaan tekee se niin pakosta, pelastaakseen yliopiston uhkaavasta vaarasta. Jos ne, jotka ovat sitä mieltä, jo eilen ajattelivat samoin ja kuitenkin puolustivat käsitystä, että osakuntien tuli vastaanottaa rehtorin tarjoomus itse tuomita, niin en voi olla arvostelematta heidän menettelyään kevytmieliseksi. Sillä pakosta osakunnan ei pidä tuomita, olkoot olot minkälaiset tahansa. Minun vakaumukseni on, että osakunnalla todellakin on rikos tuomittavana, ja että kaikki osanottajat ovat rangaistavat. Jos toisille määrätään vähempi rangaistus kuin toisille, niin tulee se siitä, että syyllisyys on erimääräinen ja että osakunta ottaa huomioon lieventäviä asianhaaroja. 'Tarkotuksesta', josta niin paljon on puhuttu, ei ole mitään sanottava. Se on mielenosotuksen tapa, joka vaatii rangaistusta. —Tiedän kyllä miten monelle on vaikea tässä asiassa erottaa toisistaan tarkotusta ja tapaa. Mutta sallittakoon kysyä: pyhittääkö tarkotus keinot? Väitän ymmärtäväni ja tuntevani, miten tärkeää on että kansakunnan oikeudet tunnustetaan — koskevatpa ne sitte sen muistoja taikka harrastuksia tulevaisuuden eteen —niin hyvin kuin joku muu, mutta kuitenkin vastaan ehdottomasti kieltäen, jos kysytään: onko yksityisillä ylioppilailla, onko koko ylioppilaskunnalla oikeus ilmottaa oikeutettua mielipahaansa, kun jotakin kansan oikeutta on loukattu, panemalla sen kalliimpia etuja vaaranalaisiksi. Oletettakoon, että yliopisto suljettaisiin, oletettakoon, että se jonkun ajan päästä uudestaan avattaisiin muutettuna pelkäksi virkamieskouluksi — kuinka puolustaisivat mielenosotuksen toimeenpanijat tekoansa? Oliko heillä vähintäkään toivoa saavuttaa etuja, jotka korvaisivat tätä tappiota. Sitä en usko. — Mutta he vastaavat: meille oli tehty vääryyttä, teimme niin sentähden ettemme voineet toisin ilmottaa mielipahaamme. Vääryyttä, se myönnettäköön — myönnän sen mielelläni; mutta kun tunnemme valtiollisen asemamme, niin on meidän asetuttava sen mukaan. Ei niin, että me nukumme, vaan niin, että yhä ponnistamme saadaksemme oikeutemme tunnustetuksi — kumminkin panematta kalliimpaamme vaaranalaiseksi, ennenkuin se aika tulee, joka todenteolla vaatii ei ainoastaan ylioppilaita, vaan koko kansaa taistelemaan olemisensa edestä. Kumminkin voidaan tehdä muistutus, joka melkoisesti lieventää asiaa. Ylioppilaat ovat vilkasta nuorisoa, joka ei voi joka hetki arvostella asioita valtiolliselta kannalta, ja varsinkin tällä kertaa ei kukaan aavistanut seurauksia: on väärin että koko kansan on kärsiminen akateemisen nuorison tähden. Muistutus on oikeutettu ja on vaa'alle pantava, kun osakunta tuomitsee — vaikkei se kuitenkaan saa painaa niin paljon, ettei kovempaa rangaistusta saisi ottaa puheeksikaan. Osakunnan pitää rangaista eikä rangaistus saa olla liian lievä, kuinka halusta osakunta tahtoisikin käyttää armahtamisoikeuttaan. Ja sitä vähemmän on velttous paikallaan, kuin siinä tapauksessa koko asian käsittely saattaisi tulla avunannoksi kurinpitokomissionille. Syyllisyyden arvosteleminen riippuu tietenkin myös osanottajani suoruudesta. Jos joku taikka jotkut ovat olleet akkunansärkijäin joukossa, on syytä rangaista heitä kovemmin kuin toisia."

Keskustelu johti siihen, että osakunta asetti tutkijakunnan, johon paitsi kuraattoria valittiin jäseniksi R. F. Hermanson, K. W. Forsman, Hugo Holsti ja Eliel Aspelin, ja tuli syyllisten sille ilmiantaa itsensä. Niitä ilmoittautui 33, jotka tutkijakunta, kysyttyään jokaiselta miten hän oli ottanut osaa naukujaisiin, luokitteli syyllisyyden mukaan. Kun havaittiin, ettei yksikään ollut toiminut johtajana, niin päätettiin vastaiseksi ettei karkotusrangaistusta ollenkaan käytettäisi. Päätös tehtiin äänestyksen kautta, jossa 31 muodosti enemmistön 29 vastaan. Kun klo 11 illalla näin pitkälle oli päästy, kokoontuivat kaikki osakunnat ylioppilastalon juhlasaliin yhteiseen neuvotteluun. Siinä syntyi riitainen keskustelu, joka jäi tuloksettomaksi. Ylipäätään olivat eri osakunnat tulleet melkein yhtäpitävään päätökseen; karkotustuomiolla olisi ainoastaan akkunansärkijöitä rangaistava. Uusmaalaisissa oli 40 osallista (2 karkotettavaa), länsisuomalaisissa 70, savokarjalaisissa? (2 karkotettavaa), hämäläisissä 31, viipurilaisissa? — Klo 12 yöllä palasivat pohjalaiset lukuyhdistyksen saliin (yläkerrassa, Aleksanterinkadun puolella) jatkamaan kokoustaan. Siinä edellinen päätös vahvistettiin, nimittäin ettei ketään meikäläisistä karkotettaisi; muuten oli tutkijakunta jatkava työtään seuraavana päivänä. Kokous päättyi klo 2 yöllä.

Lauantaina 21 p:nä klo 8 aamulla vietiin rehtorille summittaiset tiedot — sillä torstaina hän oli ainoastaan semmoisia pyytänyt — osakuntien kokousten tuloksista, ja meni hän klo 9 niiden kanssa sijaiskanslerin luo. Yleiseen aavistettiin, että osakuntien määräämät rangaistukset eivät tyydyttäisi viranomaisia, sillä olihan niistä päättäen ainoastaan akkunainsärkemistä rikoksena pidetty — siis sitä puolta mielenosotuksesta, joka ei ollenkaan kuulunut ohjelmaan, vaan, tapahtuneena tämän jälkeen, oikeastaan olisi ollut siitä erotettava.

Tänä päivänä osakunnat jälleen pitivät kokouksia, jatkaen asian tutkimusta ja oikeudenkäyntiä, jonka ohella muutamat osakunnat muuttivat päätöksiään. Pohjalaiset kokoontuivat klo 10 a.p. laulusaliin. Nyt ilmestyi heidänkin joukossa yksi akkunansärkijä, joka tuomittiin relegatsioniin; kolme muuta tuomittiin saamaan varotuksen osakunnan edessä. Tänään nousi karkotettavien luku (yhteensä kaikissa osakunnissa) 8:aan.

Edellisenä iltapäivänä olivat pedellit ja vahtimestarit taasen juosseet ympäri kaupunkia kutsumassa ylioppilaita kokoontumaan yliopiston juhlasaliin klo 12 lauantaina, ja yleinen oli huhu, että silloin yliopiston sulkeminen julistettaisiin; mutta myöhemmin kutsumus peruutettiin, niin että kokous jäi pitämättä.

Lauantaina iltapäivällä kutsuttiin kuraattorit rehtorin luokse, ja tämä pyysi nyt heiltä syyllisten nimiluettelot, luvaten kunniasanallaan että ne jäisivät hänen huostaansa, tulematta muitten nähtäviksi. Viipurilaiset, hämäläiset ja savokarjalaiset suostuivat pyyntöön, mutta muut osakunnat kieltäytyivät luetteloja antamasta. Pohjalais-osakunnan enemmistö oli kyllä sitä mieltä, että luettelo olisi ollut annettava, mutta kun (epäilemättä liiallisesta) hienotunteisuudesta päätettiin kysyä syyllisiltä itseltä heidän mieltään, ja useimmat näistä panivat vastaan, täytyi viedä rehtorille kieltävä vastaus. Rehtori oli näyttänyt synkkämieliseltä saadessaan tämän tiedon ja lausunut, että jos asia sanomalehtien kautta tulee Pietarissa tunnetuksi, niin voidaan sieltä määrätä uusi tutkimus toimeenpantavaksi. — Tämän jälkeen lähetettiin kaikki asiapaperit Pietariin. Mikäli professorien mieli tuli tunnetuksi ylioppilasten kesken, näyttivät he yhä arvelevan että yliopiston sulkeminen oli aivan mahdollinen.

Niinkuin edellisestä näkyy, olivat mielenosotuksen aiheuttamat kokoukset täyttäneet koko viikon. Levottomuus ja jännitys olivat niin suuret, että rauhallisesta työstä ei ollut paljon puhetta. Luentojenkin pito joutui epäjärjestykseen, ja milloin ylioppilaat eivät olleet kokouksissa, istuivat he ravintoloissa ja kahviloissa väitellen ja neuvotellen päivän suuresta kysymyksestä. Kun asia oli mennyt Pietariin, tuli, entisen levottomuuden vastakohtana, hiljainen odotuksen aika, joka venyi niin pitkäksi, että koko juttu melkein oli unohtumaisillaan. Tällä väliajalla sattui keisarin syntymäpäivä, huhtikuun 29:s, ja sen johdosta levisi, arvatenkin hyvässä tarkotuksessa tekaistu, huhu (jonka Helsingfors Dagblad saatti julkisuuteenkin) että suuriruhtinas sinä päivänä armosta vapauttaisi naukujat edesvastauksesta. Se ei kuitenkaan toteutunut: turhaan odotettiin sähkösanomaa Pietarista, turhaan että Kothen ilmottaisi uuden kokouksen.