Wiklundin talo oli Kauppiaskadun varrella, ensimäisessä kadunkulmassa pohjoiseen päin kirkolta. Koulupoikana kävin siellä monta kertaa enkä muista mitään nähneeni, joka olisi osottanut että oltiin kaupunkilaiskodissa. Pihalta noustiin korkeita portaita päähuoneeseen, joka oli maalaistupa ja keittiö samalla kertaa, oikealla oli kaksi kamaria, joista toisessa Wiklund ja hänen vaimonsa asuivat ja toisessa molemmat pojat. Wiklundit olivat toimeliasta väkeä, mies luonteeltaan sävyisämpi, mutta pitkä, laiha, mustaverinen, velhomainen vaimo ankara kurinpitäjä, joskin hellempi omaa poikaansa kohtaan. Eräs vanhempi toveri, joka jo ennen minua oli tähän kotiin tutustunut, muistaa nähneensä miten "Wiklundska" yllätti Frithiofin kamarissaan, johon tämä salaa oli pujahtanut ottaakseen voileivän ruokakaapista, ja korvat kuumana, kasvot punottavina tuleva miljoonanomistaja oli kohtauksesta suoriutunut, voimatta muuten kuin huudahduksella: "peijakkaan akka!" keventää sydäntään. En tiedä oliko lehmien paimentaminen Frithiofin säännöllisiä toimia, mutta senkin tuo toveri muistaa, että joskus iltasin poika sai käskyn lähteä — "ja joutuun!" — noutamaan lehmät jostakin "Tupakkapellon" tuolta puolen. Silloin oli Frithiofin ollut riisuttava saappaat jalasta ja avojaloin, koivunvarpu kädessä, juostava asialleen. No, eihän se haitannut. Poika oli terve ja pystyi mihin tahansa. Hän tottui ulkoilmaelämään, ja koulupoikana samoin kuin myöhemminkin aikamiehenä hän aina oli huvitettu pitkistä kävelyretkistä. Kasvatuksesta korkeammassa merkityksessä ei tässä kodissa liene puhettakaan ollut, jota paitsi ei tiedetäkään, että Rosenberg alkuansa olisi ajatellut nostaa ottopoikansa ("fosterson"), joksi hän sanoo 1854 ottaneensa orvoksi joutuneen Frithiofin, äidin talonpoikaista säätyä ylemmäksi. Eräistä toimenpiteistä päättäen tapahtui tässä kohden muutos 1856 tai 1857.

Viimemainittuna aikana Rosenbergiä kohtasi pitkällinen sairaus, joka sai hänet ajattelemaan loppuansa. Sairauden syynä sanotaan olleen sen hädän, johon hän joutui kun oli myynyt kruununjyviä ja yht'äkkiä sai määräyksen jakaa siemenjyviä kansalle ja pulmasta selviytyminen jäi riippuvaksi siitä, tulisiko Tanskasta tilattu laivanlasti ajoissa perille. Viime hetkessä laiva saapui, ja kruununvouti pelastui turmiosta, mutta ankara jännitys oli niin järkyttänyt häntä, että hän vuosikausia siitä kärsi. Antellia koskevat toimenpiteet, joihin ylempänä viittasin, olivat seuraavat. Ensiksikin Rosenberg otti Frithiofin pois Wiklundilta ja lähetti hänet maalaispappilaan kasvatettavaksi — josta kohta enemmän alempana — jo toiseksi hän (kesäkuulla 1857) antoi holhoojalle, Wiklundille, pojan omaisuutena hoidettavaksi 40,000 ruplaa. Tämä pääoma, joka vastaa yli puolitoista sataatuhatta markkaa, olisi siis ollut Antellin perintö, jos hänen isänsä olisi kuollut silloiseen tautiinsa. Kumminkin Rosenbergin terveys jälleen parantui, ja elokuulla 1861 hän virallista tietä vaati ei ainoastaan että Wiklund luovuttaisi hänelle Antellin omaisuuden, jota hän arveli voivansa itse edullisemmin hoitaa, vaan myöskin että hän, Rosenberg, määrättäisiin holhoojaksi. Huolimatta Wiklundin vastaväitteistä ensin raastuvanoikeus ja sitte myöskin hovioikeus, johon hän oli valittanut, ratkaisi jutun Rosenbergin mieliksi.

Niinkuin jo mainitsin Rosenberg toimitti Antellin maalle, ja tapahtui se osaksi sentähden että hän oppisi suomenkieltä,[35] osaksi sentähden että hän saisi nauttia parempaa kasvatusta kuin Wiklundilla oli tarjona. Molempia seikkoja hän ymmärrettävästi piti tarpeellisena sen vuoksi, että oli päättänyt panna pojan kouluun. Syksyllä 1856 Rosenberg siis vei Frithiofin Isojoen pappilaan (noin 14 peninkuormaa Vaasan kaupungista) kappalaisen, nimipastori Karl Gustav Hjerpen (s. 1812, k. 1882) luokse ja jätti hänet sinne, eikä poika, joka "oli ikäiseksensä enemmän kuin vallaton ja pahankurinen", olisi voinut sopivampaan paikkaan osua. Pastori Hjerpe oli näet juuri semmoinen kasvattaja, jota Frithiof kaipasi. Hän oli "oikeastaan hyväsydäminen mies, mutta niin ankara ja toisinaan karkea sekä tylymäinen pinnaltaan, että sitä oli vaikea havaita, varsinkin kun hän oli tulinen luonteeltaan". Napisematta oli hänen käskyjään noudatettava, ja Antellkin sai oppia ehdotonta kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta sekä nöyryyttä ja kunnioitusta vanhempia ihmisiä kohtaan. Kuitenkaan hän ei täällä ollut missään julkisessa kasvatuslaitoksessa, vaan suomalaisessa pappilassa ja papin perheessä. Hjerpe oli tosin naimaton, mutta talon emännyyttä hoiti hänen kaksi vuotta vanhempi sisarensa, Lovisa Charlotta Hjerpe, "ystävällinen ja hyvä, vakava vanhan ajan ihminen", eikä lapsiakaan puuttunut, sillä pastori oli avannut kotinsa kahdelle, erään toisen sisarensa lapselle, pojalle ja tytölle, joista edellinen oli Frithiofia vuotta vanhempi ja jälkimäinen puoli vuotta nuorempi. Näistä tulokas sai uskollisia leikkitoveria, ja toinen niistä, nykyinen Vaasan lyseon lehtori Erkki Almberg, on antanut nämä tarkat tiedot Antellin olosta Isojoella. Viipyen koko vuoden maalla tämä oppi tuntemaan ei ainoastaan semmoisia Vaasassa kuulumattomia huvituksia kuin kravustaminen oli, vaan myöskin kaikki maalaiselämän, vuodenaikojen mukaan vaihtelevat puuhat, ja työt sisällä ja ulkona. Jopa hän sai reippaan pojan tapaan yrittää ottamaan niihin osaakin. Muun muassa pojat (luultavasti pastorin tietämättä) olivat katsomassa kun syysteurastus toimitettiin, ja he tahtoivat olla mukana nylkemisessäkin. Antell käytti siinä niin rohkeasti puukkoa, että hän haavoitti varomatonta Almbergia käteen, ja tällä on vieläkin vasemman käden nimettömässä sormessa arpi, joka tapausta muistuttaa. Lasten opettaja, entinen ylioppilas Johan Kaldén, oli sen johdosta ennustanut, että Antellista oli tuleva lääkäri, koska hän muka oli niin taitava veistä pitelemään!

Seurustelua kodin ulkopuolella oli tarjona ainoastaan kanttori Sevonin lapsirikkaassa perheessä, mutta harvoin sinne päästiin. Sitä vastoin tuotti matkustavien vieraitten käynti lapsillekin vaihtelua elämän yksitoikkoisuudessa. Aivan harvinainen ja merkillinen vieras oli Antellin aikana Suomen uusi kenraalikuvernööri, kreivi F. Berg, joka ollessaan tarkastusmatkalla seurueineen, kokkeineen poikkesi Isojoen pappilaan. Ylhäinen herra oli kätellyt lapsiakin, joille hän itse ja suuri seurue, josta Antell kenties ennestään näöltä tunsi Vaasan läänin kuvernöörin Alexander von Rechenbergin, tarjosi paljon katseltavaa. Hätävuosi kun oli, oli pappilan pihalle kokoontunut puutteenalaisia, jotka koettivat herättää kenraalikuvernöörin armeliaisuutta näyttämällä hänelle pettuleipää. Sattuipa silloin että sama pettuleipäpala kulki lainassa kädestä käteen kreivin jakaessa rahalahjoja köyhille. — Kenties vielä suurempaa huvia tuotti pojille venäläisten sotajoukkojen ohimarssiminen, jota sodan jälkeenkin joskus saatiin nähdä. Heihin se vaikutti niin, että äkseerailu ja meluaminen pastorin lahjottamilla rummuilla tuli muotiin ja kesti niin kauan kuin kestivät — rummut.

Suomea lapset puhuivat keskenään ja talonväen kanssa sekä keväällä rippilasten kanssa, joista muutamat kauempana asuvat olivat saaneet kortteerin pappilassa. Siten Antell jotakuinkin perehtyi hänelle ennen outoon kieleen. Kun hän sitä paitsi toveriensa kanssa nautti kanttorilla asuvan Kaldénin opetusta ja, niinkuin Almberg todistaa, "tottui yksinkertaisen vaatimattoman maalaispappikin vakaviin tapoihin ja tavalliseen sivistyneeseen käytökseen, jopa kirkossakin käymään", niin on tunnustettava, että tämä vuosi oli hyvin merkillinen ja tärkeä Antellin elämässä — se oli kerrassaan ainoa laatuansa. Itse puolestani muistan hänen usein maininneen "ukko Hjerpen", ja se mitä tässä on kerrottu saa ymmärtämään, että hän kesällä 1857 palatessaan Vaasaan todella vei mukanaan pysyviä muistoja. — Samana vuonna (1857) Antell tuli Vaasan ylialkeiskoulun ensimäiselle luokalle, jossa minä silloin olin toista vuotta, ja siitä ajasta olen hänet tuntenut. Koska kumminkin siihen aikaan sääntönä oli olla kaksi vuotta kummallakin alimmalla luokalla, oli Antell paitsi ensimäisenä ja kolmantena vuotenaan minua aina yhtä luokkaa alemmalla, siksi kun hän lukiossa parin muun toverin kanssa sivuutti yhden luokan, niin että samana syksynä tulimme ylioppilaiksi.

* * * * *

Kun Antell oli palannut Isojoelta, tahtoi Rosenberg edelleen hankkia hänelle asunnon sivistyneessä perheessä ja sopi Vaasan tyttökoulun opettajan, maisteri A. F. Roosin, kanssa, että tämä ottaisi pojan täysihoitoon. Se oli kuitenkin epäonnistunut sijoitus ("misslyckad plasering"), niinkuin Rosenberg itse on lausunut[36] arvattavasti tarkottaen, että Frithiof ei menestynyt Roosin luona, joka kyllä oli tiedoiltaan ja kyvyltään etevä, mutta luonnoltaan kiukkuinen ja rajupäinen. Silloin Antell jälleen muutti Wiklundille, ja luonnollista on että hän tässä vanhassa, vähemmän sivistyneessä ympäristössä unohti paljon siitä mitä Isojoella oli oppinut. Kun Rosenberg 1859 oli tullut leskeksi, ei mikään estänyt häntä ottamasta ottopoikaansa luokseen, mutta se tapahtui vasta tammikuulla 1861, ja hyvin muistan käyneeni siinäkin kodissa, johon Antell silloin tuli. Rosenberginkin talo oli Kauppiaskadun varrella, melkein vastapäätä kirkonraunioita, asuinrakennus asetettuna tontin sisälle, niin että pääty oli kadulle päin, ja Wiklundin talosta sen erotti ainoastaan palon jälkeen asumattomaksi jäänyt tontti ja poikkikatu. Antellin hallussa oli pieni porstuakamari, johon päästiin näkemättä ukkoa ja hänen huoneistoaan. Se, joka luulee pojan nyt tulleen tuntuvasti hienompaan ympäristöön, erehtyy suuresti. Totuus on, ettei Antell täälläkään päässyt osalliseksi sivistyneeseen perhe-elämään. Hän asui isänsä luona ottopoikana ja aina hän sanoi isäänsä kamarineuvokseksi. Eikä Rosenbergillä ollut luonaan ketään sivistynyttä henkilöä, vaan ainoastaan talonpoikaista alkuperää oleva emännöitsijä, joka tietenkin käskyn mukaan taikka kenties käskemättä avusti ukkoa Frithiofin kasvatuksessa. Ja tämä kasvatus! Ei ole vähääkään epäilystä siitä, että ukko toivoi pojastaan kunnon miestä, ja että hän antoi tälle monta hyvää elämän ohjetta; mutta kyllä hän kohteli ja puhutteli nuorta poikaansa tavalla, joka oli omansa hämmästyttämään tavallisia ihmisiä. Kun hän esim. tuli Frithiofin kamariin käskemään häntä jollekin asialle, niin määräyshuuto (ukko puhui aina kovin äänekkäästi, ikäänkuin huutaen) enimmäkseen päättyi: "joudu ja kiireesti taikka selkääsi saat!" Entäs alituinen kiroileminen ja muu törkeys. Eräs Frithiofin toveri kuuli tämän kerran kysyvän ukolta: "Mikä oli kamarineuvoksen isä?" — "Saatana sen tietää", oli vastaus, ja hetken päästä ukko lisäsi: "äpäriä me olemme niin pitkältä kuin muistetaan".[37] — Tämän kaiken olen kertonut sentähden, että se ympäristö, jossa Antell kasvoi, selittää niin monta puolta hänen olennossaan ja elämässäänkin. Erittäin on tässä huomautettava, että se seikka, että hän ei nuoruudessaan, lukuunottamatta Isojoen aikaa, elänyt sivistyneessä perheessä eikä myöskään joutunut seurusteluun sivistyneiden naisten kanssa, jätti hänen sivistykselliseen kehitykseensä ja tunne-elämäänsä aukon, jota siinä kohden onnellisemmat eivät voineet olla huomaamatta. Toiselta puolen muutamat hänen luonteensa ansiopuolet, niin sanoakseni, kohoavat arvoltaan, kun ajattelee, missä oloissa hän oli kasvanut.

Kouluajalta muistan, että Antell oli iloinen, reipas, suoraluontoinen ja luotettava toveri; mutta hienotunteisuutta käytöksessä toisia kohtaan taikka yleensä hienompaa tunnesäveltä hänessä tuskin havaittiin. Urheilua nykyisessä merkityksessä ei silloin tunnettu, mutta tietysti lyötiin palloa, uitiin, luisteltiin ja myöskin haettiin linnunpesiä (säännöllistä oli että koulupojat kokoilivat linnunmunia — eikä kukaan puhunut heille pikkulintujen suojelemisesta!)[38] — ja kaikissa näissä poikien puuhissa Antell oli ensimäisiä. Arvattavasti Antell oli varhain harjaantunut purjehtimiseenkin, sillä Rosenbergillä oli kesähuvila vanhan sataman ulkopuolella kaupungin lahdelman rannalla. Koulussakin Antell edistyi hyvin, sillä hänellä oli "hyvä pää". Verraten vähällä lukemisella hän oppi läksynsä, joten aikaa riitti toverielämään. Frithiofin edistyminen oli niin ukon mieleen, että hän jo silloin, kun poika pääsi neljännelle luokalle, kuuluu tyytyväisenä huutaneen: "Kuuleppas, Frithiof, jos luet itses ylioppilaaksi, niin saat periä kaikki minun rahani!" Eräs hänen luokkatovereistaan sanoo historian olleen hänen mieliaineensa, vaikka hänen myöhemmät opintonsa eivät sitä todista.

Vaikken voi sanoa, että Antellin ja minun välillämme oli mitään erikoisen yhtäläistä luonteenlaatuun nähden — pikemmin oli laita päinvastainen, hänelle kun kaikki runollinen ja tunnelmallinen oli vierasta — olimme kumminkin niin hyviä ystäviä, että minun muutettuani lukioon Pietarsaareen hän oli niitä Vaasaan jääneitä tovereja, joiden kanssa vaihdoin jonkun kirjeen. Vuoden päästä yhdyttiin jälleen (uudessa) Waasassa, kun lukio 1863 muutettiin sinne takaisin. Rosenberg oli koulukadun äärimmäiseen päähän, melkein keskelle metsää ("Marian puisto"), niemelle vastapäätä Palosaarta (Brändö),[39] rakennuttanut yksikerroksisen, mutta muuten — hänen säästäväisyyteensä katsoen — erittäin komean talon, ja siellä Antellkin oli saanut siistin kamarin, johon oli mentävä ukon vastaanottohuoneen kautta. Tässä jälkimäisessä huoneessa muistan niiltä ajoilta, paitsi kirjoituspöytää tinaisine kirjoitusneuvoineen ja jykeviä kaappeja, seinäkellon Kustaa III:n tyylisessä kullatussa kehyksessä, numerotaulu tekijän nimellä merkittynä: "Esaias Könni — Ilmola." Isänsä kuoltuakin Antell antoi kellon olla paikallaan, mutta huutokaupassa hänen oman kuolemansa jälkeen huudatin harvinaisen esineen (ainoan laatuansa, jonka olen nähnyt) itselleni. Talossa oli pienempikin asuinrakennus, pihan alapuolella, metsää kohti, josta Lauri Stenbäckin kuoleman jälkeen (1870) hänen leskensä vuokrasi 3-huoneisen asunnon, ja on runoilijan leski, huolimatta siitä että talo on omistajia vaihtanut, saanut siinä asua tähänpäivään saakka. —

Viimeiseltä koulu- (lukio-) vuodeltani muistan Antellin olleen ahkeran jäsenen pienessä soittokunnassa, joka harvinaisena ilmiönä koululaiselämässä ansainnee pari riviä muistokseen. Soittokunta ("kapellet") perustettiin syksyllä 1864, ja kuului siihen paitsi Antellia Gustav Appelberg (kuollut 1894 piirilääkärinä), Gustav Durchman (nykyään Isonkyrön rovasti ja viime aikoihin asti innokas soitannonharrastaja), Frans Bernhard Inberg (kuollut 1897 pappina) ja Alarik Hasselblatt (kuollut 1905 Vaasan hovioikeuden asessorina). Appelberg ("Paganini") oli johtaja ja niin hyvä viulunsoittaja, että hän joskus esiintyi konserteissakin soitannonopettajan Anders Gestrinin ("Stråkajobbin") kanssa.[40] Lähinnä häntä oli musiikkiin perehtynyt Durchman ("Kuiju"), joka edellisenä vuonna soitannonopettajan B. V. Palmin johdolla oli harjottanut klarinetinpuhaltamista. Toiset olivat tietääkseni enemmän tai vähemmän autodidakteja kukin alallaan, nimittäin Antell huilulla, Hasselblatt 2:sella viululla, Inberg, ("Dronten") sellolla. Johtaja sovitti kappaleet soittokuntaa varten huomioonottaen kunkin jäsenen kyvyn. Antell hoiti ensi ääntä, Paganini toista, Hasselblatt ja Kuiju säestivät triooleilla ja Dronten pyyhkäisi voimakasta bassoa. Näin soitettiin koko joukko tuttuja ja helppoja sävelmiä, niinkuin Bellmanin (esim. "Gubbarna satt sig att dricka") y.m., tansseja, niinkuin "Suukkosvalssi", "Indianavalssi", Haydnin ja Bocherinin menuetteja, jopa vielä Boildieun "Valkoisen rouvan" ja Rossinin "Sevillan parturin" alkajaissoitot j.n.e. Soittokunta tuli pian hyvin suosituksi, sillä se esiintyi mielellään toistenkin kuullen kuin niiden toverien, jotka olivat harjotuksissa saapuvilla. Siten annettiin serenaadeja "flammoille", kaupungin nuorille neitosille, noudatettiin kutsuja tulla tuttuihin perheisiin soittamaan, vihdoin huvitettiin konventinteatterin yleisöä välinäytössoitolla. Lukiolaiset toimeenpanivat näet tänä vuonna seuranäytäntöjäkin, joissa etenkin Mikael Smirnoff (kuollut ruots. normaalilyseon venäjänkielen opettajana) ja (sittemmin esittelijäsihteeri) Sanfrid Aejmelaeus loistivat koomillisissa osissa, ja moni muu oli, tietämättään missä määrässä, koomillinen naisrooleissa. Lähempiä kertomatta ymmärtänee jokainen, että soittokunta tuotti suurta huvia ja nautintoa tovereille, mutta hupaisinta kai sentään soittaminen oli sen jäsenille itselleen. Kuinka rakkaassa muistossa Antell piti tätä nuoruudenpuuhaansa, huomaa siitä, että hän vuotta ennen kuolemaansa piti kestit Isonkyrön rovastille ja oli tilannut luokseen Vaasan kaupungin orkesterin, soittamaan illan kuluessa samoja kappaleita, joita lukiolaisten "kappeli" muinoin oli esittänyt.