Niinkuin edellisestä näkyy, on vakaumukseni, että Antellin kokoilemistoimen kehitystä tuntuvasti on johtanut ulkoapäin tullut vaikutus, mutta väärinkäsityksen välttämiseksi on toiselta puolen huomautettava, että hän ei suinkaan yleensä kaivannut johtoa ja kehotusta ollakseen isänmaallinen. Muistettava on että Antell tuli ylioppilaaksi 1860-luvulla, jolloin vasta puhjennut valtiollinen elämä oli mitä vilkkain ja jolloin tuskin muusta puhuttiin kuin isänmaallisista harrastuksista. Sillä oli kieltämättä määräävä merkitys hänen maailmankatsomukseensa nähden. Miten odottamattomiin muotoihin hänen elämänsä pukeutuikin ja miten hän monessa kohden kotioloista vieraantuikin, säilytti hän kuitenkin sisimmässään yliopistoajoiltaan juontuvan häviämättömän mielenkiinnon ja kunnioituksen tieteitä ja ihanteellisia päämääriä kohtaan, vapaa- ja (huolimatta kaikesta, joka näyttää sitä vastustavan) ylevämielisen elämänkäsityksen ja isänmaanrakkauden. Näin on selitettävissä että Antellin vapaassa, jopa liian vapaassa elämässä aina oli "punaisena lankana" huomattavana miehekästä ryhtiä ja itsetietoista, vakavaa pyrintöä, joka esti häntä hukkumasta nautintojen pyörteisiin ja sai hänet jaloja tarkotuksia varten säilyttämään rikkautensa ja sitä kartuttamaan. Se vaikutus ja kehitys, josta olen puhunut, oli siis vain siinä kohden tarpeen, että hän kokoilijana oli joutunut toimialalle, jota varten hänellä ei alkuaan eikä itsestään voinut olla selviä, järkiperäisiä näkökohtia.

* * * * *

Näin yhdessä jaksossa puhuttuani Antellista kokoilijana tahdon nyt kääntää huomion hänen elämäänsä Parisissa, josta kaikenlaisia juttuja on ollut liikkeellä. Tässäkin voin pääasiassa ammentaa tietoni omasta muististani ja kokemuksestani. — Olen jo maininnut Antellin ensimäisen asunnon Parisissa. En tiedä kauanko hän siinä asui, mutta sen muistan että 1885 tapasin hänet avarammassa huoneistossa Quai Voltairen varrella sekä että 1889 kävin hänen luonaan hänen viimeisessä ja komeimmassa asunnossaan, Avenue d'Antin 7, johon hän oli muuttanut edellisenä vuonna ja jossa hän kuolikin. Lähellä Champs Elysées'tä, suuren palatsimaisen talon toisessa kerroksessa, oli asunto 5-huoneinen, ylimyksellinen laadultaan ja sisustukseltaan. Uhkeat kirja- ja muut kaapit, mukavat sohvat, tuolit ja pöydät mustasta puusta ja tukevaa, hienoa tekoa, pehmeät matot, aitoparisilainen akkunain verhotus sekä öljy-, akvarelli- ja pastellimaalaukset seinillä ja siellä täällä esille pannut pronssiset ja marmoriset veistokuvat eivät jättäneet mitään sijaa toivomuksille. Asunto oli niin sanoakseni täydellinen; mutta se oli poikamiehen asunto, ja semmoisena se, huolimatta yltäkylläisestä sisustuksesta, tuntui yksinäiseltä ja tyhjältä. Kun sinne tuli Antellin viimeisinä vuosina, tapasi useimmiten isännän rahoja tutkimassa ja luettelemassa työpöytänsä ääressä, siinä kotipuvussa (ruskeankeltaisessa hirvennahkanutussa) ja siinä asennossa, missä Gallen-Kallela on hänet maalannut Ateneumissa nähtävässä muotokuvassa.[46] Kuultuaan tutun äänen hän riensi tulijaa vastaan, ja kohta oli juttelu käymässä, mutta muita ei näkynyt eikä kuulunut. Antellilla oli jonkun aikaa ollut bretagnelainen nainen keittäjänä; mutta viime vuosina hänellä oli ainoastaan miehinen factotum, palvelija François, joka siivosi huoneet, hankki, ja valmisti yksinkertaiset déjeunereli aamiaisruuat — päivällisensä isäntä söi ulkona, milloin missäkin ravintolassa — avasi oven, kun soitettiin, ja ylipäätään aina oli käsillä. François oli nainut mies, mutta hän kävi vain silloin tällöin kotonaan; hän oli herraansa kiintynyt ja pysyi palveluksessaan tämän kuolemaan saakka. — Jos joku kysyy, miksei Antell mennyt naimisiin, niin riittänee vastaukseksi viitata siihen, mitä ylempänä on kerrottu hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Kerran hän sentään kesämatkalla Vaasassa joutui kihloihin, mutta huhu tiesi, että morsian jo seuraavana talvena antoi hänelle rukkaset — syystä että Antell ei kertaakaan kirjoittanut hänelle, vaan ainoastaan sähkösanomilla ilmotti missä kulloinkin oli. Olkoon juttu oikea tai ei, oletan varmaksi, että Antell palattuaan ulkomaille ja yksinäiseen elämäänsä aivan itsestään selvisi tilapäisestä huumauksestaan ja ymmärsi, että hän ei ollut luotu jotakin niin epätietoista varten kuin perhe-elämä hänelle oli. — Paitsi yksityisiä kävijöitä Antell avarassa huoneistossaan joskus auliisti vastaanotti vieraita useiksi päiviksikin. Niin tapahtui esim. maailmannäyttelyn aikana 1889, jolloin Adolf Nordenskiöld ja Joachim Kurtén samaan aikaan nauttivat hänen vieraanvaraisuuttaan. Kertoessaan näistä vieraista Antell ei unohtanut mainita muutamaa seikkaa, joka häntä suuresti huvitti ja joka hänestä hyvin kuvasi Nordenskiöldin ja Kurténin eri luonteita, mutta ei suinkaan ollut vähemmän kuvaava hänelle itselleen. Jonkun ranskalaisen tuttavan välityksellä Antell oli erään parisilaisen kokoilija-vainajan peruista ostanut erikoisen kirjaston, noin 60-70 nidosta, joissa sanoin ja kuvin esitettiin l'art d'aimer, se on rakkautta mitä erilaisimmissa muodoissa. Kirjat olivat yhtä kalliita kuin harvinaisia, sillä niitä ei oltu koskaan julkisesti myyty, vaan olivat ne valmistetut 18:nnen vuosisadan ylhäisten elostelijain yksityiseksi huviksi. Kun vieraat menivät levolle, Antell antoi kummallekin pinkan noita kirjoja katseltavaksi, jos näet uni viivyttäisi tuloaan. Kurtén oli ainoastaan vilkaissut yhtä kirjaa ja kohta pannut sen kädestään, mutta Nordenskiöld, tiedemiehenä ja bibliofiilinä, oli pari tuntia tutkinut niitä volyymeja, jotka oli asetettu hänen yöpöydälleen. Antellin kuoleman jälkeen Kurtén toisella tai toisella tavalla — luultavasti myymällä kirjat johonkin Parisin antikvariaattiin — hävitti koko sen osaston vainajan kirjastoa.

Antellin kotielämästä on vielä sanottava, että paitsi rahakokoelman luettelemista hänellä tuskin oli muuta työtä kuin laatia tarkat muistoonpanot tuloistaan ja menoistaan sekä vielä tarkemman lopputilin edellisen vuoden rahaliikkeestä. Hänen "punaiset kirjansa" siroine lukusarjoineen osottavat, että hän pani siihen paljon aikaa ja huolta. Kun hän loppuiällään oli sijottanut melkoisia summia ruotsalaisiin liikeyrityksiin, tuli edellisen lisäksi ruotsalaisten arvopaperien kurssi-ilmotusten tutkiminen, ja piti hän sitä varten ruotsinmaalaisia sanomalehtiä. Tieteelliset harrastukset hän oli jättänyt sikseen, ja jos hän sanomalehtien ohella jotakin luki, niin luulen hänen useimmin ottaneen käteensä jonkun ranskalaisen romaanin.

Samoin kuin ennen yliopistoaikanaan Antell saattoi nytkin päiväkaudet peräkkäin olla kotona ja yksinänsä, mutta sen jälkeen ilmottautui taas vaihtelun, repäisevän kaipuu. Usein hän silloin meni ottamaan kaksin-, kolmikertaisen höyrykylvyn, jota seurasi yhtä monenkertainen jääkylmä suihku, taikka teki hän yhden tai parinkin peninkulman pituisen kävelyn suurkaupungin etäisimmille seuduille. Tämmöisissä voimayrityksissä tuli näkyviin että Antellin poikaiän mieliteot eivät vielä olleet hävinneet. Sitä vastoin hän harvoin kävi teatterissa taikka konserteissa, en ainakaan muista hänen koskaan semmoisista puhuneen. Että hän ei laiminlyönyt taidenäyttelyjä, ei ainakaan huomattavimpia, johtui hänen kokoilijainnostaan: kuvaamataiteitten alalla hän tahtoi seurata aikaansa. — Tulemme sitte seurusteluun. Luonnostaan Antell oli seuraa rakastava, mutta sentään hän ei ollut tottunut ylläpitämään säännöllistä seurustelua tuttaviensa kansa. Mitä erittäin ranskalaisiin tuttaviin tulee, tiedemiehiin, taiteilijoihin ja kirjailijoihin, niin en luule hänellä niiden joukossa olleen ainoatakaan läheisempää ystävää. Eikä ihme. Se hieno, kevyt, siro seurustelutapa, joka on ranskalaisille ominainen ja jota he rakastavat, ei ollut Antellin saavutettavissa, enkä epäile hänen tunteneen itseään joissakin määrin pakonalaiseksi aitoranskalaisessa ympäristössä. Toisin hän viihtyi pohjoismaalaisten, se on ruotsalaisten ja tietysti suomalaisten tuttaviensa seurassa. Ja niitä hänellä Parisissakin oli enemmän kuin tarpeeksi; mutta tosiasia on, ettei Antellilla niidenkään joukossa ollut varsinaisia, uskottuja ystäviä, joiden kanssa hän olisi säännöllisesti seurustellut. Tämän ymmärtämiseksi on huomioonotettava, että hän lapsuudestaan saakka oli tottunut elämään itsekseen ja että hänessä aikaa myöten oli kehittynyt sangen voimakas luulevaisuus taikka pelko, että tuttavat ja ystävät tahtoivat tavalla tai toisella hyötyä hänen varallisuudestaan, ja sentähden oli kuin hän aina olisi ajatellut olevan tarpeen olla varuillaan heihin nähden. Mistä tämä luonteenpiirre johtui, on helppo käsittää. Antell oli odottamatta saanut rikkautensa ja varakkaana miehenä hän siis oli, niin sanoakseni, nousukas, ja toiseksi on epäilemätöntä että hän monesti todella oli kokenut, että tahdottiin hänen ystävyyttään hyväkseen käyttää. Näin on selitettävissä, että Antellista kerrotaan tapahtumia, jolloin hän Parisissa maanmiehiä ja nimenomaan taiteilijoita kohtaan oli muka osottanut pikkumaista kitsautta. Omasta kokemuksestani voin esittää pienen esimerkin, kuinka naivisti mainittu "varuillaan oleminen" saattoi ilmaantua. Kerran kun päätimme yhdessä mennä syömään päivällistä, hän sanoi minullekin: "Niin, mennään Te Doyenille [tunnettu ravintola Champs Elysées'sä], mutta sovitaan edeltäkäsin, että kumpikin maksaa puolestaan (!)" — "Kuinkas muuten", minä virkoin, "niinhän olemme aina tehneet". — "No, no, en minä mitään tarkottanut", Antell tokaisi — oli kuin hän olisi huomannut väärällä hetkellä lausuneensa muistutuksen, jonka oli tottunut tekemään, tietenkin kotimaisille tuttaville. Sillä onhan meillä olemassa omituinen, kaikkea muuta kuin hieno (ulkomailla tuntematon) tapa joko odottaa että toinen tai toinen maksaa kaikki mitä yhdessä on nautittu taikka itse kenenkään pyytämättä tarjota ("bestå") toisille ja siten saattaa nämä kiitollisuuden velkaan, joka varsinkin juomaseuroissa on kuitattava yhä uusilla tilauksilla.

Olen maininnut tämän seikan sen vuoksi, että Anteilla on mielestäni kohtuuttomasti ja väärin arvosteltu suuren omaisuuden hallitsijana. Itse asiassa hän ei suinkaan ollut ahne eikä kitsas, vaikka totta onkin että hän ei aina maksanut toisten edestä kun hän istui ravintolassa maanmiesten seurassa sekä että hän ei aina avannut kukkaroansa joko lainatakseen rahaa taiteilijoille taikka ostaakseen heidän tarjoomiansa taideteoksia. Antellin luonteessa oli kaksi vastakkaista puolta. Toinen oli arvattavasti isästä periytynyt karkeus ja itsepäisyys, toinen kenties äidin puolelta tullut (niin mieluimmin olettaisi) helläsydämisyys. Milloin hänellä oli vähänkään epäilystä avun- tai lainanpyytäjää kohtaan, hän ehdottomasti sulki kukkaronsa; mutta toisissa tapauksissa hän saattoi olla hyvinkin avulias, ja kun hän välittömästi, luonnollisesti oli saanut tiedon jonkun yksityisen tai perheen puutteesta tai onnettomuudesta, ei hän kieltänyt apuansa, vaan lähetti joskus nimettömästikin lahjan sen lieventämiseksi. Olen jo Antellin yliopistoajalta kuullut — siis ajalta, jolloin hän ei vielä ollut miljoonanomistaja — että hän avusti monta toveria sekä kotimaassa että Ruotsissa. Edelleen voin myöhemmiltä ajoilta mainita, että Antell asianomaiselle nimeään ilmottamatta kustansi erään (ei-ruotsalaisen) opinkäynnin Upsalassa. Kuvaava on myöskin Bukowskin kertomus, että Antell 1880 v:n vaiheilla, kun Ruotsin länsirannikolla eräs höyrylaiva ensimäisellä koematkallaan hukkui kaikkineen päivineen, hänen kauttansa lähetti 500 kruunua kapteenivainajan perheelle. Luonnoltaan kitsas ei niin tee.[47]

Antellin jokapäiväiset elämäntavat olivat yleensä enemmän säästäväisen miehen kuin tuhlarin,[48] eikä hän, niinkuin sanotaan, rientänyt huvituksesta huvitukseen. Oikeinta lienee sanoa, että hän vain tilaisuuden sattuessa unohti säännöllisyyden ja säästäväisyyden rajat; mutta lisätä täytyy, että semmoiset tilaisuudet Parisissa eivät olleet harvinaisia. Jos hän usein söi päivällisensä jossakin kalliissa ravintolassa, niin hän yhtä usein taikka kenties useamminkin kävi jotenkin yksinkertaisissa. Edelleen on merkillepantava, että hän, mikäli tiedän, visusti vältti Parisissa niin tavalliset, rahaasyövät rakkaussuhteet ja niinikään uhkapelin. Kumminkin hän samoin kuin useimmat matkustajat tilapäisesti koetti onneansa Monacossa, ja kerran sanotaan hänen voittaneen 50,000 frangia. Mutta silloin hän oli osottautunut niin lujaksi, että hän uudistamatta peliä vei rahansa suoraa päätä Parisiin.

Erityisenä muistelmana Parisista kerron seuraavan seikan, jonka yksityiskohdat jo olivat unohtuneet, mutta jonka olen tavannut mainittuna eräässä veljelleni kirjoittamassani kirjeessä. Olin Parisissa 1885, jolloin kotimaassa Kalevalan 50-vuotisjuhla vietettiin. Meitä oli 12 suomalaista, jotka siellä kaukana yhdyimme kunnioittamaan merkkipäivää. Ensin lähetimme Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle näin kuuluvan tervehdyksen: "Tulkoon Suomen kansan tulevaisuus niin ihanaksi kuin sen muinaisuus kuvastuu Kalevalassa", ja sitte syötiin yhteiset, hupaiset päivälliset. Kiitos sähkösanoman, ovat osanottajain nimet säilyneet, nimittäin: "Aspelin, Antell, Becker, Elin Danielson, Sigrid af Forselles, Ida Granath, Anna Sahlsten, August Hjelt, Edvard Hjelt, Tallqvist, Gröndahl." Kirjeessäni sanon erittäin Antellista, että hän kohta oli valmis yhtymään sekä sähkösanomaan että juhlaan eikä voinut muuta ajatella kuin että ruotsinmieliset kotona olivat mukana Kalevalaa juhlimassa. Edelleen mainitsen, että hän kyllä sanoo olevansa "viikinki", mutta kymmenkunnan vuotta ulkomailla oleskelleena hän itse asiassa on jäänyt vanhemmalle [Dagbladin] kannalle. Tietenkin on suomenkieli voitolle pääsevä, hän myöntää, mutta varottava on äkkipikaista ["brådstörtad">[ muutosta. Muuten hän kertoo jo ennen saaneensa kuulla, että hän on "pettänyt toveriensa luottamuksen ja toivon".

Tämä samanaikuisesta kirjeestä otettu — ja siis — "historiallinen" seikka todistaa, mitä minä hyvin muistan muulloinkin Antellin puheista huomanneeni: kansallisuuskysymykseen nähden hän todella pääasiassa pysyi 1860-luvun kannalla, se on suurten runoilijaimme kannalla, siinä näet että hän käsitti maamme ruotsin- ja suomenkieliset yhdeksi kansaksi. Sentähden hän ei myöskään testamentissaan tehnyt mitään erotusta kansamme eri ainesten välillä, niinkuin myöhempinä aikoina samantapaisissa jälkisäädöksissä toisinaan on tehty.

Antellin suhteista erinäisiin taiteilijoihin olisi enemmänkin sanottavaa, mutta rajotun seuraavaan, jonka voin kertoa ilman erikoisia tiedusteluja. Hänen vanhimmat taiteilijatuttavansa Parisissa olivat Valter Runeberg, Albert Edelfelt, Gunnar Berndtson ja Ville Vallgren, joilta hän myöskin on ostanut teoksia — Runebergiltä paitsi ylempänä mainituita A. E. Nordenskiöldin pronssisen rintakuvan, Edelfeltiltä neljä eri naisenkuvaa, Berndtsonilta yhden hänen pääteoksiaan, "Morsiamen laulun", ja Vallgrenilta neljä veistokuvaa. Varsinkin Edelfeltin ja Vallgrenin kanssa Antell monesti seurustelikin, kun sattumus vei heidät yhteen. Adolf von Beckerin Antell niinikään tunsi, ja kerran me yhdessä kävimme vanhan maalaajan luona, mutta häneltä hän ei näy mitään ostaneen. Nuoremmista suomalaisista taiteilijoista Antell enimmin suosi Akseli Gallénia. Kun tämä 1886 maalasi hänen muotokuvansa, oli hinta sovittu 300 frangiksi, mutta Antell oli niin tyytyväinen teokseen, että maksoi 500 ja lisäksi piti maalaajalle hienot päivälliset. Myöhemminkin Antell mielellään seurusteli Gallénin kanssa, muun muassa yhdessä käyden taidenäyttelyissä. Ruotsalaisista taiteilijoista Antell oli tuttu Alfred Wahlbergin kanssa, jolta hän osti pari maisemamaalausta, mutta erittäin hän oli mieltynyt Allan Österlindiin, jolta hän osti kolme öljymaalausta ja lisäksi tilasi vesimaalauksen, Rodin työpajassaan. Antell oli näet 1880-luvun lopulla — en tiedä kenen välityksellä — tutustunut mainioon ranskalaiseen kuvanveistäjään ja häneltä ostanut kaksi pienempää marmori- ja yhden pronssiteoksen. Antellin ja A. L. Zornin keskinäisestä suhteesta kerrotaan juttu, joka on liian kuvaava sikseen jätettäväksi. Eräänä päivänä 1890 Antell ja Vallgren yhdessä tulivat Zornin luokse, ja oli jälkimäinen esittänyt maanmiehensä ruotsalaiselle maalaajalle. Zorn puolestaan vastaanotti vieraansa mitä kohteliaimmin tarjoten heille ruotsalaista punssia ja hienoja sikareja. Oliko Antell vartavasten tullut tilauksia tekemään, sitä en tiedä, mutta yhdessäolo päättyi niin, että hän Zornilta tilasi toisinnon kylpeviä tyttöjä esittävästä taulusta, joka nykyään on Fürstenbergin kokoelmassa Göteborgissa, sekä oman muotokuvansa, ja määrättiin molemmista maalauksista yhteiseksi hinnaksi 7,000 frangia. Maailmankuulu mestari, jonka välistä Amerikan miljardöörit kutsuvat meren yli muotokuvia maalaamaan, oli jo silloin ei ainoastaan suuri taiteilija, vaan myöskin oikea pikamaalari. Hän suoritti saamansa tilauksen neljässä päivässä. Mutta niin hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä siitä Antell suuttui. Hänestä näet osotti tuommoinen nopeus ilmeistä hutiloimista ja tehtävän halveksumista, ja hän arveli, että häntä oli vedetty nenästä, kun häneltä oli vaadittu 7,000 frangia neljän päivän työstä! Antell kyhäsi Zornille epäkohteliaan kirjeen, joka päättyi niin, että hän kehotti taiteilijaa lähettämään hänelle taulut, joista hän oli saava sovitun hinnan, mutta muotokuvan hän aikoi — polttaa! Zorn ja hänen vaimonsa, jonka jälkimäisenkin Antell jollakin tavoin oli sekottanut asiaan, olivat kovin pahoillaan, mutta taiteilija ei kumminkaan halunnut peräytyä Antellin "oikullisuuden" edestä. Hän lähetti siis maalaukset tilaajalle ja tietenkin sai maksunsa, mutta Antell täytti kuin täyttikin uhkauksensa ja, mikäli tiedetään, hävitti muotokuvan. Totta lienee ettei kukaan ollut läsnä, joka voisi sen todistaa; mutta varmaa on ettei sitä hänen kuolemansa jälkeen ole mistään löydetty. Kuva kuuluu olleen hyvin kuvattavan näköinen, mutta arvatenkaan ei ihannoitu. Zorn oli esittänyt Antellin nojatuolissa istuvana, palava sikari kädessä, kasvot punottavina, parhaimmalla tuulella ollessa. Olen kuullut niinkin kerrottavan, että juuri tämä aitozornimainen, realistinen kuvaamistapa olisi Antellia loukannut, että hän olisi toivonut kuvassaan ilmaantuvan enemmän vakavuutta ja arvokkaisuutta. Miten liekään, hänen menettelynsä todistaa mainiosti, kuinka tilaisuuden sattuessa kotoinen itsepäisyys saattoi hänessä voittaa kaikki muut näkökohdat. — Usein kuulin Antellin puhuvan taiteilijoista ja heidän teoksistaan, mutta säännöllisesti hän käytti niin liiottelevia sanoja, että hänen kiitoksensa ei tuntunut enemmän kuin hänen moitteensakaan perustuvan syvempään ymmärtämykseen saatikka tunteen herkkyyteen.