* * * * *
Edellisessä olen pari kertaa viitannut Antellin yksinäisyyteen, että hän asui yksin ja että hänellä ei ollut ketään oikein läheistä ystävää. Tästä asiasta on vielä joku sana lisättävä. Minulle itselle hän ei koskaan siitä puhunut, mutta täysin luotettavalta taholta olen kuullut, että joskus on ilmi tullut, että hän syvästi tunsi yksinäisyytensä elämässä ja kärsi siitä. Jonakin harvinaisena tunnelmallisena hetkenä hän oli itkenytkin mainitessaan, kuinka yksin hän maailmassa oli. Sitä kuvaavampi on minusta seuraava juttu. Kerran tapahtui Vaasassa, että muuan entinen koulutoveri ja vanha ystävä, joka säännöttömällä elämällään oli turmellut tulevaisuutensa, tuli Antellin luokse valittamaan kohtaloansa. Kun hän vihdoin kaiken surkeuden lisäksi sanoi senkin, että hän oli pääsemättömissä vanhoilta tädeiltään, jotka lakkaamatta toruivat häntä, Antell, sen sijaan että olisi osottanut sääliä, huudahti: "Vieläkö sitäkin valitat, kiitä Jumalaa että sinulla on tätejä, jotka sinua toruvat; minulla ei ole ketään, joka minua toruu!" — Tästä näkee että joskus vanhat täditkin paremmin turvaavat elämän onnea kuin miljoonat.
Harvassa ne kuitenkin olivat, joiden Antell, miten yleensä olikin avonainen, salli luoda katseen niin syvälle sisäänsä. Miljoonat ja ulkomailla poikamiehenä eläminen olivat saaneet hänen persoonallisuutensa sulkeutumaan omituiseen kuoreen. Vartaloltaan hän oli kookas, voimakas, ja ulkona hänet aina nähtiin puettuna napitettuun pitkään mustaan takkiin, päässä korkea hattu, käsissä hansikkaat, asennossa jotain tahallisen pystyä ja ryhdikästä. Samanlainen tahallisuus huomattiin hänen olennossaan muutoinkin. Hänen puheensa oli äänekästä, sävellajiltaan yksitoikkoista fortea, hän käytti mielellään voimasanoja, ja lauseenpainossa ilmeni tukholmalaista vaikutusta, joka ei tuntunut täysin luonnolliselta. Helposti huomasi, että hän yksinomaisesti oli tottunut pitämään paikkaansa miesten seurassa ja enimmäkseen iloisessa seurassa, jossa sanoja ei valita. Se äänen vivahtelu, joka tulee tunnelman vaihtelusta ja erittäin huomaavaisuudesta puhuteltavan tunteita kohtaan, oli hänelle vieras. Koko hänen esiintymisessään oli jotain mahdikasta ja itsetietoista, jota joskus teki mieli käsittää ylvästelyksi — tarkotan sitä mitä ennen muinoin koulupojat Vaasassa sanoivat "skroppaamiseksi" —, mutta joka ehkä oikeammin johtui voiman- ja vapaudentunnosta: Antellissa oli vivahdus renessanssihenkilöä. Verrattuna ukko Rosenbergiin hän kai oli täydellinen maailmanmies, mutta omena ei ollut niin kauas vierinyt, ettei olisi huomannut, mistä puusta se oli pudonnut. — Vaikken epäile näillä piirteillä oikein kuvanneeni Antellin ulkonaista olentoa, on minun sentään vaikea arvostella, minkä vaikutuksen hän teki vieraisiin. Itse näin aina tuon kuoren takaa vanhan koulutoverin, jonka elämänvaiheita muuttumattomalla myötätunnolla olin seurannut ja joka pohjaltaan oli sangen vaatimaton, jopa ujokin sisimpien tunteittensa ilmaisuun nähden, joskin olosuhteet olivat kehittäneet hänet näennäisesti toisenlaiseksi. Eiköhän Antell vain ranskalaisten silmissä ollut ilmiö, jonka he, huolimatta hänen erikoisuudestaan, asettivat samaan luokkaan kuin nuo bulevardien vilinässä niin tavalliset eksoottisten maiden ainoastaan puoleksi parisilaistuneet pohatat?
* * * * *
Jos liikkuvaisuus, olopaikan muuttamisvaisto on pohjalaisille omituista, niin kyllä Antell siinä kohden oli syntymäseutunsa lapsi.
Milloin hänestä parisilaiselämä alkoi tuntua yksitoikkoiselta, lähti hän jollekin matkustukselle. Kaikissa Europan läntisissä ja eteläisissä maissa hän on matkustellut ja useimmin Italiassa. V. 1886 hän keväällä taas kävi Italiassa ja palattuaan Suomeen hän kesällä teki Norjan kautta matkustuksen Nordkapiin.
Seuraavana vuonna hän jo tammikuulla lähti Egyptiin, missä nousi Niili-virtaa ylöspäin Assuaniin asti; Egyptistä hän matkusti Palestinaan ja itäänpäin Damaskukseen, palaten sitte Beirutin, Smyrnan ja Konstantinopolin kautta Europpaan. Matka kesti noin 4 kuukautta. Vielä vuotta ennen kuolemaansa Antell teki uuden pitkän matkustuksen maanosamme ulkopuolella. Valtionantikvario Hildebrandin kanssa, jolle hän kustansi vapaan matkan, hän näet kävi Egyptissä, Tunisissa ja Algeriassa, viipyen retkellä useita kuukausia.
Viime mainitulta matkalta O. A(nsas) on eräässä Antellin muistoksi julkaisemassaan lentolehdessä talteen pannut muutaman Antellin kertoman muistelman, joka on laatuaan kylläkin mieltäkiinnittävä. Syksyllä 1892, Ansas kirjoittaa, vietin yhden illan ystäväni Antellin seurassa, hänen Vaasassa oleskellessaan. Tuo kuuluisa tohtori, kokoilija ja miljonääri oli kuten aina hyvällä tuulella, ja puhe kävi pian vilkkaaksi. — Kiitoksia Pohjalaisesta, hän sanoi, jonka olet minulle lähettänyt, kyllä millä koetan sitä lukea, mutta näetsen eihän suomi enää tahdo oikein sujua minulta. Paremmin toki puhun kuin luen, ja tarvittaissa puhun sitä jos kuinka paljon. Apropos! Arvaapas, missä viimeksi puhuin suomea?
— Kukapa sen osaisi arvata, vastasin minä.
— Niin todellakin, hän jatkoi, se on vaikeata, mutta mitä tulen kertomaan on alusta loppuun pelkkää totta. Kuten muistat matkustin viime talvena Pohjois-Afrikassa valtionantikvario Hildebrandin kanssa. Olimme Egyptissä käyneet toisella kataraktilla asti ja nyt olimme Tunisissa. Tietysti oli meidän myöskin käytävä vanhan Kartagon raunioilla. Matka päätettiin, vaunut tilattiin ja niin sitä mentiin. Ykskaks on tien varrella iso, komea huvila. Kuka tuossa asuu? kysyimme ajurilta. Ruotsin konsuli, hän vastasi, mainiten nimenkin. No, mutta, Hildebrand huudahti, sehän on minun vanha ystäväni. Minun täytyy käydä häntä katsomassa. Seis! komennettiin ajuria, ja samassa Hildebrand astui maahan. Minä jäin vaunuihin, sillä enhän minä isäntää tuntenut. Mutta muutaman minuutin päästä tulee kaunis, hienosti puettu nainen vaunujen luo, esittää itsensä huvilan emäntänä ja käskee minut sisään. Kukapa ei semmoisessa tilassa mielellään olisi luopunut pölyisestä maantiestä? Vaunut ajettiin pihalle, ja tervetulleina vieraina me jäimme yöksi.