Sama.

Aleksis Kiven "Seitsemän Veljestä".[16]

I.

Joulun aikana meillä ollaan tavattoman kirjallisia. Suuret jokapäiväiset lehtemme tarjoskelevat lukijoilleen neljän, viiden viikon kuluessa satoja palstoja arvosteluja, mutta merkillistä on että niissä puhutaan enimmäkseen vain kaunokirjallisista tuotteista. On kuin katsottaisiin jokaisen runokokoelman ja novellipahasen esittelemistä yleisölle aivan välttämättömäksi asiaksi, jota vastoin vakavampi ja eritoten tieteellinen kirjallisuus miltei poikkeuksetta "kunnioittaen sivuutetaan". Jos joku joululahjani ostaja ehkä ajattelee jälkimäistä lajia kirjoja, niin noudattakoon omaa päätään; ainoastaan ne, jotka kysyvät "kevyttä" lukemista, ansaitsevat — niin näyttävät sanomalehtimiehet arvelevan — neuvoa ja johtoa. Kieltämättä on tämä asianlaita yksi todistus lisää henkisen kulttuurimme heikkoudesta, sillä jos osattaisiin panna arvoa vakavammankin kirjallisuuden tunnetuksi tekemiselle laajemmissa piireissä, niin olisi kai mahdollista kiinnittää lehtiin semmoiseenkin tehtävään kykeneviä voimia.

Tieteellisten julkaisujen joukossa ovat n.s. akateemiset väitöskirjat erityisesti halveksittuja. Ne ovat muka pakosta syntyneitä opinnäytteitä, joista ei kannata puhuakaan sen jälkeen kuin ne ovat tulleet virallisesti hyväksytyiksi, ja yleisön ei niistä anneta tietää enempää kuin nimi. Ja kumminkin käsitellään niissä monesti aineita, jotka olisivat omansa herättämään yleisempääkin mielenkiintoa — puhumatta siitä että luulisi kelvollisen tieteellisen tutkimuksen tekijän ainakin yhtä hyvin kuin jonkun "rakkauden uhrien" kuvailijan ansaitsevan tulla yleisölle esitellyksi. — Nämä mietteet heräsivät minussa, kun päätin ottaa kääntääkseni "Ajan" lukijakunnan huomion maisteri V. Tarkiaisen, joulun edellä ilmaantuneeseen väitöskirjaan, Aleksis Kiven "Seitsemän Veljestä". Koska erityisestä syystä olen siihen tavallista tarkemmin tutustunut, tulee kirjoitukseni jotenkin seikkaperäiseksi. Kumminkaan ei tarkoitukseni ole vapauttaa kirjallisuutemme ystäviä sitä lukemasta, vaan päinvastoin, huomauttamalla sen ansiopuolista ja ottamalla keskustelun alaiseksi erinäisiä mielenkiintoisia kohtia, herättää heissä halua siihen.

Tämä kirjallinen tutkimus on ensimäinen laatuansa, jossa suomenkielinen runoilija ja runoteos on otettu tieteellisesti käsiteltäväksi. Yksistään sentähden on se merkille pantava ilmiö, mutta vielä enemmän senvuoksi, että se sisältää paljon uusia tietoja ja ansiokkaasti erittelee ja valaisee erinäisiä puolia Kiven runoudesta. Tutkimus alkaa johdannolla, jossa tekijä pyytää yleispiirtein osottaa runoilijan aseman kirjallisuutemme kehityksessä. Siksi on esitys minusta kuitenkin liian suppea. Ensiksikin olisi Kiven esiintyessä vallalla oleva kirjallinen suunta, jolle tekijä — silmällä pitäen Runebergiä — antaa mainesanan klassillinen, ollut tarkemmin, täsmällisemmin määriteltävä. Eihän edes Runeberg, miten paljon hän olikin vastaanottanut vaikutuksia vanhan ajan runoudesta, ollut ehdottomasti "klassillinen" siinä merkityksessä, jossa tätä sanaa yleisessä kirjallisuushistoriassa käytetään. Mitä taasen hänen aikalaisiinsa Lauri Stenbäckiin, Fredr. Cygnaeukseen ja Z. Topeliukseen tulee, olivat he luonteeltaan pääasiassa romantikoita, ja samoin oli vähemmän mainioitten, nuorempien runoilijain laita. Eiköhän Ahlqvistkin, joka tekijän mielestä edustaa klassillista (oikeammin olisi ollut sanoa doktrinääristä, se on rikkiviisasta ja sovinnaista) estetiikkaa Kiveä vastaan, vahvassa subjektiivisuudessaan ollut paremmin romantikko; varmaankin sitä olivat Wecksell, Julius Krohn, K. E. Eneberg, E. Nervander, A. Törneroos, A. Rahkonen, K. J. Gummerus j.n.e. Tästä näkyy kuinka vähän oikeutettu nimitys "klassillinen" on, vaikka toiselta puolen "romanttinenkin" olisi ollut harhaanvievä, jos sitä olisi käytetty samassa merkityksessä kuin (ulkomailla) vuosisadan alussa. — Toiseksi olisi syytä ollut luoda lyhyt katsaus ulkomaiden kirjallisuuteen ja huomauttaa niistä ilmiöistä eri maissa, jotka, niinkuin Flaubert ja Goncourt-veljekset Ranskassa, Hebbel ja Otto Ludwig Saksassa, Björnstjerne Björnson Norjassa, Gogol Venäjällä, osottivat uuden mahtavan, realistisen eli naturalistisen suunnan olevan tulossa. Totta on että Kivi ei tiennyt mitään näistä kirjailijoista, mutta juuri siitä olisi saatu oikea pohja muistutukselle, joka olisi ollut erikoisesti painostettava, että näet runoilijamme ei koskaan kohonnut aikansa kirjallisen sivistyksen tasolle ja että hän sentähden realistisen suunnan tienraivaajana meillä oli naiivi, se on noudatti yksistään luontaista vaistoaan. Ettei hän "halveksinut" taiteellisempaa runoutta, sen näkee siitä että hän, etupäässä Shakespearen vaikutuksen alaisena, Karkureissa, Canziossa y.m. teoksissa pyrki ahtaan, luontaisen piirinsä ulkopuolelle. Näin laajennettuna olisi johdanto rakentanut tutkimukselle taustan, jota vasten nähtynä sen tulokset olisivat esiintyneet selvempinä, ja niin olisi osotettu, mikä asema Kivelle on myönnettävä maailman kirjallisuudessa yleensä, sillä emmehän epäile hänen ansaitsevan tulla siinäkin lukuun otetuksi.

Ensimäinen luku on sekin vielä johdantoa, sillä sen aineena on Kiven elämä ja tuotanto ennen "Seitsemää Veljestä". Fredr. Cygnaeus on ainoa aikalainen, jonka tekijä mainitsee myötätuntoisesti ja vaikuttavasti ohjanneen runoilijan kehitystä. Hän muka neuvoi Kiveä lukemaan Shakespearea ja Cervantesta, kehotti häntä kirjoittamaan suomenkielellä j.n.e. — En tahdo vähentää Cygnaeuksen ansiota ja merkitystä — olenhan minä niitä harvoja, jotka enää häntä ihaellen muistavat —, mutta kuitenkaan en voi olla sanomatta, että mielestäni ollaan taipuvaisia kuvittelemaan hänen ja Kiven suhdetta toisiinsa läheisemmäksi ja vaikuttavammaksi kuin se todellisuudessa on ollut tai on saattanut olla. Miten suuri taiteenystävä olikaan suosiollinen taiteilijan- ja runoilijanalkuja kohtaan, on huomioon otettava, että hän ei koskaan asettunut toverilliselle kannalle heihin nähden. Hänen tapansa oli päinvastoin kohdella nuorempia omituisella, niin sanoakseni, olympolaisella ylemmyydellä ja häntä lähestyttiin niinkuin jotakin majesteettia, jonka puolelta yksistään hymyilevä katse ja ystävällinen sana olivat mieleenpainuvia armonosotuksia. (Tämän olen monelta kuullut ja itsekin kokenut, ja ainoastaan silloin kun kävin hänen luonaan ilmottamassa Kiven kuolemasta ja pyytämässä häntä kirjoittamaan Morgonbladetiin muistosanat onnettomasta runoilijasta, hän näytti unohtavan tavallisen grandezzansa.) Näin ollen Cygnaeus voi, siitä syystä että häntä, kaikessa hänen erikoisuudessaan, todella kunnioitettiin ihanteellisena isänmaanystävänä, vähälläkin paljon vaikuttaa; mutta jos kysytään kenen kanssa Kivi saattoi vapaasti keskustella runoilija-aikeistaan, kenen seurassa hän tapasi kansallista tunnelmaa ja innostusta, niin on itsestään selvää että siihen on vastattava: silloisten nuorten kansallismielisten kanssa ja seurassa. Hänellä oli näet ystäviä näitten joukossa, ja kun ottaa lukuun hänen luonteenlaatunsa — josta alempana enemmän — on helppo ymmärtää, että niin oli laita ainoastaan heidän ansiostaan. Vaatimattomana ja ujona Kivi olisi pysynyt heistä loitolla, jolleivät he olisi etsineet hänen tuttavuuttaan sentähden että hän oli suomalainen runoilija. Juuri näiden ystävien (en enää muista kenen) olenkin kuullut kertovan, että Kivi toverien kesken silloin tällöin julkilausui toivomuksen, "että hänkin puolestaan voisi kansalleen tuottaa jotakin arvokasta todellisuuden mukaisesti kuvaamalla sen luonteita ja ominaisuuksia". Ja tietenkin häntä siihen kehotettiin, samalla kuin muistakin kansallisista tehtävistä keskusteltiin. Semmoisia nuoria, jotka tässä ovat muistossa pidettävät, olivat Julius Krohn, veljekset Theodor ja E. A. Forssell, jonka jälkimäisen kanssa runoilija asuikin yhdessä (noin 1859—60), E. Nervander, Jaakko Forsman, Fritiof Perander, Kaarlo Bergbom, joka v:sta 1864 oli Kiven uskollisin ystävä j.n.e. Paitsi Nervanderia lienee näistä tuttavista nykyään elossa ainoastaan Th. Rein ja Emil Böök.[17]

Sen johdosta mitä tekijä lausuu Kiven eri teoksista mainitsen seuraavaa: Kullervon ensi laitos oli v:lta 1859 (eikä 1860), sillä kilpakirjoituksena se oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle jätettävä ennen uudenvuoden päivää 1860. — Nummisuutareja tarkottava huomautus, että "talonpoikaismaailma sinänsä, ilman Runebergin kansallisia ihanteita ja hiottuja taidekeinoja, oli monen mielestä liian raaka ja matala", ei ole aivan tosiasiain mukainen, sillä kun "Hirvenhiihtäjät" ilmestyivät 1830-luvulla, Runeberg ei suinkaan pelastunut siitä moitteesta, että hän oli ottanut kuvatakseen "epärunollisia" torppareja ja talonpoikia. — Väite, että Karkureista annettiin "yhtä runsas tunnustus" kuin Nummisuutareista, ei myöskään oikein pidä paikkaansa. Bergbomin arvostelu K. Kuukauslehdessä on kyllä kiittävä, mutta syystä on oletettava, että siihen on vaikuttanut hänen hyvä sydämensä. Ahlqvist oli niin pahoin pidellyt Kiveä, että Bergbom tahtoi olla mahdollisimman suopea, semminkin kun Karkureilla todella onkin näyttämöllisiä ansioita. Toisellainen oli sentään Bergbomin ihastus Nummisuutareihin — sen huomaa hänen kirjeistään Otto Florellille Parisiin 1865: "Ainoastaan Stenvallin Nummisuutarit nykyään viehättää minua, ainoastaan ankarin realismi vaikuttaa minuun." — "Mikä realismi! mikä alkuperäinen juoni! Miten syvällisiä yksityiskohtia! Helsingin esteettisille herkkusuille se ei kuitenkaan ole mieleen." — Tekijän arvelu, että "Yö ja Päivä" ja "Leo ja Liina" ovat kirjoitetut vartavasten seuranäytelmiksi, on aivan oikea. Sen todistaa eräs hallussani oleva kirje silloiselta kirjakauppiaalta ja kustantajalta Stolpelta.[18]

Vasta toisessa luvussa tekijä ryhtyy varsinaiseen aineeseensa esittäen aluksi, mitä tietoja on olemassa "Seitsemän Veljeksen" synnystä. Romaani ilmestyi painosta 1870, mutta uskottavaa on että se jo 1860:n vaiheilta on ollut runoilijan mielessä, vaikkeivät todistukset ole ehdottomasti luotettavia. Muun muassa maisteri C. G. Svan muistaa E. A. Forssellin siihen aikaan sanoneen, että Kivi mietti suurta romaania. Tahtomatta asettaa tätä muistitietoa epäilyksen alaiseksi mainitsen kuitenkin, että Forssell, kun hän 1872 minulle kertoi Kivestä, ei hiiskunut mitään siitä asiasta. Mitä hän jutteli siltä ajalta, jolloin he asuivat yhdessä, otan tähän sanasta sanaan muistiinpanoistani — vaikkei se koskekaan romaanin syntyä, luo se sentään valoa siihen runoilijan elämänjaksoon, jolloin hän luultavasti sitä ensin ajatteli. "Kiven seurustelupiiri oli harvalukuinen eikä hän koskaan ottanut osaa varsinaiseen ylioppilaselämään, niin että hän olisi käynyt kokouksissa, joissa ylioppilaskunnan asioita käsiteltiin. Hän erosi tavallisuudesta, niin että huomio kiintyi häneen. Hänen tietonsa olivat hyvin heikot, eikä hän muutenkaan ollut niin sivistynyt, että hän olisi voinut ylläpitää pitempää keskustelua; mutta kun hän vilkastui, herätti hän huomiota sukkeluutensa ja alkuperäisten havaintojensa kautta. Erittäinkin oli hänellä terävä silmä koomilliseen nähden. Jollekin anekdootille, jollekin koomilliselle sattumukselle tai tapaukselle hän saattoi nauraa sydämestään ja kauan, silloinkin kun toiset eivät nähneet siinä mitään erityisen naurettavaa. Hän oli vaatimaton eikä näyttänyt etsivän ylhäisiä tuttavuuksia taikka sentapaista. Hän seurusteli myöskin usean ei-ylioppilaan kanssa. Moni hänen lähimpiä tuttujaan oli renttu taikka siksi tulemaisillaan, eikä hän kuitenkaan liittynyt keneen tahansa. Hänellä oli näet hyvin voimakas myötä- tai vastatunto eri ihmisiä kohtaan. Hän ei harjottanut mitään opinnoita, vaikka hänkin kai ensiksi oli ajatellut kursseja ja tutkintoja. Hän luki ainoastaan Shakespearea. Siihen aikaan hän ei kirjoittanut varsin paljon, mutta hän istui usein pitkät kuurot sohvallansa mietiskellen ja haaveillen. Hän oli alituisesti rahanpuutteessa. Hän ei silloin mainittavasti juopotellut, ja jos niin tapahtui, oli aiheena se, että toverit tarjosivat hänelle."

Kun tietty on, että Kullervon toinen laitos ja Nummisuutarit valmistuivat 1864 sekä että Kivi 1866 tarjosi romaaninsa tilattavaksi, niin voinee päättää, että edellä mainitut kaksi teosta pääasiassa kiinnittivät hänen mieltään 60-luvun alkuvuosina ja että Seitsemän Veljeksen historian varsinainen syntyaika oli 1865—66, sillä tuskin runoilija olisi uskaltanut luvata sitä tilaajille, jollei se olisi ollut täysin suunniteltuna ja muutenkin hyvällä alulla. — Kysymys, onko Kivi ensiksi aikonut käsitellä aihetta näytelmän muodossa, niinkuin joku on kertonut ja pitkät vuoropuhelut näyttävät todistavan, jäänee iäksi ratkaisematta. Tekijän arvelu, että varsinkin kosimisjuttu alussa viittaa komediaan, ei minusta todista sitä eikä tätä, koska näet itse pääkohtaus (kosinta Venlan tuvassa) ainoastaan kerrotaan. Jos runoilija olisi sen näytelmäkohtauksena kirjoittanut, hän arvattavasti olisi ottanut sen vuoropuhelun muodossa taikka täydellisempänä romaaniinsakin. Semmoisena kuin tämä episodi nyt todellisuudessa esiintyy saattaa sanoa sen sommittelultaan olevan hyvin homerolais-eepillisen laadultaan — siinä nimittäin että pitkiä valmistuksia seuraa aivan lyhyesti esitetty pääkohtaus.[19] — Tässä luvussa olisi tekijän pitänyt myöskin toisiinsa verrata romaanin eri painoksia. Itse hän luonnollisesti siteeraa vanhinta painosta, mutta useimmilla muilla on vain joku myöhempi painos käytettävänä. Totta on, että erotus Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemien painosten välillä, se on tarkemmin sanoen ensimäisen ja sitä myöhempien, on hyvin vähäinen, mutta koska tietääkseni useilla tahoilla lienee vallalla se luulo, että suuriakin muutoksia on tehty, olisi senkin vuoksi painosten suhde toisiinsa ollut valaistava.