Muoto- ja muistikuvia II

by Eliel Aspelin-Haapkylä

Kolmannessa luvussa tekijä tutkii "Seitsemän Veljeksen" todellisuuspohjaa ja esittää runsaasti uusia tietoja. Jokaiselle Kiven romaanin lukijalle ja hänen elämänvaiheittensa tuntijalle on ollut selvää, että runoteos nojautuu kirjoittajansa nuoruuden kokemuksiin ja muistoihin. Kuinka läheltä — sen hra Tarkiainen meille nyt osottaa. Hän on näet mitä kiitettävimmällä ahkeruudella kerännyt tietoja Nurmijärven mökeistä ja tuvista, kirkon- ja muista arkistoista sekä verrannut kotipitäjän ja naapuripitäjien paikkain nimiä romaanin nimiin ja tullut siihen loppupäätelmään, että kuvausten taustana ovat olot Nurmijärvellä runoilijan nuoruuden aikana (1830- ja 1840-luvuilla), että tapahtumapaikaksi on ajateltava hänen syntymäseutuansa, Palojoen kylää, lähitienoineen, ja että henkilöissäkin on selviä paikallisia piirteitä, mutta että itse kertomuksen juoni on vapaasti keksitty. Tätä vastaan ei helpostikaan voitane muistutuksia tehdä; mutta toisin on erään johtopäätöksen laita, jonka tekijä julkilausuu kuvattuaan sen tapojen villiytymisen, joka puheena olevana aikana oli Nurmijärvellä valtaan päässyt. Historialliset tosiasiat (jotka tuon villiytymisen todistavat) muka "repivät myös rikki sen kaunistavan verhon, johon senaikuinen estetiikka ja kansantieto tahtoi kietoa suomalaisen, etenkin juuri hämäläisen luonteen, ihannoidessaan Runebergin ja Topeliuksen suulla vain sen jaloja ja kauniita ominaisuuksia". Tällä hieman epäloogillisella lauseella (eihän jalot ja kauniit ominaisuudet kaivanneet ihannoimista!) tekijä ilmeisesti tarkottaa, että hämäläiset (ja suomalaiset ylipäätään) tavoiltaan kaikkialla olivat samallaisia kuin Nurmijärvellä, mutta ovat runoilijat ihannoidessaan todellisuutta jättäneet näkymättömiin kaikki varjopuolet. Epäilemättä on tekijä tässä melkoisesti erehtynyt. Mikäli minä tiedän, oli ainoastaan Etelä-Pohjanmaalla samanlaatuinen tapojen turmelus jotenkin yleinen. Todistukseksi viittaan erääseen kirjoitukseen Runebergin toimittamassa Helsingfors Morgonblad'issa 1832 n:o 23. Kirjeessään Grotille Runeberg osottaa hyvin tunteneensa tämän raaistuneenkin kansan, koska hän näet sanoo ennen Saarijärvellä-oloaan luulleensa suomalaisten sisältäpäinkin olevan samallaisia kuin ulkonaisesti heidän kaupunkimatkoillaan, mutta sisämaassa hän oli oppinut toista. Minkälaisen kansan hän siellä tapasi, on hän seikkaperäisesti kuvannut suorasanaisessa kirjoituksessaan Saarijärven luonnosta ja kansasta. Tästä todistuskappaleesta, jonka luotettavaisuutta ei kukaan voine epäillä, näkee että sikäläinen kansa eli vielä alkuperäisissä oloissa, kaukana siitä tapojen turmeluksesta, joka oli levinnyt rannikkoja lähemmällä asuviin suomalaisiin[20] ja joka luultavasti, niinkuin kokemus todistaa, oli aiheutunut uusien kulttuurivirtausten taistelusta vanhempien, perinnäisten kanssa. Runeberg huomaa saarijärveläisten tavoissa piirteitä, jotka muistuttavat häntä Homeroksen kreikkalaisista, ja juuri tämä sai hänet kansaan ihastumaan. Luultavasti hän Ruovedellä ja Kurussakin kohtasi jotenkin yhtä turmeltumatonta kansaa, ja varmana voinemme pitää, että Runebergin runoilijainnostus olisi suuntautunut toisaalle, jos hän sisämaassa olisi tavannut semmoista todellisuutta kuin Kivi on kuvannut. Toinen asia on että nuorempi runoilija on tavoiltaan turmeltuneessakin kansassa huomannut rakastettavia ominaisuuksia. Se oli mahdollista sentähden, että hän niin syvälti tunsi sen luonnonlaadun.

Saman luvun loppupuolella tekijä viittailee erinäisiin kirjallisiin vaikutuksiin, näyttäen kuinka romaanissa on jälkiä uudemmasta ja vanhemmasta kansanrunoudesta, raamatusta y.m. Runebergistä Kivi tekijän mukaan ei ole vaikutuksia saanut, vaan ovat yhtäläisyydet aiheen itsensä tuottamia. Kumminkin on minusta luultavaa, että Kivi ehkä helpommin Runebergin Hirvenhiihtäjien välityksellä on saanut sen vaikutuksen antiikkisesta runoudesta, joka esim. vertauksissa on huomattavana, kuin suorastaan Homeroksesta. Lisänä yhtäläisyyksiin sopii mainita senkin, että veljekset kaksi vuotta peräkkäin näkevät hallan vievän heidän viljansa, ja että he nurkumatta kaivamalla syvempiä ojia vihdoin karkottavat hallan.

Neljäs luku käsittelee romaanin rakennetta, luonteita, vuoropuheluita ja luonnonkuvauksia. Tämän luvun alussa on minusta tekijän esitys vähemmän tyydyttävää kuin missään muualla. Se johtuu pääasiassa siitä, että hän on väärin käsittänyt romaanin pääaiheen sanoessaan, että siinä esitetään "päähenkilöiden kehitys raakuudesta sivistykseen, kuvitellusta vapaudesta todelliseen, metsäläisyydestä yhteiskuntaan". Tämä lähtökohta on saanut hänen heikkoutena pitämään, että kertomuksessa ei tule näkyviin "draamallista kehittelyä" eikä "draamallista johdonmukaisuutta". Nämä puutteet olisivat todellisia puutteita ainoastaan jos tarkotus olisi ollut kuvata mainitunlaista kehitystä ja jos kyseessä olisi ollut draama; mutta näin ei suinkaan ole laita. Kaikkein ikävintä on että "kehitys raakuudesta sivistykseen" j.n.e. laadultaan moraalisena aiheena on ristiriidassa humoristisen käsittelyn kanssa. Sentähden onkin välttämätöntä etsiä toinen selitys romaanille, ja sen tapaamme Juhanin sanoissa: "Eikö ole miehellä valta elää rauhassa ja tahtonsa mukaan omalla kannallansa, koska ei hän seiso kenenkään tiellä, ei loukkaa kenenkään oikeutta? Kuka voi sen kieltää? Mutta sanonpa kerran vielä: papit ja virkamiehet kirjoinensa ja protokollinensa ovat ihmisten häijyt henget" Kun sitten veljekset ovat kuvitelleet Impivaaran metsien rauhaa, Juhani lopullisesti päättää: "Sinne siirrymme ja rakennamme uuden maailman"! Tästä päättäen on romaanin pääaiheena kapinayritys yhteiskuntaa vastaan taikka toisin sanoin yritys vapautua yhteiskunnan siteistä ja järjestyksestä. Ja tämä on todella humoristin keksimä. Samoin kuin Cervantes seisoo Don Quijotea ylempänä, seisoo Kivi elämänkokemuksessa veljeksiä korkeammalla, hän tietää yrityksen turhuuden, mutta niinkuin espanjalainen runoilija antaa vaeltavan ritarinsa kokea lukemattomia seikkailuja ennenkuin hänen silmänsä avautuvat näkemään maailman todellisuutta, niin antaa suomalainenkin runoilija veljesten harhaluulonsa sokaisemina lähteä metsään ja kokea mitä oudoimpia seikkailuja, kunnes he itse huomaavat miten ovat riippuvaisia muista ihmisistä ja kypsyvät kääntymykseen. Alusta ainoastaan runoilija tietää seikkailujen päämäärän, myöhemmin se selviää veljeksillekin, ja Aapo sen julkilausuu erityisessä puheessa. Kääntymys — se on kertomuksen päätapahtuma, "pääakseli" — alkaa siitä hetkestä, kun he sanoissa ja teossa tunnustavat oikeaksi lautamies Mäkelän sanat: "Mutta aapiskirjasta täytyy teidän alkaa päästäksenne kristillisen seurakunnan oikeiksi jäseniksi." Kun pidämme silmällä nämä runoilijan omat viittaukset ja sen ohella muistamme, että odottamattomat, vaihtelevat seikkailut sekä kaikellaiset episodit vanhastaan kuuluvat romaanin luonteeseen, niin huomaamme tekijän käsittävän asian aivan väärin saneessaan, että Kivi "antaa veljesten ajelehtia hetkellisten päähänpistojensa mukaan" ja että hän (ikäänkuin hän pitkäksi aikaa olisi unohtanut pääajatuksensa) vasta myöhemmin on "tuntenut halun tarttua voimakkaammalla otteella juonen lankoihin kiinni". Erotus "Seitsemän Veljeksen" ja Don Quijoten välillä on kyllä äärettömän suuri, mutta oikeastaan se on ajan, maiden ja kansojen erilaisuudessa, ja sentähden me kumminkin lopulta voimme sanoa, että samoin kuin Don Quijote oli viimeinen vaeltava ritari, oli Seitsemän veljeksen metsäänmuutto viimeinen yritys maassamme asettua elämään yhteiskunnan ulkopuolelle.[21] — Jos kysymme, mistä Kivi on pääajatuksensa saanut, niin voimme yksinkertaisesti vastata: todellisesta elämästä. Onhan sangen tavallista, niin maalla kuin kaupungissa, että koulun tai ensi opetuksen vaatima ja aluksi ikävä työ herättää pojissa samallaisia kysymyksiä kuin Juhanin: eikö voi päästä tästä vaivasta ja elää vapaasti luonnon helmassa? Kivi on hymyillen antanut poikain noudattaa haluansa.

Mitä muuten kertomuksessa esiintyviin vaikuttimiin tulee, on varsin pätevänä pidettävä sitä, joka lähinnä aiheuttaa veljesten kääntymyksen — se on nimismiehen ja rovastin hyvyyttä ja suvaitsevaisuutta heitä kohtaan. Mutta tekijä on jättänyt huomauttamatta, että runoilija on unohtanut sanallakaan selittää, mistä syystä nuo mahtajat siten kohtelivat veljeksiä. Se on laiminlyönti Kiven puolelta, joka osottaa, että hän kaiken realisminsa ohella saattoi menetellä romanttisen mielivaltaisesti. — Muita vaikuttimia silmällä pitäen tekijä yleiseen sanoo, että tapahtumat "näennäisen kömpelösti, mutta kuitenkin kieltämättömällä eepillisellä tahdilla liittyvät yhteen" — mikä kuuluu jotenkin ristiriitaiselta. Se mikä on eepillisen tahdikasta ei minusta helpostikaan voi olla edes näennäisen kömpelöä. Minusta Kivi erittäin luontevasti johtaa toisen tapahtuman toisesta. — Samassa yhteydessä huomautetaan erinäisistä tekotavan ominaisuuksista, jotka ylipäätään ovat eepillisen esityksen luonteeseen kuuluvia. En kuitenkaan luule tekijän olevan oikeassa, kun hän niihin myöskin lukee samanlaisten situatsionein, keskusteluaineiden ja näköalain toistamisen esim. tulipalot, tappelukohtaukset j.n.e. ja arvelee runoilijan tarkotuksen olevan siten painaa asia mieleen. Toistamiset Homeroksessa ja Kalevalassa ovat näet säe säkeeltä yhdenlaisia, jota vastoin Kiven mainituissa toistamisissa ainoastaan sama aihe toistuu, mutta aina uudessa muodossa. Mainitsematta on jäänyt se varsin eepillinen menettelytapa, että vuosien kulku jätetään tarkemmin merkitsemättä: veljekset viipyivät 10 vuotta metsässä, mutta milloin mikin seikkailu tapahtui, jää hämäräksi. Tämä on tahallista runoilijan puolelta niinkuin sekin, että veljekset paluumatkallaan tapaavat entiset vihollisensa, toisen toisensa jälkeen.

Käsitellessään Kiven luonnekuvaustaitoa tutkija tekee runsaasti oikeita, sattuvia huomautuksia ja hyvin hän osottaa veljesten eri luonteet. Kuitenkin on kirjoitusvirheeksi katsottava että veljeksiä mainitaan panteisteiksi; he olivat näet "animisteja", se on luonnonihmisiä, jotka sielustuttavat luonnon ilmiöineen. Jo Juhanin luonteesta puhuessaan ja erittäinkin vuoropuhelutapaa eritellessään tekijä siteeraa esimerkkejä siitä, miten usein veljesten lauseissa tapaa omituista liioittelua, ylenpalttisuutta. Epäilemättä oikein hän tässä näkee ilmauksen runoilijan lyyrillisestä perustunnelmasta. "Kirjailijan oma lyyrillinen tuntema- ja lausumatapa on huomaamatta sekaantunut veljesten repliikkeihin." Tämä on oikein ja sattuvasti sanottu. Sitä vastoin en voi hyväksyä sitä, että hän selitykseksi tuo esiin myöskin "humoristin vapauden", sillä kuuluuhan tyyneys ja mielenmaltti, vaikka "ilostelevakin", humoristin luonteeseen. Oikeammin olisi ollut huomauttaa, että mainitunlaatuiset tyylittömyydet ilmeisesti johtuvat siitä ja todistavat, että Kivi ei ollut taiteilijaksi kehittynyt. Hänellä ei ollut riittävässä määrässä koulutettua aistia välttääkseen liioittelua, karttaakseen kuvaukselle tarpeettoman raakoja lauseita, pysyäkseen valitsemansa esitystavan eli tyylin rajoissa. Tähän saattaa kyllä sanoa, että me pidämme Kivestä juuri semmoisena kuin hän on, että me ihailemme hänen vaistomaisesti menettelevää neroansa. Aivan oikein, niin me teemme; mutta voimmeko sentähden väittää, ettei hän olisi ollut suurempi ja ihailtavampi, jos hän myöskin olisi ollut valmis taiteilija?

Sattuvia huomautuksia tekijä vihdoin esittää Kiven luonnonkuvauksista. Ne ovat todella erittäin havainnollisia (ei "plastillisia", niinkuin yhdessä kohden on väärin kirjoitettu). Hänen maisemansa ovat kerrassaan suomalaisia, metsästäjän silmällä tarkasti nähtyjä. Eikä runoilija ainoastaan ole maisemia näin nähnyt, hän on yhtä tarkka, yhtä havainnollinen kaiken todellisuuden kuvaamisessa. Niin muun muassa veljesten asuntoon, heidän pukuunsa ja töihinsä nähden. Tekijä on puolestaan vain unohtanut erikoisesti viitata siihen, kelvottomiksi hoettujen veljesten ansioon, että he näyttäytyvät täysin perehtyneiksi kaikkiin maalaistöihin.

Luvun lopussa tekijä, mainittuaan Seitsemän Veljeksen runouden olevan "viljelemättömien, riistarikkaiden salojen ja voitollisen uutisasutuksen runoutta", sanoo Kiven runoilleen veljeksiin "romanttisen yksinäisyydenkaipuun". Romaanin runouden määrittely tässä kohden on sangen sattuva, mutta kerrassaan väärin on minusta olettaa veljeksissä ilmestyneen romanttista yksinäisyydenkaipuuta. Kun ollaan seitsemän yhdessä, niin ei olla yksin! Oikeampi olisi ehkä sanoa, että heissä oli voimakas "vapaudenkaipuu", mutta sitäkin oikeampi on minusta käyttää sanaa "eristäytymishalu". Eristäytymishalu on yksi suomalaisen kansanluonteen omituisimpia, syvimpiä ja — vaarallisimpia vaistoja. Se on tänä päivänäkin syynä kansamme hajanaisuuteen. "Erotaan pois!" huudetaan meillä liian helposti, milloin asiat eivät ole mielemme mukaisia. Jos me tähän tapaan käsitämme Seitsemän Veljeksen historian perusmotiivin, saa Kiven runoteos syvemmän kansallisen merkityksen kuin tähän saakka on aavistettukaan.

Viidennessä luvussa tekijä on ottanut eritelläkseen "Seitsemän Veljeksen" huumoria, ja on se täynnä itsenäisesti tehtyjä huomautuksia. Epäillä saattaa kuitenkin onko runoilijan huumori suorastaan syntynyt hänen kärsimyksistään — niinkuin tekijä näyttää olettavan — noista kärsimyksistä, jotka todellisuudessa sekä henkisesti että ruumiillisesti musersivat hänet, vai eikö se oikeammin (niin ainakin minä luulen) ole kehittynyt (E. A. Forssellin ylempänä mainitsemasta) luontaisesta taipumuksesta huomata ja antaa arvoa elämän naurettaville ilmiöille. Tämän taipumuksen ihmeteltävä voima näyttäytyy siinä, etteivät raskaimmatkaan kokemukset voineet sitä tukehduttaa — niistä se vain syventyi. Toiseksi olisi juuri tässä luvussa ollut oikea paikka selvittää romaanin pääaihe sillä humoristiseen elämänkäsitykseen soveltuvalla tavalla, jonka ylempänä olen esittänyt. Yksityiskohtaisempien huomautusten joukkoon olisi ollut lisättävä sekin tärkeä piirre, että Kivi ylipäätään aniharvoin antaa ilostelevan mielikuvituksensa kosketella eroottisia seikkoja. Meidän aikana, jolloin sekä mies- että naispuoliset kirjailijat kilpailevat rohkeudessa liikkua juuri sillä alalla, ansaitsee panna merkille Kiven mielikuvituksen puhtaus ja kainous. Epäilemättä johtui tämä kotoa saadusta hienotunteisuudesta, joka voitollisesti kesti sekä hänen oman elämänkokemuksensa että Shakespearen esimerkin vaikutukset.

Kuudes luku on kaikkein ansiokkaimpia, siinä kun ensi kerran verraten seikkaperäisesti tehdään selkoa Kiven suorasanaisesta tyylistä. Pidän sitä erittäin tärkeänä sentähden, että runoilija juuri tyylinsä kautta on vaikuttanut kirjallisuutemme kehitykseen. Tyhjentävä tutkimus tosin ei ole, sillä aine olisi yksistään voinut täyttää useita lukuja, mutta silti se on tyydyttävä sekä perusteellisuuden että näkökohtien täydellisyyden kannalta. Siinä näet on otettu tarkastettavaksi mitä vertauksia, mitä sanoja, alkusointuja y.m. keinoja Kivi on käyttänyt koomillisessa tarkoituksessa, mitä sääntöjä on havaittavissa runoilijan poljennollisessa kielessä, hänen käyttämäänsä omituista sanajärjestystä sekä vihdoin hänen sanavarastoansa. Tässä ei voi tulla kysymykseen lähemmin selostaa tätä tutkimuksen osaa eikä myöskään esiintuoda niitä pikku muistutuksia, joita saattaisi olla tehtävänä. Ainoastaan se olkoon sanottuna, että tekijä tuskin on osannut oikeaan arvellessaan, että Kivi käyttäessään laajoja vertauksia koomillisessa tarkoituksessa samalla olisi tahtonut "suorastaan parodierata" sen tapaisia vertauksia Homeroksessa ja hänen jäljitteli joissaan. En luule Kivellä olleen enemmän edellytyksiä kuin haluakaan kirjalliseen ivailuun. Tutkimuksen merkillepantavana lopputuloksena on se, että "yksistään suomalaisen tyylin mestarina on Kiven sija kielemme suurimpien vakaannuttajien Mikael Agricolan ja Elias Lönnrotin rinnalla. Hänen kauttansa voittaa suomenkieli romaanin ja näytelmän alalla 'äänenmurroskautensa'".

Siihen hra Tarkiaisen tutkimus oikeastaan päättyy. Viimeisessä luvussa hän näet vain kertoo, miten Kiven romaani aikoinaan otettiin vastaan, ja mainitsee lyhyesti, miten sitä on myöhemmin arvosteltu ja kuinka se on kirjallisuuteen vaikuttanut. Koska tässä puhutaan tutkimuksen edellisistä ajoista, olisi minusta oikeinta ollut sovittaa luvun sisällys kirjan alkuun. Silloin olisivat uudet tiedot ja johtopäätökset selvemmin esiintyneet Kiven-tuntemuksen, ajankin puolesta viimeisinä tuloksina. — Mitä muuten esitykseen tulee on minusta tekijä erehdyttävästi, jopa ilmeisesti väärin kuvannut Kiven aseman 1880-lukua vanhemman polven tietoisuudessa. Hänen mukaansa oli Kivi silloin "pannajulistuksen" alaisena, josta hän pääsi vapaaksi vasta "kun 1880-luvulta lähtien sivistykseen nousee sukupolvi toisensa jälkeen umpisuomalaisista kodeista". Tässä tekijä on luopunut tutkijan tarkkuudesta ja umpimähkään ottanut omakseen nuoremmissa polvissa vähitellen kehittyneen uskonkappaleen, että he ovatkin löytäneet Kiven, ennen ei häntä ymmärretty eikä pidetty arvossa. Tosiasiat kuitenkin todistavat toista. Ahlqvistin hylkäävä arvostelu vaikutti ylipäätään vain Kiveä silloin niinkuin nytkin tuntemattomaan ruotsalaiseen yleisöön, jonka kielellä se ensiksi esiintyi, ja kenties myöskin — niinkuin tekijä nimenomaan sanoo — savokarjalaisiin ylioppilaihin, joiden inspehtori Ahlqvist oli. Varmaa on ettei se suurestikaan vaikuttanut suomenmielisiin yleensä, sillä näiden kesken pidettiin Ahlqvistin säälimättömyyttä Kiveä kohtaan ainakin osaksi ilmauksena siitä kasvavasta katkeruudesta, jolla hän samoihin aikoihin kohteli fennomaanien valtajoukkoa, jonka päämies Yrjö Koskinen oli. Erittäin tiedän Kiven olleen suositun pohjalaisten kesken, ja niiden piireissä kuultiin anivarhain käytettävän nimiä ja lauseita Kiven teoksista puheen höysteenä, ja tämä selittänee, että juuri pohjalaisessa osakunnassa jo ennen runoilijan kuolemaa pidettiin ensimäinen esitelmä hänen elämästään ja teoksistaan. Mutta ennen kaikkea on tässä huomioonotettava Suomalainen teatteri (jonka tekijä, ihme kyllä, on kokonaan unohtanut), sillä se on enemmän kuin mikään muu herättänyt rakkautta Kiveä kohtaan ja vakaannuttanut hänen mainettaan. Kihlaus liitettiin sen ohjelmistoon jo ensi syksynä 1872 ja Nummisuutarit 1875, ja sitten ne kauan olivat kaikkein suosituimpia kappaleita. Edellinen pikku komedia näyteltiin Bergbomin aikana 102 ja Nummisuutarit 122 kertaa, ja suurin osa näitä näytäntöjä kuuluu teatterin alkuaikoihin. Jokainen silloin mukana ollut muistaa vielä, kuinka ihailtiin Benj. Leinon Eskoa, Vilhon Topiasta ja Aapelia, Kallion Sepeteusta ja Eenokkia, Bruno Böökin Mikko Vilkastusta, rva Aspegrenin Herrojen Eevaa j.n.e. ja kuinka verrattomaksi Kiven huumoria arvosteltiin. Kun edelleen ajattelee, että teatteriseurue silloin kierteli ympäri Suomenniemeä eikä missään unohtanut esittää Kiven huvinäytelmiä, niin tuskin tahdotaan tyhjäksi tehdä väitettäni kansallisen näyttämön ansiosta Kiveen nähden. Jos kuitenkin halutaan huomauttaa, että tämä ei koske "Seitsemää Veljestä", niin vastaan: koskee kyllä. Kun teatteri oli opettanut runoilijaa ihailemaan, niin tahdottiin häntä lukeakin, ja jos kysytään silloisilta kirjastonhoitajilta, niin saadaan kuulla, että monella paikkakunnalla Kiven romaani oli enimmin luettuja kirjoja, usein aivan hajalle luettu! Tekijän esityksen mukaan Kivi pääsee "pannajulistuksestaan" 1880-luvulla. Hyvä! Kuinka on niin ollen ymmärrettävissä, että hänen mainitsemansa varhaisin esitelmä nuorten puolelta on vasta v:lta 1899 ja seuraavat viimeiseltä vuosikymmeneltä. Totta on, että näissä esiintyy uusi käsitys Kivestä. Hänestä tahdotaan nykyään tehdä kansallisrunoilija, joka on asetettava Runebergin sijalle. Jääköön sikseen kysymys, onko Kivellä ominaisuuksia (lähinnä ajattelen aatteellista kantaa) — nerosta puhumatta —, jotka tekevät hänet sopivaksi siihen asemaan, muistutan vain, että tämä kehitysaste runoilijan arvostelemisessa on hyvin myöhäinen ja ettei se mitenkään kumoa sitä, mitä minä tässä olen koettanut todeksi näyttää — nimittäin, että vanhempi polvi jo 1870-luvulla hyvin laajoissa piireissä on Kiveä kunniassa pitänyt ja ihaillut. Ennen, se on 1860-luvulla, hänen varsinaisena tuottamisaikanaan, valitettavasti harvat ymmärsivät hänen merkitystään, mutta sille, joka tutkii tuota alkuaikaa, jolloin suomalaisuuden harrastajat miltei olivat nimeltään lueteltavissa, ei sekään ole kovin ihmeteltävää. Ettei Kiven vaikutus kirjallisuuden kehitykseen ollut kohta huomattavissa, on niinikään luonnollinen asia.