"Tämä asiaintila selittää jonkunverran Ahlqvistin ankaruuden Kiveä kohtaan. Ahlqvist oli savolainen, ja itse ollen samaa heimoa kykenen käsittämään Ahlqvistin kannan. Vakka kotitarpeen poltto minun nuoruuteni aikana kukoisti Savossa, oli elämä yleensä raitista. Ryyppy ja kaksikin otettiin, mutta isäntämiehet olisivat pitäneet äärettömänä häpeänä esiytyä juovuksissa — etenkin julkisissa paikoissa ja toimituksissa. Talonisäntää, joka juopotteli, katsottiin menneeksi mieheksi, eikä sille enää annettu luottoa muutoin kuin kiinnitystä vastaan. Juopuneita isäntiä näin vain pidoissa eikä niissäkään sikahumalassa — käyttääkseni savolaista sanantapaa — vaan noin 'rohkeimmillaan' olevia. Juopotteleminen sopi vain rengeille, irtolaisille ja 'huonoille herroille'. Yleinen keskustelun sävy oli sentähden Savossa jo 1850-luvulla sopivaa, etten sanoisi sivistynyttä. Semmoisia nimityksiä kuin 'klöntti', 'könsikkä' y.m. olisi pidetty kerrassaan sopimattomina yksin kansan kesken, ja herrasväen kuullen semmoisia lausuessa olisi punastuttu korvia myöten. Kirjaan pantaviksi olisi niitä pidetty mahdottomina. On siis etsittyä selitystä, kun tahdotaan Ahlqvistin kannalle löytää selitystä Runebergistä y.m. Kyllä savolainen on luonteensa pohjalta kyynillinen. Tuskin muualla kuultaneekaan niin kyynillisiä kuvannollisia ja vertauksellisia lauseparsia kuin Savossa ja semmoisia ruokottomuuksia kuin savolaisissa rekivirsissä. — — — Mutta semmoista pidetään kaukana yhteisestä keskustelusta. Semmoisia lauseparsia käyttävät ja rekivirsiä veisaavat vain rengit ja muut raakureiksi tunnetut. Osaksi siitä johtuu Ahlqvistin ankaruus. Mutta ken vähänkin lähemmin tunsi häntä, tiesi kuinka jyrkkiä anti- ja sympatiioja hänellä oli ilman asiallista perustusta. Hänessä asui isän (N—min) jyrkkä ja yrmeä luonto. Miten kohtelikaan ja kirjallisestikin pitelikään hän Sipi Europaeus parkaa![23] Sitä paitsi Kiven kieli ei ollut kirjakieltä, ei Savon eikä Karjalan soinnukasta, korvia hivelevää, alkusoinnullista ja muuten koristettua, kuvarikasta kieltä. Se oli siis pahasta ja ankarasti tuomittava."
"Uudemman herännäisyyden henki oli 1840- ja 1850-luvuilla voimakkaasti virrannut läpi koko Savon väestön ja etenkin Kuopion seudut, kiitos olkoon Paavo Ruotsalaisen ja Julius Immanuel Berghin vaikutuksen. Lapsuuteni sattui siihen aikaan. Vaikka kotini ei suorastaan lukeutunut herännäisiin, olivat naapurimme sitä ankarampia heränneitä. Vanhempani olivat kyllä harrasmielisiä kristityitä, mutta heidät esti ja erotti herännäisten joukosta se huomio, että niiden oppi ja vaatimukset olivat ristiriidassa heidän elämänsä kanssa; he näkivät herännäisyydessä ulkokullaisuutta. Ajan henki siis ei, mitä Jumalan ja hänen sanansa kunnioittamiseen tulee, tuntenut leikkiä, lukutaitokin tuli niin yleiseksi, että sitä, joka keski-ikäisen polven riveissä ei kyennyt lukemaan Jumalan sanaa, pidettiin puolittain pakanana ja ylenkatsetta ansaitsevana. Sentähden Jukolan veljesten puheet Jumalan pellon jyräämisestä ja salamoista hänen piiskansa iskuina oli savolaisen silmissä ja korvissa kauhistus. Jukolan veljesten laiskankoulun jutut tekivät sentähden Ahlqvistiin inhottavan vaikutuksen. Eikä se suinkaan ollut Ahlqvistin auktoriteetti inspehtorina, joka vaikutti savolaisiin. Se oli heille yhteinen ja luonnollinen tunnelma. He eivät kyenneet Kiven realismia ja sen kauneuksia ja huumoria käsittämään — se oli heistä vastenmielistä ja karkeaa. Savolainenkin on tosin synnynnäinen humoristi, mutta hänen huumorinsa on sievää muodoltaan ja juureltaan ilkeästi purevaa. — Ei kukaan ole enemmän taipuisa kaikkea pilkkaamaan ja parodieraamaan kuin savolainen. Kyllä siitäkin, mitä kunnioitettavinta uskonnon alalla on, parodioja on olemassa, esim. 'Isä meidän istu puussa, kujan suussa kuivassa puussa, lampaan käpälä käissä, sian kinttu kainalossa' ja 'Laupias Jumala kuvalla istuu, pitkällä puikolla hapanta pistää' j.n.e. Me nuoret nulikat uskalsimme kyllä keskenämme semmoisia lasketella, mutta olisimmepa niitä edes yrittäneet vakavien isäntien läsnä ollessa, olisimme kyllä tunteneet lämpimää korvien seudussa, vaikkeivät omat isät olisikaan joukossa olleet. Ja kun se kodeissamme olisi tunnetuksi tullut, olisimme saaneet lisää, sillä semmoisista lateluista olisi katsottu kodeillekin häpeää koituvan. Niin! kyllä minun täytyy suoraan tunnustaa, etten minäkään Kiveä enkä hämäläisiä oikein ymmärtänyt, ennenkuin olin 3 vuotta oleskellut Hausjärvellä."
Tämä Hynnisen esitys savolaisten edellytyksistä taikka oikeammin puuttuvista edellytyksistä ymmärtää ja nauttia Kiven runoutta on minusta erittäin mieltäkiinnittävä. Kirjallisesti sivistyneiltä ja eritoten niiltä, jotka julkisesti esiintyvät kirjallisina arvostelijoina, on kieltämättä oikeus vaatia vapaa- ja avaramielistä ymmärtämystä uusia ja outoja ilmiöitä kohtaan. Kumminkin nähdään niidenkin, jopa mitä kehittyneimmissä oloissa — muistutan vain, kuinka vaillinainen ja rajoittunut se ymmärtämys on, jonka esim. Ibsen ja Björnson ovat kohdanneet Ranskassa — olevan riippuvaisia perinnäisistä, tottumukseen perustuvista taikka muuten kunakin aikana voimaan päässeistä näkökohdista. Onko niin ollen ihmeellistä, että meillä, joilla vielä nytkin kirjallinen sivistys on tuskin muuta kuin alulla, semmoiset kirjailijat kuin Kivi ja myöhemmin Minna Canth ensiksi ovat saaneet niin vähän tunnustusta. Kaikesta päättäen täytyy pitää yleisenä — ja luonnollisena — sääntönä, että jokainen uusi kirjallinen suunta, jokainen kirjailija, joka jyrkästi asettuu esiintymisajallaan vallitsevaa taiteellista käsitys- ja esitystapaa sekä tunnelmaa vastaan, ainoastaan kiivaan ja verraten pitkällisen taistelun jälkeen saavuttaa ymmärtämystä ja voittoa. Että pohjalaiset, niinkuin ennen olen huomauttanut, pikemmin ja yleisemmin kuin savolaiset ymmärsivät Kiven merkityksen ja ihailivat häntä, se tuskin johtui siitä että heissä kirjallinen sivistys olisi ollut syvempi tai laajemmalle levinnyt, vaan kaiketikin siitä, että he tavoiltaan, elämänkatsomukseltaan, luonteeltaan ja kieleltään olivat runoilijaa ja hänen kuvaamiansa hämäläisiä lähempänä.
Kirjeensä lopulla Hynninen vielä mainitsee hyväksyvänsä erinäisiä muistutuksiani. Niin esim. sen, joka tarkoitti "Seitsemän Veljeksen" humoristista perusajatusta. "Olet ehdottomasti oikeassa. Se on, niinkuin enimmätkin muut Kiven teokset, neron, välittömän tunteen ja synnynnäisen syvän huumorin välitöntä purkausta aivan kuin Cervantesin Don Quijote. Loppu molemmissa on hellän myötätuntoisen sydämen yli kokonaisuuden heitetty, sovittava kirkkaan ilta-auringon lasku. Vähän olen minä kaunokirjallisuuteen tutustunut, mutta semmoista kieltä puhuu 'mitt enkla bondförstånd'." — Niinikään hän on samaa mieltä kuin minä Tarkiaisen väitteestä, että 1880-luku oli Kiven ylösnousemuksen aika. "Minä sanoisin", Hynninen kirjoittaa, "että se vuosikymmen on hänen taivaaseen astumisensa aika. Sinnehän häntä silloin ruvettiin kohottelemaan Runebergin rinnalle. Kyllähän Kivellä merkityksensä — ja ylen suuri — onkin, mutta ei kaikkien etevien tarvitse Runebergin vertaisia olla. Voi sitä tyytyä vähempäänkin, sillä jo sekin on riittävää saattamaan ihmisen kuolemattomien joukkoon ja seuraan. — Kyllä sitä jo 1860-luvun lopulla ja 1870-luvun alusta alkaen käsitettiin Kiven merkitys ja arvo. Kaikki mitä suomalaista intelligenssiä pääkaupungissa oli — paljonhan sitä ei ollut — Kivelle tunnustuksen antoi, paitsi Ahlqvistia. Kyllä se Ahlqvistissakin oli osaksi vastaansanomisen halua, hän kun piti itseänsä ylimpänä — melkein sanoisin ainoana — auktoriteettina ja vartijana versovan suomalaisen kirjallisuuden uutispelloilla."
"Eivät kaikki savolaisetkaan olleet niin pahkapökkelöitä kuin Ahlqvist ja minä. Lankoni Bertel Nohrström — kuollut piirilääkärinä Joensuussa — osasi Nummisuutarit melkein kokonaan ulkoa ja oli kaikkiin Kiven teoksiin ihastunut. Vaimoni, joka silloin oli kodissaan Savonlinnassa, kertoi, että veljekset Bertel ja Arndt aina toivat Kiven teoksia kotiin joululahjaksi ja niitä lukivat ääneen vanhemmilleen ja sisarilleen ja selittelivät vaikeammin tajuttavia kohtia, jotka olivat savolaisille kieleltään outoja." —
Kysymykseen Kiven kunnioittamisesta 1860- ja 1870-luvuilla lisään lopuksi erään tiedon Yrjö Koskisesta. Vastauksessaan minun ensimäiseen kirjoitukseeni Tarkiainen on C. G. Svanin kirjeen mukaan maininnut, että "Kivi ylipäänsä kokonaan oli 'jungfennomaanien' suojatti", mutta että heidän johtajistaan A. Meurman ei voinut "Seitsemää Veljestä" sulattaa ja ettei Yrjö Koskinenkaan liene ollut varsin ihastunut siihen. Luultavasti on Svan oikeassa Meurmaniin nähden, sillä osottihan hän myöhemmin Ibsenin ja Minna Canthin teoksista kirjoittaessaan, että hän arvostelijana ennen kaikkea otti huomioon, missä määrin kaunokirjallinen uutuus oli sopusoinnussa tai ristiriidassa hänen hyväksymiensä siveellisten ja uskonnollisten mielipiteitten ja perinnäisen säädyllisyyden kanssa. Mitä taasen Yrjö Koskiseen tulee, on hän ainakin kerran antanut mitä suurimman tunnustuksen Kiven runoudelle. Se oli näet hän, joka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran esimiehenä vuosikokouksessa 1876 avajaispuheessaan ehdotti runoilijan koottujen teosten julkaisemista. Hän sanoi tehtävää "kansalliseksi velvollisuudeksi", ja muistuttaen että juuri siihen aikaan koottiin varoja Kiven hautapatsasta varten hän lisäsi: "Jaloimpana muistopatsaana ovat kuitenkin tämän nerokkaan runoilijahengen tuotteet, jotka niissä kirjallisuudessa hyvänsä olisivat kalliita kiviä, saati meidän vielä niin köyhässä ja vast'aikuisessa." Syystä saattaa kysyä, olisikohan Yrjö Koskinen käyttänyt tämmöisiä sanoja Kivestä ja hänen teoksistaan, jollei hän jo aikoja ennen olisi käsittänyt ja tunnustanut runoilijan merkitystä? Varmaankaan ei. Koskinen oli siksi suora ja häikäilemätön mielipiteittensä julkilausuja, että hän ei lainkaan olisi epäillyt tässäkään tilassa esittää niitä, jos hän olisi ollut sitä mieltä, että joku osa Kiven teoksia ei vastannut sitä ehdotonta arvonantoa, jota hänen sanansa tiesivät.
ANTTI JALAVA
Antti Jalava.[24]
s. 18/7 1846 k. 3/7 1909.
Heinäkuun viidentenä, laulun pyhittämänä, kuolemaan uskollisen isänmaanrakkauden juhlapäivänä, luonnon kukoistaessa, lintujen viserrellessä laskettiin Antti Jalavan maalliset jäännökset haudan lepoon. Toimitus puheineen, lauluineen, omaisten hillitty suru ja ystävien kaihomieli, sydämestä puhjenneet jäähyväissanat haudan muuttuessa kukkakummuksi — kaikki suli eheäksi, lempeäksi tunnelmaksi; mutta niin että tietoisuus säilyi kuoleman vakavuudesta, sitä kohtaan kun tyynenä astuu vain se, joka niinkuin vainaja on taistellut hyvän taistelun ja kestänyt elämän harhat ja kärsimykset luopumatta ijäisyydentoivostaan.