Mutta elämä käy menoaan hautojen ylitse, ja tässä olisi nyt nuoremmille ja etäämmille ainakin ääripiirtein esiin luotava poismenneen kuva. Koetan sen tehdä, mielellänikin koetan, vaikka tunnustan, että tehtävä on vaikea. Sillä mitä enemmän sitä ajattelen, sitä selvemmäksi minulle käy kuinka paljon Antti Jalava erosi tavallisuudesta. Että niin oli laita, todistaa yksistään hänen elämäntyönsä laatu, sen ihmeellinen monipuolisuus. Onhan työnjaon tarkoituksenmukaisuus ja välttämättömyyskin ihmisellisessä yhteiselämässä tietopuolisesti ja käytännöllisesti niin oikeaksi osotettu, että syystä moititaan niitä, jotka "sekaantuvat kaikkeen", tahtovat olla kaikkialla mukana ja siten hajottavat voimansa. Antaudu yhdelle määrätylle alalle, joka on lahjojesi ja kykysi mukainen — niin elämänkokenut vanhempi mies neuvoo nuorukaista —, pane kaikki alttiiksi valitsemasi päämäärän saavuttamiseksi, ja työsi on tuottava arvokkaita, pysyviä tuloksia. Ja neuvo on kieltämättä viisas; mutta muistettakoon, ettei ole sääntöä poikkeuksetta. Antti Jalava oli poikkeus säännöstä — hän toimi monella alalla, eikä millään turhaan, tuloksettomasti. Kumminkin on kohta lisättävä, että hänen monipuolinen työnsä epäilemättä tuli niin hedelmälliseksi sentähden, että kaikilla hänen harrastuksillaan oli yksi ainoa perustus, palava isänmaanrakkaus. Siinä oli hänen innostuksensa alku ja loppu, siinä hänen elämänsä paatos, siinä se voimalähde, joka teki että monipuolisuudessa sittenkin oli yhtenäisyyttä ja että, niinkuin sanoin, työ ei tyhjään rauennut.
Oliko Antti Jalava kodistaan, maalaispappilasta, saanut paitsi jo mainittua, sydämen pohjassa säilyttämäänsä, ijäisyydentoivoa sekä luonteensa pääpiirteitä, suoruutta, totuudenrakkautta, ihmisystävyyttä ja vaatimattomuutta, myöskin tietoisuuden elämänsä tehtävästä, velvollisuudesta työskennellä kansansa, suomalaisen kansansa hyväksi, sitä en tiedä, mutta varmana saattaa pitää, että se hänelle oikein selveni vasta hänen yliopistoaikanaan. Antti Jalava oli länsisuomalainen, mutta toveriensa A. V. Jahnssonin, Oskar af Heurlinin ja K. F. Wahlströmin kanssa hän tutustui varhain siihen innokkaitten suomenmielisten, J. V. Snellmanin oppilaitten piiriin, joista useimmat olivat pohjalaisia, mutta joihin länsisuomalaisista oli ennen liittynyt ainakin F. V. Rothsten. Tässä piirissä länsisuomalaisia yleiseen ei pidetty suuressa arvossa, heiltä puuttui — semmoinen oli käsitys — vakaumuksen lujuutta, he olivat muka vapaamielisiä ja tasapuolisia ja osasivat tunnustaa niin suomalaisuuden kuin ruotsalaisuuden oikeutusta, mutta kun ratkaisu ei ollut vältettävissä, silloin he aina kallistuivat jälkimäisen puolelle. Jalavaa pidettiin kyllä "pohjalaisen veroisena", mutta usein häntä leikillä härnäiltiin hänen länsisuomalaisuudestaan, ja kun hän palasi kotoa, Maskusta, oli tapana tiedustella uutisia "Turkinmaalta". Ei sillä kuitenkaan pahaa tarkoitettu eikä hän sitä pahaksi pannut, sillä hänestäkin oli Turku suomalaisuuteen nähden Turkinmaa, se on jotain sinnepäin kuin "pimein Afrikka" nykyisen sanontatavan mukaan. Ja hän jäi kun jäikin siihen toveripiiriin, jossa hän pian oli ensimäisiä miehiä.
Jos Antti Jalava olisi valinnut tiedemiehen uran, niin olisi hänestä arvatenkin tullut suomalaisen kielitieteen tutkija. Siinä aineessa hän näet opintovuosinaan hankki itselleen perusteellisimmat tiedot, joita hän ei ainoastaan pitänyt voimassa, vaan yhä kartutti, niin että häntä aina katsottiin asiantuntijaksi sillä alalla ja semmoisena käytettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja muutenkin sekä julkisesti että yksityisesti. Mutta hän ei ollut luotu tiedemiehen yksinäistä kammiota varten; julkisessa ja käytännöllisessä elämässä hänet oli kutsuttu tietojaan ja kykyään käyttämään. Niinollen hän tuli koulunopettajaksi, sanomalehtimieheksi, kirjailijaksi ja suomenkielen kääntäjäksi senaatissa, eikä ole helppo sanoa missä toimessa hän oli parhaimmin paikallaan, sillä niin toisessa kuin toisessakin hän oli itsenäinen, uutta henkeä, uusia muotoja harrastava.
Ja mihin Antti Jalava ryhtyi, siitä hän ei enää luopunut. Että hän pysyi kielenkääntäjävirassaan kuolemaansa saakka, 33 vuotta, ei ole niinkään outoa; mutta oudompaa lienee, että hän oltuaan ainoastaan puolentoista vuotta (1868—69) Uuden Suomettaren päätoimittaja ei koskaan lakannut mitä tehokkaimmalla tavalla avustamasta lehteä, ja että hän kymmenvuotisen (1868—78) varsinaisen koulutoimensa jälkeen viimeiseen asti, jopa enimmän aikaa ilmaiseksi, yliopiston lehtorina antoi opetusta unkarinkielessä.
Unkari! Niin, unkarinkielessä ja kaikessa, joka Unkaria koski, siinä Antti Jalavalla kumminkin oli erikoisala, jolla hänellä ei kilpailijaa ollut. Ennenkuin hän 1875 ensi kerran kävi Unkarissa, oli tieto ja tunto suomalaisten ja magyarein heimolaisuudesta vasta alulla. Kielitieteilijät olivat kyllä todistaneet unkarin ja suomenkielen sukulaisuuden, Budenzin vaikutuksesta oli Budapestin yliopistossa ruvettu harrastamaan suomenkielen oppimista, mutta meillä oltiin vähemmän edistyneitä. Oskar Blomstedt, ensimäinen unkarinkielen dosentti yliopistossamme, oli nimittäin kuollut (1871), ennenkuin oli ennättänyt mainittavaa aikaansaada. Antti Jalavan ansioksi on luettava, että asiat nyt ovat toisin. Hänen sisältörikas, pirteästi kirjoitettu teoksensa Unkarin maa ja kansa (1876), joka likimaille 400:lla sivulla antaa mitä monipuolisimpia tietoja Unkarin entisyydestä ja nykyisyydestä, loi yleisössä perustukset heimolaistunnolle, ja sen jälkeen Antti Jalava on koko ikänsä yhä uusilla kirjoilla ja sanomalehtikirjoituksilla ylläpitänyt ja jatkanut silloin alkamaansa työtä, heimokansojen lähentämistä toisiinsa. Samaa tarkoitusta varten hän, opittuaan täydellisesti heimokansan kielen, yhdessä J. Szinnyein kanssa, kun tämä 1879—80 oleskeli Helsingissä, kirjoitti unkarin kieliopin suomalaisia varten, ja sen avulla hän sitten, niinkuin jo on mainittu, yliopistossa on tätä kieltä opettanut, osaten suurella opettajakyvyllään ja innostuksellaan koota vapaaehtoisia oppilaita ympärilleen.[25]
Mikä se oli, joka sai Antti Jalavan tälle erikoisalalleen, mikä se oli, joka sai hänet uhraamaan niin paljon ulkonaisesti palkatonta työtä tehdäkseen Unkarin ja sen kielen meillä tunnetuksi, se näkyy hänen yllämainitun kirjansa lämpimistä loppusanoista. Otamme niistä seuraavat:
(Viitattuaan Unkarin historiaan hän jatkaa:) "Tämä kaikki todistaa, että unkarilaisissa löytyy henkistä voimaa ja jäntevyyttä, kansallista itsetuntoa ja valtiollista kykyä enemmän kuin monessa muussa kansassa. Se todistaa myöskin, että tuo 'turanilainen' kansanheimo, jolta muutamat rikkiviisaat ja ylpeät kirjailijat ovat tahtoneet riistää kaiken kyvyn korkeampaan sivistykseen ja edistykseen, voipi siinä kohdin aivan hyvin vetää vertoja millekä sivistyksen yksinoikeudella muka varustetulle arjalaiselle kansakunnalle hyvänsä."
"Meillä suomalaisilla on sentähden aivan paljon oppimista unkarilaisilta. Me olemme kyllä mekin käyneet kovan onnen koulua ja yltäkyllin saaneet kärsiä vastuksia ja onnettomuuksia, jottemme siis suinkaan ole siinä suhteessa kokemattomia. Mutta meillä voi sentään vieläkin olla paljon opittavaa tuon vaikean taidon suhteen seisoa kukistamatonna kovan onnen päivinä, erittäinkin valtiollisessa katsannossa. Unkarilaisten käytös niinä kahtena vuosikymmenenä, jotka seurasivat vuotta 1848, on meille aina ylevänä esimerkkinä siitä, miten valtiollista oikeuttaan ja vapauttaan on suojeleminen ja niiden edestä taisteleminen, olkoonpa asema kuinka synkkä ja kamala tahansa. Vielä suuremmassa määrässä voimme ottaa unkarilaisia esikuvaksemme tulisen isänmaanrakkauden sekä kansallisen itsetunnon ja sen kaikenpuolisen kehittämisen suhteen. Kuinka kaukana olemme tässä kohden heidän jälessänsä! Heitetyt keskelle vieraita ja vihollisia sekä heitä kahta vertaa lukuisampia kansanheimoja ovat unkarilaiset ymmärtäneet ei ainoastaan suojella omaa kansallisuuttaan, vaan vieläpä hankkia sille ylivallankin kaikkien noiden muiden yli. Me sitä vastoin olemme yhä vielä, niinkuin vuosisatoja takaisin, siinä alentavassa tilassa, että annamme pienen, ei seitsemättä osaakaan meistä tekevän muukalaisen kansallisuuden sortaa meitä ja julkisesti polkea pyhimpiä kansallisia oikeuksiamme jalkainsa alle. Häpeän puna nousee tätä ajatellessa jokaisen suomalaisen otsalle, jonka rinnassa edes vähäisen löytää kansallista itsenäisyyden-tuntoa." —
Onko tähän mitään lisättävää, eikö sanat kuvaa kirjoittajaa![26]
En ole vielä maininnut kaikkia eri aloja, joille Antti Jalavan mielenkiinto ja toiminta ulottui, mutta arvaan että lukija nyt jo kysyy, mistä hän sitte sai aikaa kaikkeen, semminkin kun hän tunnetusti oli erinomaisen tarkka ja täsmällinen töissään ja toimissaan? Siihen on vaikea vastata muuten kuin viittaamalla hänen ihmeelliseen kykyynsä voida vitkastelematta käydä tehtäväänsä käsiksi ja samalla aikaa pitää tulessa ja takoa monta rautaa. Voin tämän todistaa hänen omilla sanoillaan.