Tultuaan kielenkääntäjäksi senaattiin 1876 hän 20 p. huhtik. alkoi kirjoittaa minulle, joka silloin olin ulkomailla, kirjettä, joka useiden lykkäysten jälkeen valmistui toukokuulla. Kirje oli päivätty "Keis. Suomen senaatissa" ja alkaa näin: "Niinkuin ylläseisovasta näet, olen minäkin jo joutunut niitten lukuun, jotka käyttävät virkatuntejansa yksityisiin toimiin. Minun on määrä joka päivä olla yksi tunti (12—1) senaatissa, vaikkei minulla siellä ole juuri mitään tekemistä, sillä varsinainen työni on tietysti kotityötä." Sen jälkeen hän selittää, miksi kirjeen laadinta on myöhästynyt ja syyttää työn paljoutta. — "Ajatteleppas, veikkoseni, 1:o translatorin-virkani, joka vie hiiden paljo aikaa, sillä paitsi tavallisia asetuksia ovat vielä keis. ehdotukset tulevia valtiopäiviä varten suomennettavat, 2:o kirjapainon hoito, joka tätä nykyä on ilkeintä ilkeimpää, sillä latojat viftaavat kuin hullut; 3:o tuntia normaalikoulussa, naiskoulussa ja naisakatemiassa; 4:o Meurmanin ranskalaisen sanakirjan manuskriptin läpikäyminen ja korrehtuurin lukeminen; 5:o artikkelien kirjoittaminen Uuteen Suomettareen; 6:o suomalaisessa oopperassa käyminen — ja — ja, mutta pelkään sinun jo kyllästyneen."
Sillä tavoin hän yht'aikaa teki monen miehen työn ja kyhäsi siinä välissä koko (ei posti- vaan kirjoitus-) arkin pituisen kirjeen täynnä vakavaa ja pilaa yleisistä ja yksityisistä oloista ja henkilöistä, lisäten lopuksi: "Mitä itseeni tulee, niin olen minä yhtä hauska ja iloinen poika kuin ennenkin". —
Yllämainittuihin "momentteihin" lisättäköön, että kirjapaino, jota Antti Jalava kauan aikaa hoiti, oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimellä tunnettu. Siinä hän saavutti sen kokemuksen, jonka johdosta hänelle myöhemmin uskottiin senaatin kirjapainon hoito, jota hän piti käsissään kuolemaansa asti. Meurmanin sanakirjan tarkastus viittaa hänen töihinsä ja toimeensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta ja hyväksi, joista hän ei myöskään luopunut ennen poismenoaan, ja vihdoin suomalaisessa oopperassa käyminen siihen kaikkeen, mitä hän on puuhannut ja vaikuttanut suomalaisen näyttämötaiteen eduksi. Tällä viimeiselläkin alalla oli Antti Jalavan toimi niin kestävä, ettei kukaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin rinnalla ja yhdessä heidän kanssaan ole niin kauan ja niin väsymättä harrastanut tätä kulttuuriasiaa maassamme.
Totta tosiaan ei loppua näy, jos olisi kaikki lueteltava missä Antti Jalava oli mukana. Mainitsen toki vielä Kansanvalistusseuran, jonka johtokunnassa hän oli kymmeniä vuosia jäsenenä ja jolle hän on kirjoittanut useita teoksia, varsinkin Unkaria koskevia; mutta jääkööt muut seurat ja yhdistykset sikseen. Sillä saattaahan jo edellisen nojassa päättää, että missä suomalaista kulttuuria ja suomalaisuutta harrastettiin, siinä nähtiin Antti Jalavakin.
Koetan nyt huomioon saattaa erinäisiä Antti Jalavan luonnonlahjoja ja luonteenpiirteitä. — Kuinka hän oli kestävä ja johdonmukainen toiminnassaan, se näkyy jo edellisestä, siinä nimittäin että hän koko elämänsä pysyi uskollisena sille mihin hän kerran oli ryhtynyt. Tämä on sitä merkillisempi, kun hän oli niin virkeä ja nopea kaikessa työssä, kuulisi näet että työnteon helppous olisi houkutellut hänet aina uuteen ja uuteen, mutta hän ei rakastanut semmoista vaihtelua, joka olisi vienyt hänet pois outoon, hänen elämänpaatokselleen vieraaseen. Vaikka hän teki nopeasti työtä, tuli se kuitenkin hyvää, siitä oli takeena terve järki ja sukkela ajatuskyky. Kun hän oli pappissäädyn sihteerinä, kuuluu olleen tavallista, että pöytäkirja oli valmis kun istunto päättyi, niin että tarkistus voitiin kohta paikalla toimittaa. Tämä kyky nopeasti panna ajatuksensa paperille teki hänestä myöskin niin kelpo sanomalehtimiehen. Hän kyllä paljon korjaili kirjoitustansa, sitte kun hän oli sen kirjoittanut kuin tuulessa, mutta niin siitä syntyi sujuvaa, selvää, joka oli ei vain kirjanoppineen vaan kansanmiehenkin luettavaa. Mitä tulee kuuluisiin, Uuden Suomettaren yleisön rakastamiin Helsingin-kirjeisiin, joita hän säännöllisesti sepitti yhden viikossa viidentoista vuoden aikana — kestävyysnäyte, jolla lienee vertansa ainoastaan ranskalaisissa sanomalehtimiehissä — niin olivat ne luullakseni varhemmin pirteämpiä, tyylillisesti etevämpiä kuin myöhemmin. Että kehitys meni tähän suuntaan, riippui kuitenkin vähemmän tekijän käsitystavan muuttumisesta kuin tuosta loppumattomasta virallisesta kääntäjätyöstä, joka pakotti hänet täyttämään satoja arkkeja satojen perästä kuivan kuivalla esityksellä, jota ei mikään kielitaito tai -aisti voinut viehättäväksi sulattaa. Miten lieneekään, sisältävät "Matinkirjeet" niin paljo suomalaisuuden historiaa, että valikoima niitä kannattaisi tulla kirjanmuodossa julaistuksi. Olkoon että esitys on leikillistä taikka vakavaa, on Antti Jalavan Helsingin kirjeillä se verraton ansio, että ne ovat asiallisia ja todenperäisiä, ettei niissä ole tahallista vääristelyä taikka parjausta eikä ilkeää ivaa. Kun hän ei voinut olla purkamatta närkästystään vastustajia kohtaan, silloin tuntee sanoista rehellisen suomalaisen, jonka herkkä kansallinen itsetunto oli syvästi loukattu.
Samoin kuin kirjoittajan oli Antti Jalavalla puhujankin lahja. Hän puhui keveästi, sujuvasti, selvästi. Enemmän kuin kirjoittaessa käytti hän puhuessa leikillisiä, sukkelia käänteitä — sitaatteja Kivestä y.m. hupaisia lausetapoja, mutta pääsävel oli asiallisuuteen nojaava miehekäs tunne. Seuramiehenä Antti Jalavalla oli meillä suorastaan harvinaisia ominaisuuksia. Hänessä ei ollut ollenkaan tuota meissä suomalaisissa niin tavallista kankeutta, jörömäisyyttä, joka ilmaantuu vaitiolossa ja odotuksessa että meitä ensin puhutellaan. Antti Jalava puhutteli vapaasti, luonnollisesti, iloisesti tuttuja ja vieraita ja sai aina vilkkaan puhelun syntymään, sillä puheliaisuuden ohella hänellä oli toinenkin oikean seurustelun ehto — taito kuunnella muitten puhuvan. Tämänlaisena seuramiehenä ja vielä lisäksi kohteliaana, hienotunteisena, vakavuus ja leikillisyys vaihdellen huulilla, ystävällisyys silmissä, hän voitti suosiota ja ystävyyttä kaikkialla, niin kotimaassa kuin ulkomailla, niin ylhäisten kuin alhaisten, niin vanhojen kuin nuorten piirissä. Unkarissa esim. hän menestyi mainiosti ylimystenkin seurassa, ollessaan tulkkina talollissäädyssä hän sai monesta kansanmiehestä elinaikaisen ystävän, ylioppilasten ja yleensä nuorten, niin mies- kuin naispuolisten piireissä hän oli aina erittäin suosittu. Ja Antti Jalava oli herttainen, uskollinen ystävä. Sen todistaa muun muassa se ahkeruus, millä hän aina ylläpiti kirjeenvaihtoa useiden ulko- ja kotimaalaisten kanssa. Eivätkä hänen kirjeensä sisältäneet turhaa lavertelua tai tunteenpurkauksia — varsinkin ulkomaalaisille ystävilleen hän niissä antoi asiallisia, valaisevia tietoja meikäläisistä oloista, tietoja, jotka vastaanottajan julkaisemina levisivät laajalle. — Kun on puheena Antti Jalavan seurustelukyky ja -halu, en voi olla erittäin muistuttamatta Suomalaisesta teatterista. Niinkuin tiedetään, oli suurin osa näyttelijöistä kotoisin Helsingin ulkopuolelta ja sitäpaitsi yksinkertaisista, vaatimattomista oloista lähteneitä. Ei ole kumma, että monikin heistä täällä tunsi itsensä vieraaksi ja yksinäiseksi. Bergbom-sisarukset kehottivat sentähden tuttaviansa lähestymään heitä, puhuttelemaan ja seurustelemaan heidän kanssaan. Ei kukaan tässä kohden tyydyttänyt heidän toivomuksiaan niinkuin Antti Jalava. Hän yksin osasi tulla tutuksi kaikkien kanssa, osottaa kaikille vilpitöntä myötätuntoisuutta, tehdä heille tarvittaessa kaikenlaisia palveluksia, ja jos teatteriväki puolestaan piti hänestä, luottavaisesti kääntyi hänen puoleensa neuvonpyynnöillä, niin se tapahtui siinä tunnossa ettei heillä parempaa ystävää ja suosijaa ollut. Ja se oli totta. Sittenkin kun Antti Jalava oli luopunut lähes 30-vuotisesta jäsenyydestään teatterin johtokunnassa, hänet usein nähtiin teatterissa — tuossa rakkaassa kansallisessa taidelaitoksessa, jonka luomisessa hänkin oli ollut mukana.
Antti Jalavan virkeys ja iloisuus, joka vaikutti elähyttävästi muihinkin, ei kuitenkaan ollut niin tukevasti perustettu koko hänen olentoonsa kuin outo saattoi luulla. Hänen ruumiillinen terveytensä näet ei ollut lujinta laatua. Nuorempana, 1860-luvulla ja 1870-luvun alulla, hänen rintansa huolestutti — pelättiin ettei hän pitkäikäiseksi tulisi. Noudattamalla lääkärin määräämää elantojärjestystä vaara pääasiassa vältettiin; mutta jo toistakymmentä vuotta ennen kuolemaansa hän alkoi varsinkin ajoittain kärsiä yhä enenevästä hengenahdistuksesta. Sen lisäksi saattoi häntä aika ajoin vaivata jostakin ehkä perinnäisestä hermostonheikkoudesta johtuva mielenmasennus, jolloin hän vetäytyi erilleen toisten seurasta. Näin täytyi siis Antti Jalavankin kärsimyksillä maksaa elämänilonsa, joka kuitenkin oli niin viatonta laatua.
Lopuksi asettautuu vastattavaksi kysymys, mikä se oikeastaan oli, joka teki Antti Jalavan siksi tavallisuudesta eroavaksi merkkimieheksi, joka hän todellisuudessa oli ja jona hän muistossakin on elävä? Minusta vastaus ehdottomasti muodostuu tähän suuntaan, miten sanat muuten voivatkin vaihdella: suuret ovat hänen ansionsa suomenkielen ja erittäinkin virallisen kielemme kehittäjänä, yksinäinen laatuaan "sydämensä neron" työ sytyttää unkarilaisten ja suomalaisten keskinäiset heimolaistunteet, suuriarvoinen hänen sanomalehtimies- ja kirjailijatoimensa; mutta unohtumattomin hän on isänmaanrakkauden innostamana, kansallisen itsetiedon läpitunkemana Suomen kansan miehenä. Semmoisena miehenä, aina valppaana, aina valmiina panemaan voimansa, kykynsä, koko tarmonsa alttiiksi, kun kansallinen sivistys, kun kansallisen elämän edistys oli kyseessä, hänellä tuskin on meillä vertaa ollut. Semmoisena, se on kansalaisena, ja toiseksi myöskin jalona lämminsydämisenä ihmisenä Antti Jalava on aina esikuvaksi kelpaava. Oikein ja kauniisti runoilija huudahti hänen hautansa partaalla:
Niin kaunis elämä! Kuin satu saatu ajoilta, mailta, tätä paremmilta, elämä, jonka harvoin nähty laatu loi mieleen lämpöä kuin kesän ilta.
Niin täyteläs, niin altis, tunneherkkä, kaikelle sykkivä, mi hyvää, suurta — —