Antti Jalava puhujana.[27]

Olen jo ennen koettanut piirtää Antti Jalavan luonnekuvan, näyttäen miten hänen isänmaanrakkautensa oli palava, miten hän väsymättömällä innolla harrasti suomalaisuutta, miten hän verrattomalla reippaudella oli mukana kaikissa kansallisissa riennoissa ja miten hän iloisuudellaan, suoramielisyydellään ja ystävällisyydellään herätti myötätuntoisuutta missä hän liikkui. Samassa osotin myöskin miten hän oli monipuolisesti kyvykäs: sanomalehtimiehenä, kirjailijana, puhujana. Nyt tahdon erittäin huomioonottaa tämän viimeisen puolen hänen julkisesta esiintymisestään, vaikka luonnollista on, että samalla tulen alinomaa koskettelemaan ja uusilla todisteilla varmentamaan noita toisiakin hänen olentonsa piirteitä. Sillä hän ei ollut kaunopuhuja, joka kehottaisi tarkastajaa pelkkiin tyylillisiin ja esteettisiin tutkimuksiin, vaan oli hänen puheissaan sisällys muotoa mieltäkiinnittävämpi, ja yksistään aiheiden laatu kuvaa miestä.

Jalava puhui niin keveästi ja luontevasti, että kuulijat eivät muuta ajatelleet kuin että kaikki oli hetken tuottamaa. Todellisuudessa hän tavan mukaan kotona valmisti puheensa. Sen todistaa kokoelma puheita, joka on tavattu hänen erinomaisen huolellisesti järjestämiensä jälkeenjääneiden muistiinpanojen, kirjeiden y.m. paperien joukosta. Kokoelma käsittää noin puoli sataa puhetta 45 vuoden ajalta, olematta sentään täydellinen. Käsikirjoituksista puuttuu suuriakin puheita, niinkuin esim. Uudessa Suomettaressa painettu puhe Kansallisteatterin peruskiven laskemisjuhlassa, ja samoin pienempiä, joita hän piti ex tempore. Mutta siitä huolimatta kokoelma on niin runsas, että se tarjoaa meille tilaisuuden luoda katseen Jalavan koko elämän harrastuksiin ja nähdä kuinka hänen lähtökohtansa muuttumattomasti oli rakkaus suomalaiseen kansaan ja isänmaahan.

Vanhimmat neljä puhetta ylioppilasajalta, 1860-luvulta ("Ensimäinen puhe eläissäni 22/10 1864"), ovat n.s. virallisia puheita Länsisuomalaisen osakunnan vuosijuhlista. Ajatuksen ja muodon puolesta ne eivät ole parempia eikä huonompia kuin semmoiset puheet tavallisesti ovat. Ne todistavat, ettei meillä (niinkuin esim. amerikkalaisissa kouluissa) anneta nuorisolle mitään johtoa puhumistaidossa. Sentähden ylioppilaamme niin harvoin osaavat selvästi, lyhyesti, vaikuttavasti julkilausua sanottavansa. Jalavakin oli autodidakti puhujana, ja vasta aikaa myöten hänen taitonsa tuli huomattavaksi ja huomatuksi. — Ensimäisissä puheissa ei vielä tavata varsinaista "fennomaniaa", mutta kieli todistaa kuitenkin, että puhuja oli osakunnan suomenmielistä vähemmistöä.

V:sta 1870 alkaen Jalava esiintyy toisessa ympäristössä, hän oli ottanut varman aseman suomalaisuuden esitaistelijain rintamassa ollakseen koko sydämellään osallinen sen voitoissa ja tappioissa. Mainittuna vuonna hän 22/5 pitää nti Ottilia Meurmanille puheen, jossa hän kiittää tätä Agaton Meurmanin veljentytärtä siitä että hän, välittämättä epäsuosiosta, jota monella taholla osotettiin kansallista teatteriharrastusta kohtaan, oli suomalaisissa Preciosa-näytännöissä esiintynyt kappaleen päähenkilönä, ja 16/12 hän esittää rva Charlotte Raan maljan kiittäen, että ruotsalainen taiteilijatar samoin oli avullaan edistänyt suomenkielisen näyttämön aikaansaamista maassamme. Edellinen puhe oli ruotsinkielinen — ainoa laatuaan kokoelmassa — luultavasti sentähden että saapuvilla oli nti Meurmanin omaisia, jotka eivät ymmärtäneet suomea. Että Jalava kuitenkin esiintyi puhujana, ei ole kumma, sillä hän oli suuri naiskauneuden ihailija, ja tämä Preciosa oli harvinaisen suloinen sekä lisäksi Turusta kotoisin — länsisuomalainen niinkuin Antti itsekin! Toisesta puheesta mainittakoon, että pääaiheena siinä oli Lea-näytäntö (10/5 1869), joka aina palautettiin muistiin kun rva Raata juhlittiin. Eikä se ollut harvinaista. Milloin vain sattui joku teatterijuhla, silloin muistettiin tätä taiteilijatartakin, ja jollei kukaan muu sitä tehnyt, niin teki sen Antti Jalava. — Seuraavana vuonna 7/6 Jalava V. Löfgrenin ja Betty Avellanin häissä esittää morsiusparin maljan, toivottaen heille "sitä hiljaista rauhallisuutta ja tyytyväistä mielialaa, joka seuraa ahkeraa työtä ja rehellistä velvollisuuksien täyttämistä". — Toisenlaisia aiheeltaan on kaksi seuraavaa puhetta, nimittäin 25/5 1872 koululaisille kevätyhdistyksen juhlassa pidetty, jossa Jalava kuvaten Suomen kevään kauneutta panee kuulijainsa sydämelle velvollisuuden täyttää lupaus suosia ja suojella pikkulintusia, jotka laulullaan tuottavat meille iloa, ja toinen, päiväämätön, missä puhuja kertoo virolaisten harrastuksesta perustaa vironkielinen oppikoulu orjuuden lakkauttamisen muistoksi ja kehottaa suomalaisiakin rahankeräyksellä avustamaan yritystä. Vaikka juuri silloin omat kouluolomme kysyivät kansalaisten varoja ja tarmoa, kehotusta noudatettiin ja apua lähetettiin. Toinen asia on että sittemmin venäläinen natsionalismi ja väkivalta teki virolaisten puuhan tyhjäksi: kootut rahat anastettiin ja koulu tehtiin venäläiseksi!

V. 1876 perustettiin Suomalainen klubi, ja kun Jaakko Forsman kieltäytyi rupeamasta sen johtokunnan puheenjohtajaksi, valittiin siksi Antti Jalava, joka klubin "ensimäisessä yleisessä kokouksessa" 18 p. syysk. piti avajaispuheen. Hän toivoo, että klubi osottautuu syntyneeksi, niinkuin Ilmarinen,

Vaskinen vasara käessä
Pihet pikkuiset piossa,

joilla voidaan paljon aikaansaada, kansalle Sampokin takoa. Klubihuone oli jo ollut kaksi kuukautta avoinna, mutta siellä ei oltu paljon käyty, vaikka jäsenten luku jo oli 40 paikoilla. Jotta sinne osattaisiin, oli klubisalin pöydälle iltasella asetettu "palava kynttilä, jonka, niinkuin muinen Heron tulisoihtu Seston tornissa, piti valollaan sisään johdattaa ulkona yön pimeydessä kulkevia klubin jäseniä". Puheen pääsisällys oli kuitenkin valtiollista laatua. Puhuja näet huomautti siitä, kuinka maamme suhde suureen Venäjän valtakuntaan oli arkaluontoinen ja kuinka sentähden ylen tärkeää oli että rajan takana meidän valtiollisia ja kansallisia elojamme, meidän oikeuksiamme ja velvollisuuksiamme, meidän pyrintöjämme ja rientojamme oikein tunnettaisiin. Valitettavasti ei meidän puoleltamme oltu mitään tehty tämän asian hyväksi. Venäläiset sanomalehdet sisälsivät alinomaa vääriä tietoja maastamme, ja tietysti niiden yleisö uskoi niitä oikeiksi. Mitä tähdellisintä olisi, että tiedot oikaistaisiin, mutta ei vain omissa lehdissämme, joita venäläiset eivät lue, vaan Venäjän lehdissä. Asiasta olisi klubissa keskusteltava ja toimeen ryhdyttävä, ja aika oli puhujasta erittäin sopiva sentähden, että juuri silloin Suomen ensimäinen teollisuusnäyttely oli kääntänyt venäläisten huomion meihin ja valtiopäivät pian kokoontuivat käsittelemään tärkeää asevelvollisuuskysymystä. — Tuskin olisi voitu painavampaa asiaa ottaa puheeksi, kuin Jalavan tässä mainitsema, mutta lähempiä tehtäviä oli niin paljon, että se jäi sikseen. Ja kuka osasikaan silloin uneksia mitä tulossa oli!

Seuraavat kaksi pientä puhetta palauttavat muistiin Suomalaisen oopperan loistoajat. Arkadian lämpiössä toimeenpannuissa kekkereissä 4/9 1877 Jalava lausuu kiitokset ja jäähyväiset kapteeneille, vapaaherra G. A. Gripenbergille ja A. von Knorringille, sekä kapellimestari A. F. Leanderille, jotka kaikki olivat avustaneet oopperanäyttämöä ja joiden nyt oli kaartinpataljoonan kanssa lähdettävä Turkin sotaan. Hän toivottaa heille kuulien tuimassa vinkunassa samaa intoa ja kestävyyttä kuin suloisten sävelten soidessa Arkadiassa. Puoli vuotta myöhemmin, 11/3 1878, hän samassa paikassa toivotti Ida Basilierin tervetulleeksi vierailemaan oopperassa. Siinä tilaisuudessa oli ennen jäähyväismalja juotu "nuorimmalle laulajattarellemme", Alma Fohströmille, joka oli juuri päättänyt loistavan esiintymisensä, ja hänen sijaansa tuli nyt "ensimäinen laulajattaremme", hän, jonka avulla ensimäinen ooppera kansan omalla kielellä oli saatu toimeen ja joka siis täydestä syystä voitiin lukea suomalaisen oopperan perustajiin.

V. 1879 J. Szinnyei ensi kerran oleskeli Suomessa, ja syksyllä, 4/10, Jalava ensi kerran näki hänet vieraana perheessään. Silloin isäntä sydämellisellä puheella lausui hänet tervetulleeksi, hän kun oli tullut tutustumaan kansaamme ja kieleemme, ja toivoi, että hän täällä viihtyisi. "Me emme voi sinua kestitä Tokaijerin hurmaavalla nesteellä, etkä sinä täällä voi kohdata sitä säihkyvää tulta, joka kotimaasi kaunottarien lumoavissa silmissä ja hehkuvilla poskilla palaa. Mutta sen sijaan saatat sinä täällä kaikkialla, mihin tulet, löytää sitä harrasta ystävyyttä, jota veli tuntee veljeänsä kohtaan, sitä sydämellistä rakkautta, joka toisiinsa yhdistää kahden heimolaiskansan jäseniä. Ja mitä kaunottariin tulee, et sinä siinäkään kohden sentään ole mihinkään noitien maahan joutunut. Sinun ei tarvitse muuta kuin katsella ympärillesi, huomataksesi, että Pohjan naisenkin sinisilmissä saattaa löytyä lempeyttä, suloutta, viehättävyyttä, vaikka tosin toista laatua kuin magyarein tytöissä; se ei polta, niinkuin heidän, mutta se sen sijaan lämmittää eikä sammu niin äkkiä." — Samassa perheiltamassa isäntä piti toisenkin puheen, nimittäin nti Kaarola Avellanille, joka oli palannut ulkomaiselta opintomatkalta jatkaakseen työtään Suomalaisessa teatterissa. Tämän puheen vakavassa osassa hän yhtyy siihen mielipiteeseen, jonka näyttelijätär oli julkilausunut eräässä matkakirjeessään U. S:een, nimittäin että näyttämötaiteemme "meillä niinkuin muualla tulee olla kansallinen, s.o. ettei meidän näyttelijämme saa näytellä ruotsalaisen, eikä saksalaisen, eikä ranskalaisen mallin mukaan, vaan suomalaisen." Toisessa, humoristisessa, osassa puhettaan Jalava "teatterin johtokunnan jäsenenä" huomauttaa, kuinka paljon harmia ja vastusta näyttelijättäret tuottavat teatterille menemällä naimisiin. Sen johdosta puhuja hartaasti pyytää nti Avellania olemaan seuraamatta Aura-sisarensa esimerkkiä: "anna ilman armotta rukkasia oikealle ja vasemmalle, kuinka paljon kyyneliä ja huokauksia se matkaansaattaisikaan. Suoraan sanoen, minä olenkin sinun suhteesi jotensakin rauhallinen, sillä tietääkseni et sinä pane liioin suurta arvoa meihin miehiin. Mutta koska rakkaus, niinkuin vakuutetaan, on sokea, ei liene haitaksi järkevimmällekin joskus huutaa: silmät auki!"