Szinnyei jäi sitte koko talveksi Suomeen, eläen veljellisessä seurustelussa suomenmielisten kanssa. Paitsi kieltämme ja kirjallisuuttamme hän oppi tuntemaan ajan kansalliset harrastukset. Näistä oli tällöin oppikoulujen perustaminen ehkä kaikista tärkein, ja Jalava kykeni häntä tutustuttamaan tähän kysymykseen. Sen näkee kahdesta asiata koskevasta puheesta. Kupittaalla, kun 2/9 1879 juhlittiin yksityisen lyseon, ensimäisen suomalaisen oppikoulun perustamista Turkuun, Jalava esitti eläköönhuudon kuudelle toiselle uudelle koululle, nimittäin Viipurin, Porin, Lappeenrannan lyseoille sekä Oulun, Kuopion ja Mikkelin tyttökouluille. Hän muistuttaa ensin kouluhallituksen joku aika ennen julkilausumasta väitteestä, että "useamman kuin kolmen korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen perustaminen maahamme ei sovellu sivistyksen todellisiin etuihin". Väite näytti puhujasta lähteneen yhtäläisestä katsantotavasta, kuin se mainio määräys, jonka kautta kiellettiin muita kirjoja suomenkielellä painattamasta kuin semmoisia, jotka koskivat uskontoa tai maanviljelystä. Kansan vastalause oli pukeutunut mahdollisimman jyrkkään muotoon, kun nyt oli olemassa yksitoista oppilaitosta niitten kolmen julkisen lisäksi, jotka valtio todellakin oli katsonut hyväksi perustaa. Näistä oli tänä syksynä mainitut seitsemän avattu. "Seitsemän uutta koulua, puolen vuoden kuluessa perustetut, yksityisten kansalaisten lahjoittamilla varoilla, köyhässä Suomenmaassa, taloudellisessa suhteessa kovana aikana — se on todellakin ihmeellinen ilmiö, ilmiö, joka Suomen kansan sivistyshistoriassa aina on pysyvä erinomaisena tapauksena — niinkuin myöskin ne syyt ja olosuhteet, jotka ovat tämän ilmiön aikaansaaneet." — Puhuja ei kuitenkaan tahtonut viipyä katkerissa muistoissa, vaan sen sijaan antaa ilon vallita. "Iloitkaamme ja riemuitkaamme tänä kansallisten pyrintöjemme juhlapäivänä, joka tuleville sukupolville on todistava, että kansallinen itsetunto, isänmaallinen innostus, alttiiksi paneva uhraavaisuus ovat elähyttäneet Suomen miehiä ja naisia aikana, jolloin sitä enemmän kuin koskaan ennen tarvittiin. Toivokaamme, että nämät jalot tunteet, jotka ovat kansallisuutemme elinehtona, eivät kansassamme koskaan sammu, vaan alituisesti yhä runsaampia hedelmiä kantavat." — — "Niinkuin Otavan seitsemän kirkasta tähteä Pohjolan tummalla taivaalla loistakoot nämät seitsemän opistoa kirkkaasti kansallisen sivistyksemme vielä hämärällä, mutta yhä valkenevalla taivaalla!" Toista kuukautta myöhemmin, 11/10, klubin kokouksessa, jossa Szinnyei, niinkuin Jalavan tervehdyssanoista näkyy, oli ensi kerran saapuvilla, hän puhuu samasta asiasta, mutta koulujen perustamisen synnyttämää iloa häiritsivät uudet huolet: kouluja uhkasi mullistus, niitä kun tahdottiin muuttaa "utiliteetti-prinsiipin" mukaan; toiseksi oli tietoon tullut, että vaikutusvoimaisella taholla koetettiin rakentaa esteitä suomenkielen asettamiselle täysiin oikeuksiinsa, joka neljän vuoden päästä olisi tapahtuva, ja kolmanneksi uudet koulut, sanomalehdet ja teatteri vaativat entistä enemmän kannatusta kansalaisten puolelta. Siinä seikkoja, jotka tekevät ettei lepoa ole ajatteleminenkaan, vaan on aina oltava "valmiit väsymättömään työhön ja melkoisiin uhrauksiin". Ensimäinen menestymisen ehto on se että pysytään, yhdessä, kootaan rivit ja toimitaan määrätyn ohjelman mukaan. —
Ensimäisessä puheessaan Szinnyeille Jalava oli kehottanut häntä katselemaan ympärilleen Suomen neitosten piirissä, ja vieras oli niin kiltisti noudattanut tätä neuvoa, että lähti täältä nuori vaimo seurassaan. Kun nuori pari oli vihitty vanhassa kirkossa, vietettiin häät Arkadian lämpiössä 9/5 1880. Siinä tilaisuudessa Jalava esitti Unkarin maljan, ja koska puhe on lyhyt, mutta täysin miehen hengen mukainen, otan sen tähän näytteeksi täydellisenä:
"'Jos kypäriksi Luojan
Ma mailman sanoisin,
On Unkarini kaunis
Sen töyhtö varmaankin!'
"Näin lauloi kerran innoissaan Unkarin suurin runoilija Petöfi. Tämmöinen käsitys omasta maasta, että se on maista kaikista kaunihin, kallihin, ei ole ainoastaan Unkarin runoilijalla, se tavataan koko Unkarin kansassa, kaikissa sen jäsenissä, ylhäisistä alhaisimpaan, rikkaimmasta köyhimpään asti. Se tunne, jonka liekki kirkkaimmin, tulisimmin palaa jokaisen unkarilaisen povessa, on isänmaanrakkaus, rakkaus omaan kansallisuuteensa ja omaan kansalliseen kieleen. Se on, tämä isänmaan, tämä kansallisen itsenäisyyden rakkaus kaunein ja viehättävin puoli unkarilaisten kansallisluonteessa, ja se se myöskin on suojellut ja pystyssä pitänyt Unkarin kansaa niissä monissa kovissa myrskyissä, jotka ovat rajunneet heidän ihanan maansa ylitse, se se on, joka on tehnyt, että Unkarin valtio muutaman vuoden kuluttua saattaa viettää tuhatvuotista olemassaolonsa riemujuhlaa. Minä en suinkaan liioittele, jos väitän, että harvassa, kovin harvassa on se kansa, joka tulisessa isänmaanrakkaudessa ja kansallisessa itsetunnossa voisi magyareille vertoja vetää. Heidän isänmaanrakkautensa, heidän kansallinen itsetuntonsa ei ilmesty paljaissa sanoissa, kauneissa puheissa, koreissa runoelmissa — vaan se ilmestyy työssä, teoissa, uhrauksissa; kun tarve vaatii, kun vaara uhkaa omaa maata, omaa kansallisuutta, heittää runoilija kanteleensa, kirjailija kynänsä, talonpoika auransa ja kaikki tarttuvat miekkaan, hengellä ja verellä noita kalliista kalliimpia aarteitaan puolustaaksensa, niinkuin tiedämme esim. vuosina 1848—49 tapahtuneen. Minä pyydän, että me tässä tilaisuudessa tyhjennämme sydämellisen maljan tälle jalolle, mainehikkaalle sankarikansalle, rakkaalle heimolaiskansallemme. Eljen a magyar nèp, eläköön Unkarin kansa!"
Milloin Jalava piti jonkun puheen lähimmässä toveripiirissä, tapahtui se luonnollisesti ilman valmistusta. Mutta on kumminkin olemassa yksi semmoinen kirjoitettukin. Se on huhtikuun 16 p:ltä 1884, jolloin August Hagmanin ystävät olivat kutsuneet hänet päivällisille lausuakseen hänelle jäähyväiset, kun hän pitemmäksi aikaa lähti ulkomaille. Hagman oli vuosikausia, melkein yksin, erinomaisen tarmokkaasti hoitanut ja ylläpitänyt suomenmielistä ruotsinkielistä lehteä, Morgonbladetia, jonka merkitystä kansallisen asian hyväksi kestetyssä taistelussa tuskin voidaan liian suureksi arvata. Nyt hänen terveytensä oli heikontunut ja voimat väsähdyksissä, ja sydämestään ystävät soivat hänelle sitä levollisempaa elämää, jota hän Suomen pankin edustajana valvoessaan setelinpainattamista Kööpenhaminassa saisi nauttia. Jalavan puhe jakaantuu neljään osaan. Ensiksi hän mainitsee Hagmanin ansiot hänen varsinaisessa toimessaan ja esittää maljan "sanomalehdentoimittajalle", toiseksi hän julkilausuu kaipauksen, jonka Hagman on jättävä ystäväpiiriin, ja esittää maljan "ystävälle", kolmanneksi hän esittää maljan "pohjalaiselle" ja neljänneksi "vanhalle pojalle", Näissä jälkimäisissä puheenosissa voimme tutustua Jalavan leikilliseen ivaan ja siihen tapaan, millä hän ja hänen pohjalaiset ystävänsä keskenään pilalla pistelivät toisiaan. Näytteeksi otan tähän kolmannen jakson:
"Veli Hagmanissa emme kunnioita ainoastaan etevää sanomalehdentoimittajaa ja hyvää ystävää, vaan vieläpä jotain muutakin, jotain, jos niin saan sanoa, korkeampaa. Hän on myöskin pohjalainen. Te kaikki, kunnioitettavat ystävät, tiedätte, mikä ylevä ominaisuus tämä ihmiselle on, sillä olettehan Te miltei kaikki pohjalaisia, joko Pohjanmaalla taikka täällä Helsingissä syntyneitä. 'Mi miehen kunto, mikä uljuus', niinkuin runoilija laulaa, pohjalaisessa! Kuka muu -lainen tahi -läinen meidän maassa saattaa hänelle vertoja vetää? ei savo- eikä lappalainen, ei hämäläinen eikä länsisuomalainen, uusmaalaisesta puhumattakaan. Varmaankin olisi Runeberg antanut Adlerereutzin lausua Munterista: 'hän oli pohjalainen', jos ei hän itse olisi ollut pohjalainen ja siis, niinkuin kaikki pohjalaiset, suuressa määrässä nöyrä ja vaatimaton. Minä, jolla ei ole kunnia lukea itseäni tuohon 'suurenen sukuhun', tuohon laajahan lajiperähän', ja jonka siis ei myöskään tarvitse antaa vaatimattomuudentunteen hillitä innostustani, minä saatan korkealle liehuttaa 'aatteen lippua' — ei, vaan korkealle julistaa pohjalaisten mainetta ja kunniaa ja suuruutta — tietysti kuitenkin sillä tarpeellisella muistutuksella, että Länsisuomesta se toki on, kuin ensimäinen valo ja sivistys on Pohjanmaallekin tullut. Hyvät herrat, ihastuksen, ihmettelyn malja pohjalaiselle Hagmanille!"
Että Antti Jalavalla jo tähän aikaan oli puhujan maine, nähdään siitä tosiasiasta, että hän 1884 valittiin samana vuonna perustetun puheyhdistyksen esimieheksi. Ensimäisen ajatuksen perustaa tämmöinen yhdistys oli maisteri J. A. Lyly ilmituonut Kotikielen seuran kokouksessa 14/3, ja kohta sen jälkeen tuuma toteutettiin. Vielä samana kevätkautena pidettiin 6 kokousta puhe- ja deklamatsioniharjotuksia varten ja seuraavina lukukausina niitä yhä jatkettiin; vuosijuhla vietettiin huhtikuun 1:senä, Suomen mainioimman puhujan, Fredr. Cygnaeuksen, syntymäpäivänä. Ainakin kaksi semmoista juhlaa vietettiin, 1885 ja 1886, ja kummassakin piti Jalava alkajaispuheen. Edellinen sisältää seikkaperäisiä tietoja ensi vuoden vilkkaasta toiminnasta, jälkimäisessä valitetaan, että toisena vuonna jäsenten harrastus on ollut melkoista vähempi. Kun yhdistyksessä oli huomattu retoriikan oppikirjan tarve, pyydettiin professori Fritiof Peranderia semmoista kirjoittamaan. Hän lupasikin käydä työhön käsiksi, mutta odottamaton, äkillinen kuolema esti häntä täyttämästä lupaustaan. Vuosijuhlassa 1886 Jalava myöskin lausui suomennoksen L. Kossuthin tulisesta puheesta kansankokouksessa Szeged'issä 4 p. lokak. 1848, ja sen jälkeen lähetettiin Kossuthille Turiniin unkarinkielinen tervehdyssähkösanoma.
Paitsi puheyhdistyksessä Jalava näinä vuosina esiintyi puhujana Kalevalan 50-vuotisjuhlassa Kaivopuistossa 28/2 1885, jossa hän luotuaan katsauksen kansalliseepoksemme vaikutukseen taiteen alalla erittäin kohdisti huomionsa Robert Kajanuksen silloin uusiin ja juhlassa soitettuihin Kalevalan-aiheisiin sävelteoksiin ja lopetti esittämällä säveltäjän maljan, sekä Arkadia-teatterin näyttämöllä 19/4 1886, lausuen jäähyväissanat teatterista eroavalle vanhalle näyttelijälle Ismael Kalliolle. Jälkimäisessä puheessa Jalava mainittuaan Kallion ansiot näyttelijänä erityisesti kiittää häntä kahdesta ominaisuudesta, jotka olivat vähemmän tunnetut ulkopuolella teatterin likeisimpiä piirejä: hänen rakkaudestaan kieleemme ja hänen säästäväisyydestään. Tästä puheen loppupuolesta otamme seuraavan kohdan, joka näyttää kuinka siihenkin aikaan arvoa pantiin suomenkielen viljelykseen:
— "Minä tarkoitan Kallion innokasta kansallista mielialaa ja hänen vilpitöntä rakkauttaan kansalliskieleemme. Tämä on ilmestynyt muun muassa siinä, että hän aina on lämpimästi harrastanut ja ahkeroinut kielen käyttämistä teatteritoveriensa kesken, ulkopuolella näyttämöäkin. Ja tämä ei ole minkään vähäpätöinen asia, kuin moni ehkä puusta katsoen saattaisi luulla. Jos oman kielen viljeleminen on tärkeä kaikille, jotka kansallisia pyrintöjä ja niitten voitolle pääsemistä harrastavat, niin se on kahta tärkeämpi näyttelijälle, varsinkin jos hän, niinkuin meillä usein on laita ollut, ei ole lapsuudestaan asti siihen täysin perehtynyt. Kaikkialla maailmassa pidetään kansallisteatteria kansallisen kielen ja sen viljelyksen mitä tehokkaimpana edistäjänä. Me tiedämme että esim. théâtre-français'ssa saadaan kuulla parasta, kauniinta franskaa.
Tämä kielellinen tehtävä ei saa olla vieras meidänkään teatterillemme. Meilläkin on jo se aika tullut, jolloin kielemme puhtaudesta ja kauneudesta voi ja täytyy ruveta entistä enemmän huolta pitämään, suurempia vaatimuksia kuin tähän asti asettamaan. Mutta etupäässä sopii tätä, niinkuin sitä jo on julkisuudessa tehtykin, kansallisteatteriltamme vaatia. Siinä, jos missään, pitää saada kuulla virheetöntä, sujuvaa, kaunista, sanalla sanoen mallikelpoista kieltä. Tämän sekä kansallisessa että taiteellisessa suhteessa perin tärkeän tarkoitusperän saavuttamiseksi on muun muassa välttämättömän tarpeellista, että näyttelijät ja näyttelijättäret niin keskenään kuin mahdollisuuden mukaan muittenkin kanssa aina puhuvat sitä kieltä, jolla heidän on näytteleminen, sillä alituinen harjoitus on tässä, niinkuin niin monessa muussakin asiassa, paras opetusmestari. Ja tässä suhteessa on, kuten jo sanoin, hra Kallio ollut hyvänä ja kiitettävänä esimerkkinä kumppaneilleen.