Vielä toisessakin suhteessa kunniavieraamme on jättänyt jälkeensä kauniin esimerkin, jota ei ainoastaan hänen teatteritoverinsa, vaan kaikkien meidän muittenkin ansaitsisi noudattaa. Tunnettu on että meidän köyhissä oloissamme näyttelijäin palkat eivät ole saattaneet olla liioin suuret. Mutta siitäkin pienestä palkasta, mikä Kalliolla on ollut, hän on ymmärtänyt ja voinut säästää niin paljon, että hän säästövaroillaan on voinut ostaa itselleen vähäisen maatilan, jonne hän nyt saattaa asettua huoletonna loppu-ikäänsä viettämään. Meidän nautinnonhimoisessa aikakaudessamme moinen säästäväisyys on yhtä harvinainen kuin kunnioitusta ja seuraamista ansaitseva ilmiö."
Kaksi lähinnä olevaa puhetta on Jalavan pitänyt Suomalaisessa klubissa ollen yhä edelleen sen esimiehenä, edellisen 17/9 1887. Silloin oli saatu huoneisto Kämpin hotellissa, ja puhuja kertoo lyhyesti mitä vaikeuksia klubi oli varsinkin tyydyttävän huoneiston hankkimisessa kokenut olemassolonsa 11 ensimäisenä vuonna. Sen johdosta on klubielämä ollut lamassa, ja hän kehottaa hartaasti jäseniä käymään klubissa ja arvelee, että melkoinen syy siihen eripuraisuuteen, joka on alkanut suomenmielisten piireissä ilmaantua, on se, että ei ole ollut lähempää seurustelua kansallismielisten välillä. "Nuoremmat eivät ole olleet tilaisuudessa päästä likempään tuttavuuteen vanhempien kanssa ja siten on suuremmassa tai vähemmässä määrässä vieraannuttu toisistaan, väärinkäsityksiä ja epäluuloja on syntynyt molemmin puolin, ja asiat ovat siten vähitellen joutuneet sille ikävälle kannalle kuin ne ovat." — (Sanat tarkottavat sitä hajaannusta, joka vei "nuoren puolueen" syntyyn.) Toisessa puheessa, 1/3 1888, Jalava tervehtii niitä eduskunnan jäseniä, jotka olivat klubiin liittyneet, ja huomauttaa miten tärkeää on, että maaseutulaiset ja helsinkiläiset toisiinsa tutustuvat; siitä on niin toisille kuin toisillekin hyötyä.
Puheena olevan vuosikymmenen lopulta mainittakoon vielä puhe kansalaiskokouksessa 8/11 1888, jossa Jalava innokkaasti kehottaa suomalaisen teatterin avustamiseen, ja toinen häissä Ilmajoen pappilassa 23/4 1889 — puhe morsiamen vanhemmille, harras Suomen vakavien kotien ylistys.
Seuraavalta vuosikymmeneltä ei ole kokoelmassa muuta kuin kaksi puhetta, toinen teatterin 20- (13/10 1892) ja toinen saman laitoksen 25-vuotisjuhlassa (13/10 1897), molemmat saattaen mieleen rva Raa-Winterhjelmin ansiota kansallisen teatterin syntymisestä ja edistymisestä.
Tullaan sitten vuosisadan vaihteeseen ja tukaliin valtiollisiin oloihin. Että sekin aikakausi olisi kuvastuva Antti Jalavan puheissa, on itsestään ymmärrettävää. Se tapahtuu ensi kerran 28/8 1900 pienessä juhlassa Kaivopuiston ravintolassa, johon olivat kutsutut J. Szinnyei ja hänen rouvansa. Nämä olivat näet oleskelleet Suomessa sukulaisten ja ystävien luona ja olivat nyt lähtemäisillään paluumatkalle Unkariin. Lämminmielisessä puheessaan rakkaille vieraille Jalava kertoo läsnäoleville mitä he kotimaassaan olivat tehneet maamme asian hyväksi, esittäen samalla venäläisen sortopolitiikan aiheuttamia mielialoja meillä. — Vuotta myöhemmin, 17/11 1901, Jalava taas puhuu teatterin puolesta. Hän näet onnittelee Kasimir Leinoa sen menestyksen johdosta, jonka runoilija oli saavuttanut suurella historiallisella draamallaan, "Jaakko Ilkka ja Klaus Fleming". Lähtökohtana on siinä kansallisen ohjelmiston ääretön tärkeys kansallisteatterille. — Kovimmilta sortovuosilta ei ole mitään puhetta säilynyt, mutta alkaessaan ensimäisen luentonsa suurlakkoviikon jälkeen, 8/11 1905, Jalava puhuttelee kuulijoitaan seuraavaan tapaan:
"Suuria asioita on tapahtunut sen jälkeen kuin viimeksi olimme yhdessä, ja minä onnittelen Teitä että vielä nuorina olette saaneet nähdä uuden valoisan ajan koittavan kansallemme.
Paljon muistuttavat viime viikon tapaukset n.s. Maaliskuun päivistä Unkarissa v. 1848. Unkarikin oli pitkät ajat saanut kärsiä sortoa ja vääryyttä Itävallan puolelta, johon se oli yhdistetty yhteisen hallituksen alaisena. Kun tuli tieto Helmikuun vallankumouksesta Parisissa, herätti se Unkarissa, niinkuin kaikkialla muuallakin, tulista innostusta valtiollisen vapauden hankkimiseen. Silloin koossa olevat säätyvaltiopäivät ja lukuisat kansankokoukset vaativat täysin perustuslaillista hallitusmuotoa, johon kuului vastuunalainen ministeristö, yleisillä vaaleilla valittava kansaneduskunta, kansallinen sotaväki, painovapaus j.n.e. Kun vallankumouksen aallot jo vyöryivät Itävallassakin, synnyttäen Wienissä verisiä melskeitä, ei Itävallan keisarin auttanut muu kun suostua unkarilaisten vaatimuksiin. Näin saivat unkarilaiset rauhallisella vallankumouksella tuota pikaa uudenaikaisen konstitutsionin, ja riemu siitä oli tietysti rajaton koko maassa.
Tätä riemua ei kumminkaan saanut kauan kestää. Valtiollisen vapauden hinta on kallis, se on useimmiten verellä suoritettava, ja sen saivat unkarilaisetkin kokea. Vallankumoukselliset liikkeet kukistettiin sotavoimalla ja vanha virkavaltaisin reaktsioni pääsi taas valtaan, tahtoen riistää takaisin mitä hädän hetkenä oli ollut pakotettu antamaan. Unkarilaiset tarttuivat aseisiin vapauttaan sydänverellään puolustamaan, alottaen vapaussotansa 1848—49, jossa olisivatkin päässeet voitolle, ellei Venäjä olisi tullut Itävallan avuksi. He sortuivat vapaustaisteluunsa ja joutuivat nyt lähes kaksi vuosikymmentä kestävän julman sorron alaiseksi, jolloin heidän maassaan vallitsi täydellinen sotilas-, poliisi- ja santarmivalta, kunnes he suotuisain ulkomaisten tapausten avulla taas 1867 saavuttivat vapautensa ja itsenäisyytensä.
Suokoon Jumala ettei samantapainen reaktsioni enää syntyisi Venäjällä, vaan että se valtiollinen vapaus, jonka Venäjän kansa nyt on saavuttanut, jäisi sinne pysyväiseksi, varttuisi ja juurtuisi niin syvälle, ettei mitkään taantumuksen myrskyt sitä enää voi ylös repiä ja hävittää. Silloin on taattu Venäjään yhdistetyn Suomenkin vapaus — ulospäin.
Mitä taas sisälliseen vapauteen ja voimaamme tulee, niin riippuu se siitä, osataanko täällä vihdoinkin tulla yksimieliseksi kansaksi ja kyetäänkö etenkin määräävissä piireissä käsittämään, että maassamme nyt on alkanut kansanvaltaisuuden aatteen valloitusretki ja että se, joka ei tahdo tämän aatteen palvelukseen antautua, on kuin onkin sortuva sen voittovaunujen alle. Minä olen vakuutettu siitä, että ainakin Suomen kansallismieliset ylioppilaat käsittävät tämän ja tietävät asettaa työnsä ja toimensa sen mukaan."