Seuraavana vuonna 18/7 Jalava täytti 60 vuotta, ja hän vietti sen merkkipäivän kauniissa Peitsalon huvilassaan Lohjan järven rannalla. Hän oli siis ikämies, eikä hänen heikontunut terveytensä enää luvannut hänelle montakaan työvuotta; mutta siitä huolimatta hänessä nuoruuden ihanteet ja nuoruuden innostus muuttumattomina elivät. Sen näkee eräästä puheesta, jonka hän 15/4 piti suomalaisen sanomalehtimiesliiton kokouksessa ja jossa hän luo katseen menneeseen aikaan.

— "Ensimäiset 1 1/2 vuotta Uuden Suomettaren olemassaolon ajasta lukuun ottamatta, olen sittemmin kaiken aika kuulunut vain sen avustajain eli käyttääkseni veli Pauanteen terminologiaa 'löysäläisten' joukkoon. Tämä löysäläisyys ei kumminkaan ole estänyt minua koko sydämestäni harrastamasta sanomalehtimiestointa ja tätä tointa kunnioittamasta. Suuresti minua sen vuoksi ilahuttaa saada nyt olla mukana Suomalaisen sanomalehtimiesliiton ensimäisessä vuosikokouksessa, joskin minua surettaa se seikka että olot meillä ovat käyneet sellaisiksi, että tähän liittoomme eivät katso voivansa kuulua kaikkien suomenkielisten lehtien toimittajat ja avustajat.

Siihen aikaan kuin U. S. perustettiin 1869, ja vielä pitkät ajat sen jälkeen ei ollut kansallisessa puolueessa vielä mitään hajaannusta, mitään eripuraisuutta; kaikki vetivät yhtä köyttä, muita vastustajia ei tunnettu kuin ruotsikiihkoisia, ja heitä sekä heidän etevintä silloista äänenkannattajaa Helsingfors Dagbladia vastaan taisteltiin voimalla ja pontevuudella eikä suinkaan iskuja säästetty, jos niitä saatiinkin. Ja taistelua elähytti Snellmanin suuri personallisuus, jonka suuria ajatuksia meillä silloin oli onni kuulla sekä suullisesti että kirjallisesti. Ja näiden ajatusten ydinkohtia oli, sopinee sanoa, se kehotus ruotsikiihkoisille vallanpitäjille, jolla hän lopetti kuuluisan n.s. liberalisen puolueen ohjelman murhaavan kritiikkinsä: 'väistykää pois te, että me pääsemme sijaanne!'

Tuli sitte tuo onneton hajaannuksen aika. Valtiopäivillä se tuli ensi kerran näkyviin — 1885 vuoden valtiopäivillä. Hyvin muistan, kuinka Nya Pressen katsauksessaan näihin valtiopäiviin sanoi: 'Ilahuttavin ilmiö viime valtiopäivillä on kansallisessa puolueessa tapahtunut hajaantuminen.' Ja kun sillä puolella sitä katsottiin valtiopäivien ilahuttavimmaksi ilmiöksi, voi sen meidän kielellä kääntää niin, että se oli valtiopäivien surullisin ilmiö.

Minun ymmärtääkseni se todellakin on onnettomin kohtaus, mikä meille on voinut tapahtua, tuo kansallisen puolueen hajaantuminen, sillä sen kautta tietysti ruotsalainen puolue on saanut uutta tuulta siipiensä alle, jotka jo olivat joutua lerpalleen, ja nuorsuomalaisen liiton kautta se nyt on voinut nostaa päänsä. Mutta ei itku hädästä päästä, sanotaan, ja suomalaisen puolueen tulee, vaikka vähennetyin voimin, reippaasti ja rohkeasti jatkaa taisteluaan, taisteluaan Snellmanin ohjelman hyväksi, kulkien niinkuin luutnantti Zidén aina eespäin vaan, kunnes se on perille ajettu. Onneksi onkin puolueen päälehteen saatu uusi, terävä, voimakas kynä, joka J. V. Snellmanin ohjelman esittämisessä, selvittämisessä ja sovittamisessa aikamme oloihin seisoo yli kaiken kiitoksen ja jonka esimerkkiä muitten lehtien sopii ottaa noudattaakseen. Ja se on kylläkin ilahuttava ilmiö näissä muuten monessa kohden niin surullisissa oloissa.

Minä toivon että kaikkien puolueemme lehtien, kunkin kohdaltaan, kaikista niistä vastuksista huolimatta, joita tilausten ja ilmoitusten boikottaamisen y.m. muodossa heidän vastaansa asetetaan, onnistuisi yhä enenevällä innolla ja voimalla ja menestyksellä työskennellä Snellmanin ohjelman toteuttamiseksi, jotta kerrankin tunnussanamme Suomi suomalaisille pääsisi voittoon, ja tässä toivossa esitän maljan kaikkien suomenmielisten sanomalehtien toimittajille, niin suurempien kuin pienempien — sillä kaikki ovat he yhtä tärkeitä palvelijoita 'Herran viinamäessä', jos niin saan sanoa — suomalaisen sanomalehtimiesliiton maljan. Eläköön se kauan ja voimistukoon, varttukoon!"

Vielä samana keväänä Jalava piti toisenkin puheen kansallisesta asiastamme. Se on yhtä innostunut, jollei innostuneempi, mutta myöskin laajempi, niin ettemme katso mahdolliseksi sitä kokonaisena tähän ottaa. Se pidettiin Seurahuoneella Snellman-juhlassa 12/5 1906. Tässä puheessa, joka varmaan on mahtavimpia mitä Jalavalta on säilynyt, hän erityisesti kehottaa kansalaisia itsetietoiseen, hartaaseen työhön ja toimeen suomalaisuuden kohottamiseksi niin kodissamme kuin julkisessa elämässä. Nojaten unkarilaisen Tapani Szechenyin maansa naisille lausumiin sanoihin: "Te olette kansallisuutemme suojelusenkelit; ilman Teitä se ei koskaan elvy taikka lakastuu pian, sillä Te punotte kaiken ympärille suloutta ja elämää" — hän mitä innokkaimmin kutsuu Suomen naisia astumaan sen uuden kansallisen herätyksen ja innostuksen etupäähän, joka näytti olevan tulossa, valmistamaan suomenkielelle sille tässä maassa tulevaa isäntäsijaa ja hallitsijavaltaa. —

"Sen jos he tekevät, jos he sillä hartaalla, uskollisella tunteella, sillä hellyydellä ja uhraavaisuudella, joka on heidän luonteelleen ominaista, suosivat ja vaalivat kaikkia suomalaisuuden rientoja, niin että suomalaisuus heille tulee sydämen asiaksi tahi ehkä vielä paremmin 'muodin asiaksi' — sillä tuskinpa lienee mahtavampaa valtiasta kuin muoti — niin, jos he tämän kaiken tekevät, silloin on suomalaisuuden voitto taattu, sillä, kuten sanotaan, mitä naiset tahtovat, sitä Jumala tahtoo.

Älkööt he, älköönkä kukaan meistä suomalaisuuden hyväksi työskennellessämme välittäkö siitä että meitä soimataan liiallisesta kansallisesta innosta ja kiihkosta. Semmoinen soimaus ei tuota kellenkään häpeätä, sen alaisiksi ovat joutuneet monet, joiden nimet aikakirjoissa säilyvät suuressa kunniassa. Mutta se olisi meille häpeäksi, suureksi häpeäksi, jos meitä päin vastoin voitaisiin syyttää liiallisesta velttoudesta ja välinpitämättömyydestä kansallisuutemme suojelemisessa ja vahvistamisessa.

Ei, kansallista innostusta meillä tosiaankaan ei vielä ole liiaksi, sitä tarvittaisiin vielä paljoa, paljoa enemmän, ja sen vuoksi minä päättäessäni puheeni en otakaan huutaakseni: eläköön innostus, vaan: syntyköön innostusta kansallisuutemme kalliiseen asiaan, syntyköön sitä kaikkialla kautta koko avaran Suomenniemen, mutta sellaista, joka ei jää vain heliseviin sanoihin ja koreihin puheihin, vaan joka ilmenee hartaassa, rohkeassa, uhrautuvassa tosityössä suomalaisuuden hyväksi. Sillä ja ainoastaan sillä tavalla luodaan se aika, jota meidän vanhemman sukupolven silmät eivät kai ikinä saa nähdä, mutta jonka kerran tulemisen vahvassa, järkähtämättömässä uskossa me poistumme ikuiseen lepoon." —