Keväällä 1904 Jalava oli eronnut Kansallisteatterin johtokunnasta, mutta silti hän pysyi taidelaitoksen lähimmässä ystäväpiirissä. Sentähden ei voi meitä kummastuttaa, että hänen puheittensa joukossa vieläkin on teatteria koskevia. Siten hän johtokunnan toimeenpanemassa illanvietossa 5/5 1906 piti Ida Aalbergille kauniin puheen. Siinä hän ensin muistuttaa, että Kaarlo ja Emilie Bergbom, joita vuotta ennen oli innostuneesti juhlittu, jo olivat ijäksi poistuneet seuraten toisiaan kuolemassa niinkuin elämässäkin; mutta samoin kuin Väinämöinen lähtiessään oli jättänyt kantelon kansalleen, oli Bergbom jättänyt jälkeensä suuren elämäntyönsä, Suomen Kansallisteatterin, kansallensa iki-iloksi. Sitten puhuja kääntyy Ida Aalbergin puoleen tervehtien hänessä kauniinta Bergbomin taidetarhassa kasvanutta kukkaa, kiittäen häntä siitä maaseutumatkasta, jolla hän lukemattomille oli antanut tilaisuutta nähdä ja ihailla todellista, nerokasta taidettaan, ja vihdoin julkilausuen vakaumuksensa, että taiteilijatar alallaan yhä on oleva osallinen suomalaisuuden kohottamistyössä. — Toisenkin kerran Jalava vielä puhui Ida Aalbergille, nimittäin teatterin lämpiössä 21/11 1907, toivottaen hänelle menestystä Unkarinmatkalla, jolla taiteilijatar oli esiintyvä oman näyttelijäjoukon ympäröimänä. —
Viimeinen puhe siinä käsikirjoituskokoelmassa, johon edellinen esitys nojaa, on Seurahuoneella A. Meurmanin hautajaispäivän iltana, 22/1 1909, esiintuotu lausunto keskustellessa siitä, miten ne rahat olivat käytettävät, jotka oli päätetty kerätä muistoseppelten sijasta, joita vainaja ei ollut tahtonut haudalleen. Jalava ehdotti, että ne annettaisiin stipendirahastoksi sanomalehtimiesliitolle; kokous päätti kumminkin, että rahasto oli tuleva Suomalaisen Tiedeakatemian haltuun, mikä ei estäisi, että niistä joku avustus lankeaisi sanomalehtimiestenkin osalle.
Näin olen seurannut Jalavaa puhujana hänen viimeiseen elinvuoteensa asti. Totta sanoen ei puhekokoelma sentään ole lopussa. Sattuu näet joskus sille, jolla on sanottavaa sydämellään, että joku este ilmaantuu ja tukkii häneltä suun, ja niin on käynyt Jalavankin. Kokoelmassa on näet joitakuita kirjoitettuja puheita, joihin on merkitty: "ei pidetty". Ainoastaan kerran hän on siihen lisännyt syynkin. Aino Achtén häissä 6/5 1901 hän oli aikonut pitää puheen morsiamen äidille, Emmy Achtélle, jonka hän tunsi ja jota hän ihaili Suomalaisen oopperan loistoajoilta saakka, mutta — "E. G. Palmen ehti ennen (!)".
Niin hajanaisia ja katkonaisia kuin tässä kirjoituksessa luettavat otteet Jalavan puheista lienevätkin, niin toivon kuitenkin, että niistä näkyy minkäluonteinen hänen puhetapansa oli. Hän saattoi paikan ja tilaisuuden mukaan joskus olla hyväntahtoisen ivallinen, mutta enimmäkseen hän edeltäkäsin valmistetuissa puheissaan esiintyy vakavana, suoramielisenä, lämminsydämisenä. Esitys on ylipäätään korutonta, ja kuvia hän käyttää harvanlaisesti, mutta silloin aina tehoovia. Milloin hänen isänmaallisissa puheissaan kohtaa sitaatteja, ovat ne tavallisesti unkarilaisilta runoilijoilta taikka valtiomiehiltä lainatuita, ja muutenkin kun esitys kohoo erittäin lennokkaaksi, aavistaa siinä vaikutusta hänen ihailemistaan unkarilaisista isänmaanystävistä. Sanoa Jalavaa kaunopuhujaksi varsinaisessa merkityksessä olisi ehkä liioittelua. Hän oli siksi liian suora, hiotumpaa taiteellisuutta vailla; mutta siitä huolimatta hän oli hyvä puhuja. Hän oli ajatukseltaan selvä ja loogillinen, hänen esityksensä oli tuntehikas ja kirkas, vakaumuksen kannattama, sanan takana seisoi aina mies, rehellinen suomalainen, joka työstä oli tullut puhujalavalle ja sieltä jälleen palasi työhön.
ALBERT EDELFELT
Albert Edelfeltin kirjeitä parisilaisille ystävilleen.[28]
Suomalainen taideyhdistys on ilmottanut aikovansa tänä vuonna [1910] toimeenpanna Edelfeltin teosten näyttelyn, joka avataan 1 p. huhti- ja suljetaan 1 p. heinäkuuta. Näyttelyä koetetaan saada mahdollisimman täydelliseksi, jotta se tarjoaisi havainnollisen kuvan hänen taiteilijakehityksestään ja siten muodostuisi arvokkaaksi kunnianosotukseksi kaivatulle mestarille, jonka loistokas elämäntyö täyttää yhden Suomen taidehistorian kauniimpia lehtiä. Sanomalehdet ovat jo tietäneet kertoa, että Ranskasta ja Ruotsista on luvattu näyttelyyn lainata tärkeitä pääteoksia, ja voidaan siis odottaa yrityksen onnistuvan niin hyvin kuin jokainen taiteenystävä sydämestään toivoo.
Väärin olisi sanoa, että taideyhdistys on tässä asiassa suurta kiirettä pitänyt. Tänä vuonna kuluu jo viides vuosi umpeen siitä kun Edelfelt iäksi katosi näkyvistämme, ja oudon hiljaista on näinä vuosina ollut hänen hautakumpunsa ympärillä. Tällä huomautuksella en niinkään tarkota hänen taidettaan, josta sentään joskus on julkisuudessa muistutettu, muun muassa silloin kun on kokoelmiimme lunastettu hänen teoksiaan, jotka joko olivat joutumaisillaan ulkomaille taikka jo olivat sinne joutuneet; vaan enemmän hänen persoonallisuuttaan. Saattaa näet kummeksia, ettei taiteilijasta vielä ole yritetty luoda mitään seikkaperäisempää elämänkuvausta.[29] Edelfelt nimittäin ei ollut ainoastaan etevä taiteilija, vaan myöskin harvinaisen mieltäkiinnittävä ihminen. Taiteilijana hän on verraten hyvin tunnettu laajoissakin piireissä, mutta ihmisenä, persoonallisuutena häntä ei mainittavasti tunnettane ulkopuolella sitä ystävä- ja tuttavapiiriä Helsingissä ja Porvoon tienoilla, missä hänen kotonsa oli, sekä Parisissa, missä hän vietti melkoisen osan elämäänsä. Olisi kieltämättä mitä viehättävin ja kiitollisin tehtävä ottaa kuvatakseen merkillinen taiteilija, niin että hän eheänä, kaikin puolin valaistuna hahmona seisoisi kulttuurielämämme merkkimiesten rivissä, jossa hänellä on tunnustettu sijansa. Onkohan vieläkin kauan odotettava, ennenkuin joku kykenevä siihen ryhtyy?
Taiteemme kehitykseen katsoen on Edelfeltin merkitys siinä, että hän meillä oli ensimäinen sen suunnan edustaja, joka Ranskassa tunnetaan naturalismin ja impressionismin, mutta meillä tavallisesti realismin nimellä, ja että hän samanikäisille ja nuoremmille taiteilijanaluille osotti tien Parisiin. Kumminkaan hän ei ollut syntynyt eikä alkuaan kasvatettu mainittua, ehdotonta luonnontodellisuutta tavottelevaa taidesuuntaa varten. Sen ympäristön kautta, jossa hän oli kehittynyt, ennenkuin hän ulkomaille lähti, hän oli sekä taidekäsitykseltään että myöskin kansalliselta ja isänmaalliselta hengeltään pääasiassa Runebergin aikakauden lapsi. Jopa olivat hänen nuoruuden vaikutelmansa, joita läheinen "aateyhteys" äidin kanssa piti heikkenemättömässä voimassa, niin syvät, että ne muun muassa selittävät ensiksikin hänen naturalisminsa eli realisminsa maltillisuuden ja toiseksi sen käänteen aihevalinnassa, joka hänen taiteessaan tapahtui 1890:n vaiheilla. Ainakin on minulla (jolla oli onni tulla hänen ystäväkseen jo 1871, jolloin hän oli seitsentoistavuotias ja taiteilijaura hänelle vain kangasti hämärässä tulevaisuudessa) se vakaumus, että Edelfelt uudestaan ryhtyessään uskonnollisiin ja varsinkin historiallisiin aiheisiin, se on kun hän esim. maalasi Porilaisten marssin (1892) ja kun hän otti kuvittaakseen Snoilskyn Ruotsalaisia kuvauksia sekä Runebergin Kuningas Fjalarin ja Vänrikki Stoolin tarinat, ei niinkään noudattanut aikansa taidevirtauksia (mitä niissä siihen viittaavaa nähtäneenkään) kuin sisällistä vaistoa, joka vei hänet takaisin nuoruuden vaikutelmiin. — Olen viitannut tähän kysymykseen, joka on tärkeimpiä taiteilijan kehityshistoriassa, sentähden että alempana luettavat kirjeet osaksi sitä valaisevat.
Mihin meillä kotimaassa ei näy merkkiäkään, se on ainakin alulle pantu ulkomaalla. Ranskassa on eräs Edelfeltin ystävä, Henri Amic, julkaissut kirjan,[30] joka sisältää muistelmia erinäisistä taiteilijoista ja heidän kirjoittamiaan kirjeitä — ja yksi näitä taiteilijoita on Edelfelt. Häneltä on julkaisussa seitsemän, tekijälle ja kahdelle muulle henkilölle osotettua kirjettä. Nämä kirjeet ovat kaikki erittäin mieltäkiinnittäviä, ja olen sentähden suomentanut ne täydellisinä. Toiselta puolen ne luovat kirkasta valoa taiteilijan ja hänen äitinsä keskinäiseen suhteeseen, joka on omansa herättämään sydämellistä kunnioitusta kumpaakin kohtaan, ja toiselta puolen me näemme niistä kuinka läheisiä ystäviä hänellä oli Ranskassa, jota Edelfelt melkein piti toisena isänmaanaan. Viimeisissä kirjeissä kosketellaan meidän valtiollisia oloja, ja niissä on huomattava se jalo piirre, että Edelfelt ei ulkomaalaisille kirjoita sanaakaan tuskallisista puolueriidoistamme. Mikä harvinainen hienotunteisuus siihen aikaan! Muuten kirjeet itse pääasiassa selittävät toinen toistaan, eikä välttämätöntä ole tarkemmin tuntea niitä henkilöitä, joille kirjeet on osotettu. Kirjasta näkee, että Henri Amic, joka nähtävästi on kirjailija, ja Edelfelt tutustuivat toisiinsa 1885. Se tapahtui aivan sattumalta Malmössä, johon molemmat, matkalla Parisiin, olivat tulleet samassa junassa Tukholmasta. Tuskin he olivat monta sanaa vaihtaneet, ennenkuin huomasivat, että heillä oli yhteisiä ystäviä, ja siinä oli alku ystävyyteen heidänkin välillään. Muutoin on itse muistelmista merkittävintä, mitä Amic kertoo Edelfeltin suhteesta hänen ystäväänsä, etevään taiteilijaan Dagnan-Bouveret'hin. Sinä keväänä kun taulu "Jesus ja Mataleena" oli valmistunut, Edelfelt tapasi Dagnanin Cannes-kaupungissa jossa Henri Amic'in silloin oleskeli äitinsä, m:me Borget'n kanssa. Silloin antoi Edelfelt lähettää taulunsa Parisista Cannesiin näyttääkseen sen Dagnanille, ja Amic'in läsnäollessa hän Dagnanin neuvojen mukaan teki siinä muutamia korjauksia, niin hän esim. pitensi Jesuksen valkoisen puvun (mekon) noin 10 sentimetriä. Näkyi selvästi että hänen luottamuksensa ystävän arvosteluun oli ehdoton.