Kun päätetty oli, että Morgonbladetin sijaan oli astuva aivan uusi lehti, Hagman alkoi valmistaa jäähyväiskirjoitusta vuoden viimeistä numeroa varten, ja kun jo tavallisen kirjeen laatiminen häntä väsytti, on ymmärrettävää, että hän kirjoitukseen käytti paljon aikaa. Miten lieneekään, tuli siitä kaunis ja liikuttava jälkilause, jossa elämäntyönsä päättäneen sanomalehtimiehen harras isänmaanrakkaus ja harvinaisen vilpitön, miehuullinen luonne eheinä kuvastuvat. Tässä seuraa lyhyt selostus noin 4 palstan pituisesta kirjoituksesta: Ensin hän lausuu julki ilonsa siitä, että on saanut olla mukana tekemässä työtä Suomen kansallisen tulevaisuuden hyväksi ja kokemassa odottamattomia voittoja: lukuisat 1872 v:n jälkeen syntyneet suomalaiset koulut, uusi v. 1883 esiintynyt asetus oikeuskielestä, yleisön mielipiteissä tapahtunut muutos — nimittäin että enää harvat julkisesti vastustivat suomalaisuuden tarkotusperiä, "asian sisällinen totuus oli pakottanut vastustajat ainakin ulkonaiseen myöntyväisyyteen" — sekä vihdoin että Yrjö Koskinen, suomenmielisten etevin mies, 1882 oli kutsuttu hallitsijan neuvoskuntaan; ainoastaan yhdessä kohden oli ratkaisu tapahtunut lehden mielipiteitä vastaan, siinä nimittäin, että eräistä oppikouluista ja samalla myöskin monesta yliopistotutkinnosta klassilliset kielet oli syrjäytetty. — Sen jälkeen, kääntäen katseensa valtiolliseen elämäämme yleensä, hän pitää onnena, että kansallinen kysymys on sen perustana ollut: "missä kansallinen tunkeutuu esiin, siinä voidaan odottaa tervettä, luonnonmukaista kehitystä; ainoastaan se, jolla on kansassa juurensa, voi siinä kasvaa ja menestyä". Kielikysymys on päivän elinkysymys ja niin kauan kuin se on ratkaisematta, on maan tulevaisuus huonosti turvattu. Ruotsalainen kansanaines on rauhassa elävä, Morgonbladetissa ei ole sanaakaan sanottu, joka sen turvallisuutta uhkaisi; vastustajat ovat ruotsalaisuuden miehet luonnottomine vallanpyyteineen. Lujasti ja tarmokkaasti on edelleen työtä tehtävä suomalaisen kysymyksen ratkaisemiseksi, välittämättä vastustajain väitteistä, välittämättä niistä usein halpamielisistä keinoista, joilla he koettavat valta-asemaansa puolustaa. Mutta kaikista tärkeintä on, että suomalais-kansalliset pysyvät yksimielisinä. Yhtenä Morgonbladetin päätehtävänä onkin ollut ylläpitää sopua puoluelaisten kesken, eritoten sillä tavoin, että se mahdollisimman mukaan on pidättäytynyt vastalauseista ja hyökkäyksistä pääasiassa samoin ajattelevia kohtaan, milloin joku huonosti valittu lause taikka vähemmän mietitty toimenpide olisi siihen aihetta antanut. — Vihdoin kirjoittaja pyytää vastustajiltaan anteeksi taistelun telmeessä lausutut katkerat sanat, tunnustaen samalla voimiensa vähyyden. Toiselta puolen hän kiitollisuudella muistaa, että useita kansan etevimpiä miehiä, jopa sen suurin johtaja, tienraivaaja ja -viittaaja J. V. Snellman on lehteen kirjoittanut. Viimeinen kiitos on lehden talouden kannattajille ja nuoremmille avustajille, johon hän pitäen edellisiä silmällä lisää, että toimitukselta ei koskaan oltu vaadittu eikä se koskaan ollut antanut mitään lupauksia sisällykseen katsoen, vaan on kaikki, mitä siinä lausuttu on, vakaumuksesta lähtenyt. Eikä Morgonbladet koskaan ole ollutkaan sanomalehtiyritys tavallisessa merkityksessä. Sitä ei ole koskaan liikeyrityksenä hoidettu, vaan on se palvellut aatetta, jonka pikainen toteuttaminen on kansamme olemassaolon perustus.
Joulukuun 31 p:nä 1884 sai Hagman vastaanottaa seuraavan, häntä suuresti ilahduttavan sähkösanoman: "Morgonbladetin viimeisenä päivänä kiitämme täydestä sydämestä Sinua, sen johtajaa, väsymättömästä, tarmokkaasta, hedelmällisestä työstä isänmaan palveluksessa. Göös, Meurman, Kihlman, Forssell, Jaakko Forsman, Eneberg, Löfgren, Almberg, Ignatius."
Lucina-sisarelle August kirjoitti 5 p:nä tammik.: "Vai että mamma oli suruissaan, kun Morgonbladetin viimeinen numero tuli. Itkinpä vähän itsekin, kun loppukirjoituksen kirjoitin. Mammalle lohdutukseksi", seuraa sitten ylläoleva sähkösanoma.
Hagmanin rakkaus omaisiinsa ja etenkin äitiinsä oli saanut hänen melkein jok'ainoa päivä antamaan itsestään tietoja. Uutena vuonna 1885 oleskeli Lucina Helsingissä äidin ollessa yksin Hämeenlinnassa. August kirjoitti silloin tavallisesti sisarelleen, sillä 72-vuotiaan äidin silmät eivät vaivatta pystyneet saamaan selkoa hänen käsialastaan. Tammikuun 31 p:nä August kuitenkin, kuultuaan että Lucina 7 p:nä helmik. palaisi Hämeenlinnaan, kirjoitti kortin suoraan äidille — se oli nähtävästi viimeinen, mikä hänen käsistään lähti! Siinä hän enemmän huolehtii äidistään kuin itsestään. Hän pelkää äidin kärsivän ikävyydestä ja varottaa häntä toimimasta, niin että väsyy. Itsestään hän sanoo, niinkuin melkein aina omaisilleen, että hän voi "jokseenkin hyvin", vaikka "hengenahdistus taas on ruvennut vähän vaivaamaan".
Luultavasti seuraavana yönä Hagmania kohtasi halvaus. Lähempiä tietoja siitä puuttuu, mutta 1 p:nä helmik. hän hotellista Kongen av Danmark, jossa oli asunut, muutettiin Kunink. Fredrik-Hospitaliin. Siellä häntä hoidettiin maaliskuun 6:een päivään, jolloin hän oli niin toipunut, että arveltiin hänen voivan matkustaa kotia yhdessä Tyko-veljen kanssa, joka oli tullut häntä noutamaan. Tyko, jolla oli koulunopettajan virka Viipurissa, vei veljensä Hämeenlinnaan äidin ja Lucinan luokse, ja katkeraa oli näiden vastaanottaa rakas vieras, sillä ensimäinen silmäys oli ilmaissut, että August oli mennyt mies. Asunnon ahtauden tähden muutettiin sairas jonkun ajan päästä Helsinkiin, missä ystävä Forssell otti hänet luokseen (Mikonk. 27). Tietysti lääkärien apua kysyttiin, mutta turhaan, eikä hän itsekään enään elämää ajatellut. Kun muutamia päiviä ennen kuolemaa ystävysten kesken oli puheeksi tullut Hagmanin kotiatulo Kööpenhaminasta ja tulevaisuus, oli hän tyynellä, puoleksi leikillisellä tavallaan lausunut: "Niin, en minä ole tullut kotia elääkseni, vaan kuollakseni täällä. Sehän se merkillinen oli, etten minä voinut kuolla Kööpenhaminassa. Minun täytyi päästä kotia saadakseni hautani Suomessa." Keuhkohalvaus kuuluu aiheuttaneen lopun, joka tuli klo 3 p:llä lauantaina 18 p:nä huhtikuuta 1885.
August Hagman haudattiin vanhalle luterilaiselle kirkkomaalle tiistaina 21 p:nä. Saattajain lukuisassa joukossa nähtiin, paitsi vanhaa äitiä ja sisaruksia, valtiopäivämiehiä ja Pohjalainen osakunta in corpore. — Forssell-ystävän jäähyväissanoista otan joitakuita kuvaavimpia: Vainajan intohimoinen isänmaanrakkaus oli samalla hänen vaivansa ja virkistyksensä. Hänen elämänsä oli raskasta työtä, jopa siihen määrään, että hänen voimansa murtuivat ennen aikojaan; hänen elämänsä oli kovaa taistelua, niin ettei hän aina edes todellisten, rakkaitten ystäviensäkään kanssa saanut olla yksimielisessä yhteistyössä; hän sai kärsiä vastoinkäymisiä ja vääryyttä. Mutta hän teki työtä ja taisteli ja kärsi ilolla, sillä hän eli suuren asian hyväksi, johon koko hänen sielunsa oli kiintynyt. Hän oli järkähtämättömästi vakuutettu harrastuksensa oikeudesta ja ketään pelkäämättä, säilyttäen sydämensä katkeruudesta vapaana, hän lausui sen julki. Hän oli nöyrä, hän ajatteli korkeasti asiastaan, mutta ei itsestään. Hän oli itsenäinen luonne, jopa itsepäinenkin, mutta ei ahdasmielinen. Hänen kykynsä oikein arvostella ilmiöitä eri aloilla oli tavallista suurempi. Semmoinen hän oli julkisessa toiminnassaan, semmoinen yksityisessä elämässään, paitsi että jälkimäisessä taistelijamieli vetäytyi luonteen hienojen, vienojen piirteiden taakse. — Siihen tapaan karakterisoi Hagmania se työtoveri, joka varmaankin parhaiten hänet tunsi, ja hän päätti toivomalla, että vainajan kaunis muisto kauan eläisi.
Viiteselitykset:
[1] Esitelmä Pohjalaisten vuosijuhlassa 9 p. Marrask. 1872. Kirjallinen Kuukauslehti s.v.
[2] Liitto, 1904.
[3] Seikkaperäisempiä tietoja Alina Frasasta antaa Anders Ramsay vasta ilmestyneissä muistelmissaan Från barnaår till silfverhår II, s. 103 ss.