Hagmanin ystävät olivat jo kauan olleet sitä mieltä, että hänen taakkansa oli ylivoimainen, mutta ei ollut helppo sanoa, miten hänet oli siitä vapautettava. Tammikuulla 1884 heräsi kuitenkin, mikäli muistan, W. Enebergissä, joka silloin oli valtiokonttorin johtaja, ajatus, että Hagman voisi saada Suomen pankilta määräyksen valvoa pankin setelien painattamista Kööpenhaminassa. Paikka oli tuleva vapaaksi huhtikuulla, palkkio oli 6,000 markkaa ja tehtävä helppo. Tietysti Hagman ilolla vastaanotti tarjouksen. "Olen iloinen kuin leivonen", hän kirjoittaa Forssellille, "päästäkseni täältä, kaikesta touhusta ja melusta. Parempaa en ole voinut toivoa lennokkaimmissa unelmissani." Mutta vaikea oli hänen repiä itsensä irti. Lehteä oli näet jatkettava ainakin vuoden loppuun — ja mistä saada sijainen? No, saatiinhan semmoinen lopulta maisteri (senaattori) Kaarlo Castrénissa, mutta raskaita olivat Hagmanille sentään nämä viimeisetkin kuukaudet. Helmikuun 7 p:nä hän kirjoittaa: "Raskaita aikoja minulla on ollut uudesta vuodesta saakka. Kirjapaino-olot (Mbl. painettiin viime aikoina Weilin & Göösillä) ovat aivan nurinkurin, ja mahdotonta näyttää olevan parannusta aikaansaada. Useina öinä olen tuskin ollenkaan nukkunut, mutta mitä se olisi, jos pääsisi ruumiillisella unettomuudella — levottomuus ja kiusat merkitsevät enemmän. — Pimeältä näyttää täältä pääsö; täytyy kai luopua toivosta!" — Maaliskuun lopulla hän kertoo toipuneensa "toisten mukaan" vaarallisesta taudinkohtauksesta. Hänellä oli ollut reumaatillista päänsärkyä, jota paitsi sydämen toiminta oli häiriintynyt ("valtasuoni löi neljänä päivänä 160 kertaa minuutissa — tänään 80"). Vihdoin mainittakoon, että Hagmanin yksityiset raha-asiat eivät suinkaan olleet niin hyvässä järjestyksessä, etteivät nekin olisi huolia antaneet. Mutta ajatus "minun täytyy matkustaa" oli niin hänen syöpynyt, että kaikki esteet voitettiin. Oli kuin hän olisi tuntenut, että nyt on yritettävä, jos koskaan; matka voi kenties auttaa, täällä on loppu edessä. Torstaina huhtikuun 10 p:nä toimeenpantiin Hagmanille läksiäispäivälliset, joissa Antti Jalava piti jäähyväispuheen, joka ollen osaksi vakava, osaksi humoristinen sisällykseltään tyystin osotti, kuinka suuressa arvossa häntä kaikki pitivät ja kuinka rakas hän oli ystäville, joista hän nyt erosi. Seuraavana päivänä hän lähti omaistensa luokse Hämeenlinnaan, jossa viipyi neljä päivää. Palattuaan Helsinkiin hän 15 p:nä kirjoitti jäähyväiskirjeen Forssellille, josta otan nämä sydämelliset sanat:

"Veli Ernst Albert! — — Niin, rakas veli, lauantaina lähden — jos mitenkään mahdollista on, sillä 21 p:nä alkaa virkatoimeni Kööpenhaminassa. Kiitos nyt minulle osottamastasi ystävyydestä, kaikesta minulle tekemästäsi hyvästä. Mitä olet tehnyt Morgonbladetin hyväksi, siitä ei oikeastaan minun ole kiittäminen — sen tunnet itsessäsi ilman selityksittä — mutta koska sinun työsi ei ainoastaan ole tehnyt sen olemassaoloa mahdolliseksi, vaan myöskin mitä oleellisimmin helpottanut tehtävääni, niin olkoon siihen nähden minulle suotu omastakin puolestani saada kiittää Sinua. Niin, kiitos, kiitos!

Ihmeellinen on sattuma ollut, että me niin kaikessa olemme olleet yhtä mieltä ja ymmärtäneet toisiamme. Minulle on ollut enemmän kuin sanoa voin, että minä sentään maailmassa olen tavannut jonkun, joka on minua kohtaan ollut täysin suora ja rehellinen ystävä. Ethän pahaksi pane, että lausun sen julki. Vielä kerran: kiitos kaikesta, älä unohda, vaan sääli minua!

— Kolme viikkoa olen ollut jotenkin huono, ja olen edelleenkin. Nukkunut vain vähän, ja ainoastaan morfiinin avulla. Kenties sydämen vika. Noudattanut ankaraa dieettiä, lääkärin määräyksestä." —

Kööpenhaminassa; kotia kuolemaan.

Hagmanin Kööpenhaminan-ajalta on seikkaperäisempiä tietoja hänestä säilynyt kuin miltään muulta hänen elämänsä jaksolta. Hän kirjoitti näet miltei joka päivä omaisilleen ja ystävilleen, ja useimmat kirjeet ja kirjekortit näyttävät säilyneen. Kumminkaan en näe syytä olevan tehdä esitystäni niin laajaksi kuin mahdollista olisi. Asianlaita on nimittäin että tarkemmat tiedot ystävämme huonontuvasta terveydestä tuskin kuuluvat laajemmalle yleisölle. Riittäneehän sanoa, että Hagmanin terveys hänen lähtiessään ulkomaille jo oli niin järkytetty, että hän huolimatta hiljaisista elämäntavoistaan ja lääkäreistä ainoastaan ajoittain näennäisesti parantui. Enimmäkseen hän oli niin heikko, että tavallisen kirjeenkin kirjoittaminen kävi hänelle rasittavaksi. Sen lisäksi hän esim. 22 p:nä kesäk. yöllä sai jonkunlaisen hermo- tai lievän halvauskohtauksen, jonka jälkeen hänen täytyi lähes pari viikkoa olla minkäänlaiseen työhön ryhtymättä. Samoin hän joskus muulloinkin oli tavallista huonompi, vaikka hän taas ajaksi toipui, siksi kuin vuoden alussa 1885 ratkaiseva isku sattui.

Kumminkin Hagman, mikäli huomattavissa on, yleensä säännöllisesti jaksoi suorittaa tehtävänsä, s.o., joka päivä käydä Thielen kirjapainossa laskemassa ja käytettäväksi antamassa paperiarkkeja, klisheitä y.m. sekä tarkastamassa valmiiksi painettuja setelejä ja kaappiin sulkemassa tavaraa, joka ei saanut olla esillä. Siihen meni häneltä noin 1 1/2 tuntia, jota vastoin hänen edelläkävijänsä, tri Grönvik, oli siitä tunnissa suoriutunut. Niinikään hän tarpeen mukaan edusti Suonien pankkia erään oikeusjutun sattuessa Malmössä, kun eräs sikäläisen pakkahuoneen kuuromykkä palvelija oli yhdestä Hagmanin, pankille lähettämästä laatikosta varastanut 100 kappaletta viidenmarkan seteleitä, joista kaikki paitsi viittä kappaletta saatiin takaisin. Luonnollisesti Hagman vähän saattoi nauttia niistä uusista oloista, joiden keskelle hän oli joutunut. Suurimman ilon hänelle tuottivat kotimaalaiset, jotka silloin tällöin kävivät hänen luonaan. Näistä on ensi sijassa mainittava hänen äitinsä ja Sofia-sisarensa, jotka vartavasten matkustivat hänen luokseen kesäkuulla ja viipyivät äiti noin kuukauden ajan ja sisar vähän kauemminkin. Tiedämmehän jo ennestään, että Hagman oli kiintynyt omaisiinsa, ja sen tähden on helppo ymmärtää, että tämä käynti tuotti hänelle suurta sydämentyydytystä. Nämä lähimmät omaiset olivat hänen luonaan silloin kun ensimäinen ylempänä mainituista sairauskohtauksista sattui. Muista ystävistä ja tuttavista, jotka tänä vuonna kävivät Kööpenhaminassa, mainittakoon hyvä toveri Pietarista, Bruno Niska, tri O. A. Forsström (Hainari) nuoren rouvansa kanssa Sortavalasta, Viktor Forselius Turusta, laulajatar nti Alma Fohström, August Hjelt y.m. — Että Hagman, innostunut kun oli valtiollisesta elämästä, ei voinut olla kauan Tanskassa koettamatta päästä tuttavuuteen johtavien miesten kanssa, on itsestään ymmärrettävää. Merkillisin mies, jonka hän oppi tuntemaan, oli etevä poliitikko Kristen Povlsen Berg, joka uudestaan tulleena "yhdistetyn vasemmiston" johtajaksi paraikaa kävi kiihkeää taistelua Estrupin ministeriötä vastaan. Bergin välityksestä Hagman myöskin sai kutsun olla saapuvilla "yhdessä merkillisimpiä valtiollisia juhlia Pohjoismaissa", niinkuin Hagman kirjoittaa minulle (14/9), tarkottaen juhlaa Skodsborgissa (6/8), jonka tanskalainen vasemmisto oli toimeenpannut suuren norjalaisen valtiomiehen ja kansanpuolueen johtajan, vastikään konseljipresidentiksi kohonneen Johan Sverdrupin kunniaksi. Hagman oli ollut kahden vaiheilla, mennäkö juhlaan vai eikö, varsinkin kun Berg edeltäpäin oli lausunut, että olisi hyvin tervetullutta, jos hän esittäisi tervehdyksensä Suomesta — mihin Hagman kuitenkin oli vastannut ehdottomasti kieltäen. Itse juhlassa Berg ensin puhui Sverdrupille; sen jälkeen hän oli eri puheella osottava huomaavaisuutta muita kunniavieraita kohtaan. Sitä ennen hän kuiskasi Hagmanille, että hän "Venäjän tähden" ei tahtonut mainita häntä. Siitä tämä oli sanonut olevansa erityisesti kiitollinen, sillä "Jumala ties mitä juttuja siitä olisi syntynyt". Sverdrupin, ulkomaalaisen valtiomiehen, juhlimista katsottiin näet Tanskassakin arveluttavaksi rohkeudeksi, erittäin kun hän, niinkuin G. Brändes kertoo, Kööpenhaminassa ei ollut etsinyt muuta kuin vasemmiston miesten seuraa. "Miten lieneekään", Hagman kirjoittaa, "on juhla elämäni arvokkaimpia muistoja. Olen saanut pusertaa Sverdrupin kättä ja myöskin puhua hänen kanssaan muutamia sanoja Suomesta sekä tullut esitellyksi usealle tanskalaisen kansanpuolueen johtavalle miehelle!" — Eräässä seuraavana päivänä lähettämässään lisäyksessä kirjeeseensä Hagman selittää, että Bergin kuiskaus hänelle tarkotti muutakin kuin vain sitä, ettei hän halunnut herättää huomiota Venäjällä. Siihen sisältyi näet myös Hagmanin kannan hyväksyminen siinä kohden, että Suomi oli kansallisesti jotakin erikoista, skandinaavilaisista maista erillään olevaa, ja että sitä siis (huolimatta Venäjästä) sentähden ei voitu mainita. — "Semmoisia vahvoja valheita", hän kirjoittaa, "kuin että kansallisuuskysymys ei ole rotukysymys, on varovaisinta olla lausumatta. Luultavasti se oli Z. T., joka sai sen lauseen ohjelmaan. Vähän auttaa sanoa, ettei tahdo sitä käsitellä niin, kun se tosiasiassa, maailmanhistoriallisesti, sitä on. Suomalaista kansakuntaahan me tahdomme ja tämän harrastuksen kautta me siirrymme loitommas skandinaavilaisista kansoista — se on selvää eikä siihen voi mitään. Minä olen myöskin monipuolisesti nähnyt ja kokenut, ettei meitä, Jumalan kiitos! enään oteta lukuun, kun on kysymys näiden kansojen tulevaisuudesta. Se ei laisinkaan käy päinsä." — Nämä sanat käsittänevät tuloksen ei ainoastaan Hagmanin omasta toiminnasta ja mietiskelystä, vaan myöskin hänen matkalla saavuttamastaan kokemuksesta. Ettei tämä käsitystapa johtunut mistään vastenmielisyydestä lähinnä Ruotsia kohtaan, niinkuin ehkä voitaisiin luulla, sen näkee siitä mielihyvästä, jonka hän eräässä kirjeessä lausuu julki, kun hän vuoden viime päivinä Suomen pankin paperiasioissa kävi Tukholmassa. Ruotsalaisessa ympäristössä hän erinomaisesti viihtyi.[58]

Hagmanin ollessa Kööpenhaminassa tapahtui onneton tulipalo, joka hävitti Kristiansborgin linnan keskellä kaupunkia. Omaisilleen hän siitä kirjoittaa seuraavana päivänä lokakuun 4:ntenä. — — "Menin ulos noin vähää ennen klo 7, portissa oli tämän talon poika, joka sanoi: 'Kristiansborg palaa'. Enpä juuri uskonut, mutta menin Nytorville katsomaan. Tulin teatterin ohitse, ja näin nyt koko linnan tulen vallassa. Hirmuinen näky, julma ja pyörryttävä! Katselin ja ajattelin: mitähän kaikkea tuossa nyt menee? palaakohan vielä Thorvaldsenin museokin? Taulugalleria oli jo liekeissä, enkä tietänyt oliko mitään pelastettu. Koin tunkeutua väkijoukon läpi telegrafiin lähettääkseni sanoman Morgonbladetille. Menin syrjäkatuja, mutta Köbmagerkadulla oli väentungos semmoinen, etten tahtonut päästä eteenpäin. Pääsin kuitenkin, mutta levottomuuteni oli suuri, ja siitä päätäni rupesi pyörryttämään. Vihdoin sain sähkösanoman annetuksi. Menin sitte vielä tulipaloa katselemaan ja istuin vähän aikaa Kongen af Danmark nimisessä ravintolassa, lähellä palopaikkaa. Tultuani kotia kuului aika pamaus. Mikä se oli? Pitää vielä mennä katsomaan. Portailla tapasin naapurini ja sain heiltä kuulla, että insinöörit olivat dynamiitilla räjähyttäneet ilmaan erään rakennuksen, jotta linnankirkko ja Thorvaldsenin museo pelastettaisiin. — Mutta jo on pääni taas huono, niinkuin se oli eilen illallakin." — Muutamia päiviä myöhemmin Hagman vielä palaa tulipaloon, kertoen surkeista raunioista, joita oli läheltä katsellut. Sitte hän huudahtaa: "Voi näitä ministeriön lehtiä, miten Bergiä kohtaan menettelevät! Tulipalostakin on koetettu saada jotakin häntä vastaan; [kun näet hänen kansliahuoneensa oli pelastunut] sanottiin, että hän pelastustyössä oli koettanut vain pelastaa omaansa j.n.e. Noh, nyt ei hänellä linnassa ollutkaan mitään omaa, vaan ovat kaikki huonekalut valtion. Toisaalta kuuluu, että hän kuin mies johti pelastustyötä koko valtiopäivä-osastossa, ja onhan se selvää ja arvattavaa." Vielä Hagman kertoo kuinka eräs kuvalehti teki pilkkaa Bergin köyhyydestä, kuvaten hänet huonoissa vaatteissa ja paikatuissa saappaissa. Hän olisi mielellään lähettänyt kuvan, mutta ei tahtonut "antaa hävyttömyydelle rahaa — enpä osta!" Semmoiset taistelutemput loukkasivat Hagmanin ritarillista mieltä. Tulipalon jälkeen hän kävi Bergin luona jättämässä nimikorttinsa.

* * * * *

Enemmän kuin mitään muuta Hagman Kööpenhaminassa ajatteli kotimaan oloja ja myöskin omaa lehteänsä. Kumminkaan hän ei, vaikka monesti lausuukin toivovansa vielä tulla aivan terveeksi, kertaakaan mainitse mitään palaamisesta entiseen toimeensa. Sitä hän vain useamminkin painostaa, että Suomessa yhä edelleen ruotsinkielinen fennomaaninen lehti on tarpeen. Kaukana oltiin näet lopullisesta voitosta, ja turmiollista oli hänestä sentähden luovuttamalla aseet ruveta kompromissaamaan tai rakentamaan sovintoa vastustajien kanssa. Siihen suuntaan käyvät tuumat, jotka, mikäli olivat julkisuuteenkin tulleet, lähinnä nojasivat olettamukseen, että suomenmieliset ja entinen Dagbladin puolue voisivat yhteen liittyä, ilmaisivat Hagmanista heikontumista ja veltostumista. Eikä hän myöskään onnelliseksi katsonut sitä kristillisten ja suomenmielisten liittoa, joka todella syntyi suureksi osaksi tri Bergenin esitelmäin herättämän mielenkuohun tuloksena. Edellisten joukossa oli nimittäin monta puhtaasti ruotsinmielistä, ja sen vuoksi hänestä asia ei voinut olla kansalliselle puolueelle eduksi. Kun hän sitte sai tietää, että ainakin aluksi hänen ystävänsä E. A. Forssell rupeisi uuden lehden, Finlandin, toimittajaksi, hän katseli seikkaa tyynemmin mielin.