Puhe toisen tai toisen rodun kulttuurihistoriallisesta mahdottomuudesta on, lyhyesti sanoen, hävytöntä puhetta, joka korkeintaan sopii tyhmien povariakkain suuhun, jotka eivät muuta tiedä, kuin mitä kunakin hetkenä heidän raukeissa silmissään kuvastuu taikka jotka, joltakin näyttääkseen yksinkertaisen yleisön silmissä, lörpöttelevät mitä itsekään eivät usko. Roomalaiset sanoivat kaikkia paitsi itseänsä ja mestarejansa, kreikkalaisia, barbaareiksi ja kielsivät heiltä historiallisen tulevaisuuden. Mutta historia opetti toista. Muuten todistaa se vain kansatieteellistä tietämättömyyttä, kun väitetään, ettei tshuudilaisilla kansanheimoilla ole ollut kulttuuria taikka etteivät ne ole kyenneet hallitsemaan itseänsä. Katso ja lue! Esihistoriallinen aika alkaa yhä enemmän valjeta sivistyneille. Aftonbladetin toimitus olkoon hyvä ja perehtyköön asiaan. Mitä se aika, jota sanomme historialliseksi, muun muassa todistaa, on se, että Ruotsi valtiollisessa merkityksessä on mennyt alaspäin. Valtiollinen suurvallanaika on ohi; maan kirjallisuudesta, verrattuna entisten päivien kirjallisiin ilmiöihin, voitaisiin paljon sanoa.

Mitä vielä tahtoisin saada Aftonbladetin toimituksen tietämään, on se, että se historiankirjoitus, jonka edustaja Yrjö Koskinen on, on se, joka on ja tulee olemaan meidän. Tämä historioitsijamme on osottanut, että ruotsalainen valta täällä ei aina ollut parasta laatua, että vääryyttä ja sortoa maassa oli olemassa, että kansa joskus liiaksikin tunsi niiden painon eikä aina ollut tyytyväistä, samalla kun hän, milloin totuus käskee, antaa täyden tunnustuksen ruotsalaiselle hallitukselle. Ja se, joka ei häntä usko, hän lukekoon mitä Ruotsin oma etevä historioitsija Fryxell kertoo. Hänkin todistaa, että tyytymättömyys ruotsalaiseen valtaan maassamme kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla oli noussut hyvin korkealle ja että jo silloin ero monelle kuvastui lupaavana tulevaisuuden näkynä.

Mutta emme tahdo jatkaa vastenmielisiä oikaisuja. Yleensä ei mitään hyvää lähde semmoisista väittelyistä kuin Aftonbladetin alkama. Meillä on ja on edelleenkin, kaikesta huolimatta, myötätuntoa Ruotsia kohtaan. Emme voi emmekä tahdo sitä kieltää. Toivottavaa on vain, ettei Ruotsin puolelta kaikkea tehdä niitten ystävyyden ja kunnioituksen tunteitten tukahduttamiseksi, jotka läntistä naapurimaatamme kohtaan yhä edelleen säilyvät varsinaisessa suomalaisessakin osassa kansakuntaa!

Tästä kirjoituksesta oppii jotakuinkin tuntemaan Hagmanin sanomalehtityylin. Hän ei rakastanut dedusoivaa esitystä, missä väitteet esiintyvät varovasti valmistettuina, riittävien todistusten tukemina, vaan oli hänen luontonsa mukaista niin sanoakseni paikalla ratkaista asiat, lausua niin ja niin se on. Näin tehden hän, käyttäen lyhyitä lauseita ja voimasanoja tavoitteli mahtipontisuutta ja täsmällisyyttä J. V. Snellmanin tyylin tapaan. Onhankin myönnettävä, että hän esim. tähän ottamassamme kirjoituksessa tarmokkaasti torjuu Aftonbladetin säädyttömyydet ja että hänen esiintuomiensa vastamuistutusten sarja on niin täydellinen, että siihen on tuskin mitään lisättävää. Sitäkin huomattavampi on se varmuus, millä kaikki lausutaan. Saattaisi luulla kirjoituksen historioitsijan kädestä lähteneeksi. Historioitsija Hagman ei sentään ollut enemmän kuin hän yleensäkään oli paljon kirjoja lukenut mies. Mutta sittenkään hän ei ole erehtynyt. Mitä hän muun muassa sanoo ruotsalaisesta kirjallisuudesta, oli 1880 vaiheilla aivan oikein; silloin se todella oli eklektinen ja alhaalle aallonlaaksoon vajonnut. Oudommalta tuntuu se ylemmyys, millä hän neuvoo Aftonbladetin toimitusta tutkimaan esihistoriallisia aikoja, ennenkuin enemmän puhuu "tshuudeista". Mutta ei sekään ollut ilman perustusta. Juuri silloin oli skandinaavilainen muinaistiede kukoistukseen puhjennut, Suomessa olivat tutkijat kirjoittaneet bjarmien muinaisesta vallasta, ja Hagman oli Pietarissa monet illat kuullut innostuneen veljeni, J. R. Aspelinin, suunnittelevan suomalaisugrilaisen tutkimuksen tehtäviä ja kuvittelevan sen mahdollisia tuloksia. Mutta sittenkin, eikö ole mainio tuo huudahdus: "katso ja lue!" Edelleen Hagman syystä naurettavaksi tekee ylimielisen puheen "vähäosaisista kansanheimoista", jonka takana seisoo enemmän dilettantteja kuin tiedemiehiä. Näillä huomautuksilla tarkotan, että Hagman tässä, niinkuin yleensäkin sanomalehtikirjoituksissaan, olematta tiedemies liikkui varmasti ja harvoin erehtyen. Vaikka hän tietääkseni vain sanomalehdistä ja aikakauskirjoista oli tietonsa ammentanut, hän osasi jonkunlaisella intuitsionilla täydentää ja järjestää näkemyksensä asioista ja oloista ja pystyi niin, kunnioitusta vaativalla tavalla, käsittelemään mitä erilaisimpia aineita. Tyhjiä korulauseita hän halveksi; hän kirjoitti vakaumuksesta eikä hänen mahtipontisuutensa koskaan soinut ontolta. Milloin joku kysymys oli hänelle vieras, hän ei tekeytynyt asiantuntijaksi, vaan tilasi kirjoituksen sopivalta lehden avustajalta.

Edellisen yhteydessä lausuttakoon joku sana hänen mielipiteistään eri kysymyksiin nähden. Mitä kansallisuusaatteeseen ja suomalaisuuteen tulee, on hänen kantansa jo ennestään selvillä. Semmoista doktrinääristä, rikkiviisasta liberalismia kuin Dagbladin edustama suomenmielisten käsityksen mukaan oli, Hagman ylenkatsoi. Tulliasioissa esim. hän oli suojelustullien puolustaja, pitäen — kenties Viipurin ajoilta saakka — kotimaisen teollisuuden edistämisen silläkin tavoin hyvin tärkeänä. Edelleen hän perinnäiseen suomalaiseen tapaan antoi arvoa voimakkaalle hallitusvallalle sillä ehdolla, että se todella piti kansan hyvää päämääränään, enkä tiedä hänen tahtoneen vähentää kirkonkaan merkitystä maassamme — olematta sentään uskonnollinen. Kun vielä lisään, että hän koulun alalla vastusti klassillisten kielten syrjäyttämistä korkeammassa opetuksessa, niin arvaan, että moni lukija on valmis tuomitsemaan hänet kovin vanhoilliseksi. Kumminkin on toiselta puolen merkille pantava, että hän valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä esiintyi innokkaana uudistuksen miehenä. Mitä suurimmalla mielenkiinnolla ja osanotolla hän seurasi ajan demokraattisia, kansanvaltaisia liikkeitä skandinaavilaisissa maissa, ja syynä siihen oli se, että meillä käytiin samaa taistelua, joskin toisissa muodoissa. Meilläkin oli yhteinen kansa nousemassa, ja sen puolella hän seisoi, sillä Suomen tulevaisuus oli hänestä kansan herättämisessä itsetietoisuuteen, tietojen levittämisessä ja yleisten asioiden harrastamisen juurruttamisessa kansaan ja siten perustetun kansanvaltaisuuden kohottamisessa vanhan virkavallan rinnalle ja ylitse. Ettei Hagman ollut taipuvainen hyväksymään uutta realistista suuntaa taiteessa, jonka 1880-luku meilläkin kotiudutti, näkee siitä kiivaudesta, millä hän, käyttäen salanimeä Ignotus, keväällä 1880, ahdisti V. Vaseniusta, joka esitelmissään oli ylistänyt Ibsenin Noraa. Tietenkään hän ei pahaksi pannut, että useat lukijat luulivat Ignotuksen olevan J.V.S.!

Vaikka Hagmanilla oli vakavat mielipiteet suurissa pääkysymyksissä ja vaikka hän tiesi miten lehtensä oli niissä esiinnyttävä, hänen (kun vähäpätöisemmistä asioista oli puhe) kuultiin humoristisesti väittävän, että sanomalehtimiehen tulee pystyä käsittelemään mitä ainetta tahansa. Todistuksena siitä oli silloin jonkun vanhemman toverin tapana, hänen naurusuin kuunnellessaan, hänestä itsestään kertoa seuraava kasku, jonka historiallinen perustus oli niiltä ajoilta, jolloin hän johti Helsingfors Tidningaria, siis 1860-luvun keskivaiheilta. Silloin oli kerran tapahtunut, että nuori ruotsalainen laulajatar, joka oli tullut Helsinkiin antamaan konserttia, tuli Hagmanin lehden toimistoon esittelemään itseään ja pyytämään suosiollista mainitsemista julkisessa äänenkannattajassa. Hagmanista laulajatar oli erittäin viehättävä olento ja vastaanottaen hänet mitä kohteliaimmin hän kaikin tavoin lupasi edistää hänen yritystään, jonka hän toivoi hyvin onnistuvan. Laulajatar oli mielissään, ja Hagman ei laiminlyönyt käydä häntä tervehtimässä konserttiosastojen välillä lausuen silloinkin monta kaunista sanaa. Mutta seuraavana päivänä oli arvostelu kirjoitettava, ja tavallinen musiikkiarvostelija oli pahaksi onneksi matkustanut maalle. Nyt oli Hagman helisemässä ja sitä enemmän hän kiihtyi, kun hän samassa sai kutsun tulla Rokassowskijlle Degerööhön. Mitä ajatteleekaan laulajatar, jollei lehdessä mitään konsertista sanota! Entä jos hän itse kirjoittaisi arvostelun? Niin, mutta onhan se hänelle kerrassaan vieras ala! Silloin sattui toimistoon tulemaan pari ystävää, jotka olivat tarpeeksi musiikintuntijoita, ja huudahtaen helpotuksesta Hagman pyysi heitä kirjoittamaan. Mutta vastaus oli kieltävä, sillä eiväthän he olleet laulajatarta kuulleet. Silloin Hagman päättäväisesti tarttuu kynään ja pyytää toisten mainitsemaan hänelle semmoisia musiikkitermejä, jotka voivat tulla kysymykseen, ja niin työ alkaa. Nauraen ystävät latelevat: cantabile, mezzo sfogato, korkea ciss j.n.e., ja Hagman kirjoittaa hiki otsassa, sovittaen toisen oppisanan toisensa perään arvosteluunsa. Ja arvostelu syntyi kuin syntyikin, lähetettiin suoraapäätä kirjapainoon, ja iloisena kuin lintu Hagman lähti Degeröölle. Seuraavana päivänä oli kummallinen "resensioni" lehdessä. Mitä yleisö siitä sanoi, on unohdettu, mutta ruotsalainen laulajatar näyttäytyi vielä kerran toimistossa ja kiitti Hagmania erinomaisesta arvostelusta!

* * * * *

Vuosi 1880 oli merkkivuosi Dagbladin puolueen historiassa. Silloin näet siinä selvästi esiintyivät ne hajaannuksen merkit, jotka johtivat viikinkipuolueen järjestäytymiseen ja Nya Pressenin syntyyn (1883). Syyskuun 29 p:nä Hagman eräässä kirjoituksessa totesi hajaannuksen ja antoi sille osalle puoluetta, joka yhä koetti pitää kiinni entisistä liberaalisista tunnussanoista, nimen "kansliapuolue", koska todellisuudessa sen henki oli lähinnä kotoisin virkavallan kanslioista. Myöhemmin samana syksynä sama osa puoluetta yritti täyttää vanhat astiat uudella tai uudistetulla viinillä ja julkaisi prameilevan "liberaalisen puolueen ohjelman". Silloin, joulukuun alkupuolella, Snellman julkaisi musertavan arvostelunsa tästä ohjelmasta, ja sen jälkeen puolue häviämistään hävisi, sen jäsenet kun toinen toisensa perästä ja lopulta joukottain liittyivät viikinkeihin.

Seuraavana vuonna 4 p:nä heinäkuuta Snellman kuoli, viimeiseen saakka avustettuaan Morgonbladetia. Tästä samasta vuodesta alkaen lehden olemassaolo oli enemmän kuin ennen Hagmanin käsissä. Hän oli näet ottanut yksin vastatakseen lehden hoidosta, sillä ehdolla että hänelle suoritettiin määrätty rahallinen avustus. Ilman muuta apulaista kuin yksi kertoilija kokouksia varten ja joskus ilman sitäkin hän piti lehden pystyssä. Pääkirjoituksiin nähden hänen paras turvansa oli vanha ystävä E. A. Forssell, joka silloin oli Porvoon tuomiokapitulin sihteeri ja näyttää olleen erittäin virkeissä voimissa. Hagmanin kirjeistä hänelle on melkoinen joukko säilynyt ja niistä näkyy, kuinka toimittajan työ oli vaivalloista, mutta myöskin kuinka Forssell oli altis häntä auttamaan. Parhaimmatkin kirjoituksensa hän nimettömänä lehteen lähetti, ja onneksi he useimmissa asioissa olivat niin yksimielisiä, että yhteistyö sujui ilman minkäänlaisia selkkauksia heidän välillään. Ohimennen mainitsen, että Forssell se laati nekin kirjoitukset aikoinaan niin kuuluisasta juutalaispojan Urenin jutusta, jotka loppupuolella vuotta 1881 saivat Turun kuvernöörin Creutzin nostamaan kanteen Morgonbladetin toimittajaa vastaan. Oikeudenkäynti päättyi niin, että Hagman tuomittiin, mikäli muistan, 800 markan sakkoihin. Tietenkin rahat kerättiin puoluelaisten kesken. —

Kesäaikoina Hagman 1870-luvulla miltei säännöllisesti oleskeli jonkun ajan Naantalissa; 1877 oli Lucina-sisar siellä hänen kanssaan, ja oli veli silloin ollut iloinen ja täynnä toivoa. Enemmän hän oli näyttänyt levon tarpeessa olevan, kun hän kesällä 1881 omaistensa kanssa vietti muutamia viikkoja Hauhossa sekä 1882 Mikkelissä, jossa Sofia-sisar oli tyttökoulun johtajatar ja johon äiti ja sisarukset tulivat kesän suloa nauttimaan. Kummassakin paikassa August oli kalastaen ja metsästäen virkistänyt poikaikänsä muistoja Kälviältä. Valitettavasti lyhyet kesälomat eivät riittäneet muuta kuin näennäisesti ja ohimenevästi uudistamaan hänen voimiansa.