Miten sydämen pohjasta Hagmanin viimeksi siteeraamani sanat olivatkaan lähteneet, ei hän kumminkaan vielä ollut "lopussa", niinkuin sanotaan. Ennenkuin vuosi umpeni, hän jälleen oli sitoutunut rupeamaan Morgonbladetin päätoimittajaksi, ja siinä toimessa hän vielä kesti koko kuusi vuotta — vasta niiden jälkeen hän oli voimansa loppuun kuluttanut. Että hän palasi rasittavaan työhön, johtui kyllä siitä, että hän katsoi lehden ylläpitämisen tärkeäksi — eikä siitä, ettei hän olisi kelvannut muuhunkin. Tiedän hänen joskus ajatelleen Pietariinkin palaamista, jossa hän varmaan olisi voinut hankkia itselleen rauhallisemman elämän ja toimeentulon. Mutta eihän hänelle taloudellinen menestys koskaan ollut mitään merkinnyt verrattuna työhön kansallisen asian palveluksessa, ja toiseksi oikea sanomalehtimies ei voi olla suoraan sanoen rakastumatta lehteensä. Luulen Hagmaninkin rakastaneen lehteänsä, niin ettei hän voinut nähdä sen häviävän, niin kauan kuin hän kynnelle kykeni.
* * * * *
Kuinka asiat muuten järjestettiin, sitä en tiedä, sillä talvikauden 1877—78 olin vielä ulkomailla. Helmikuun lopulla Wahlström minulle kirjoitti: "Morgis [lehden hyväilynimi toverien kesken] menestyy paremmin kuin voitiin toivoa. W. Churberg on ruvennut yhdeksi sen patruunaksi, ja vaikuttaa paljon hyvää talouteen nähden." — Kotia palattuani saatoin todeta, että niin oli laita, ja vaikken enää liittynyt toimitukseen, avustin sitä silloin tällöin kirjoituksilla ja Hagmanin kanssa seurustelin entiseen tapaan. Sentähden voinkin todistaa, että hänen asemansa Morgonbladetin toimittajana melkein vuosi vuodelta kävi raskaammaksi. Varojen puutteesta näet viime vuosina ei enää lehden toimitukseen sidottu kokeneempia kykyjä, joten Hagman sai tulla toimeen mahdollisimman vähillä apuvoimilla, jopa ajoittain yksinkin! Eikä häntä silloinkaan enimmin vaivannut liiallinen työ. "Olen niin tuskastunut", hän minulle kirjoitti lokakuulla 1880 [jolloin olin Berlinissä], "että minun todellakin on vaikea pysyä aisoissa. Ei se ole työ, joka painaa, vaan vastuu ja levottomuus." Silloinkin hän erittäin mainitsi iltasin olevansa yhdessä "Peranderin ja Jaakon" kanssa — ja, voin siihen lisätä, kun hän aamupuolella yötä tuli kotiin, oli hänen luettava korjausvedoksia noin k:lo 3:een tai 4:äänkin saakka.
Mutta viimeksi mainitsemastani kirjeestä näkyy myös, että hän tällä aikaa kirjoitti pääkirjoituksia enemmän kuin monena aikana ennen. Ja ehkä sopii juuri tässä antaa näyte Hagmanin esitystavasta. — Syyskuun 12 p:nä 1880, jolloin 200 vuotta oli kulunut Pietari Brahen kuolemasta, vietettiin Suomessa muistojuhlia hänen kunniakseen. Sen johdosta ilmestyi ruotsalaisessa Aftonbladetissa kirjoitus, jossa maastamme puhuttiin yhtä ylimielisesti kuin loukkaavasti. Sen johdosta kirjoitti ensin Hagman (22/8) ja sitte J. V. Snellman (23/9), kumpikin yhden kirjoituksen. Jälkimäinen on miltei kokonaisena painettu Snellmanin koottuihin teoksiin (VI, 687 ss.); edellisen otan tähän, jotta voidaan nähdä, että oppilaan ei tarvinnut hävetä mestarinsa rinnalla.
Eräs Tukholman lehti on jälleen huolehtinut siitä, että ne myötäiset tunteet, joita meillä on ollut ja on Ruotsia kohtaan, ovat jonkun asteen jäähtyneet. Aftonbladet sisälsi, niinkuin Morgonbladetin lukijat tietävät, päivänä ennen sitä, milloin meillä vietettiin Pietari Brahen muistoa, johtavan kirjoituksen, joka ei ole omansa vahvistamaan ystävyyssidettä ruotsalaisen ja suomalaisen välillä. Oikeastaan kirjoitus tuskin ansaitsisi muuta huomiota kuin vaitiolon kaunopuheliasta; mutta kun useat lehdistämme ilman vastalausetta ovat sen hyvänään pitäneet, ei voi olla tarpeetonta, että sen soimaukset parilla sanalla työnnetään takaisin.
Kirjoituksen koko sävy oli tarkotuksellisesti loukkaava. Joka rivi antoi meidän tietää miten olemme halpoja Ruotsin rinnalla, ja meille sanottiin, että koko se suunta, johon kansallinen kulttuurityömme oli kulkenut, oli "lastentauti, joka vuosien kuluessa on täydelleen voitettava". Ylvästeltiin siitä, että Brahejuhla muka aiheutui "juurtuneesta kiitollisuudesta" tietenkin koko Ruotsia kohtaan. Tylyin sanoin saatiin meidät tuntemaan paino siitä, että kuulumme "vähäosaisiin kansanheimoihin" (vanlottade folkstammar) ja että Pietari Brahen "inhimillinen osanotto" on meidät vetänyt ylös liejusta. Varmuuden vuoksi lisättiin, "että tshuudilaiset heimot, jolleivät asetu vanhemman ja kypsyneemmän kulttuurin johdettavaksi, helposti vaipuvat synkkään eristäytymiseen (sic!), joka hävittää kaikki korkeammat harrastukset ja on ensi askel täydellistä kuolemaa kohti kansakuntana." Oikein esittääkseen omaa ylemmyyttään viitattiin siihen, että "vähemmänkin rikaslahjainen luonto", semmoinen kuin Pietari Brahe, joka ei kuulunut Ruotsin "valtiomiesten ja sotapäällikköjen loistavaan piiriin", oli ollut aivan tarpeeksi meille. Hänet varustettiin vain "kohtuullisella kyvyllä kaukokatseisesti huomioon ottamaan vieraita omituisuuksia" — erittäin kaunis lause ja hämmästyttävän tosi, jos silmällä pitää meidän todellisesti kansallista kehitystä, verrattuna siihen kulttuuriin, jonka Pietari Brahe kuvitteli meidän ainoana autuaaksitekevänä, siihen, joka oli osaksemme tuleva ruotsinkielen ja ruotsalaisten oppilaitosten avulla. Vihdoin toivotetaan onnea siihen aikaan, jolloin Turun kaupungin erikoishistoria on murtanut sen katsantoperustuksen, jolle Yrjö Koskinen on rakentanut Suomen historiansa, haihduttanut ne harhaanvievät mielipiteet, jotka tämä "surullisen kuuluisa historia on levittänyt".
Eikö tämä kaikki ole ensi luokan kansainvälistä kohteliaisuutta — todistus siitä erinomaisesta sivistystasosta, johon ruotsalaiset ovat omalla kulttuurityöllään kohonneet? Tottahan on, ettei ruotsalaista Aftonbladetia sentään voi pitää aivan ehdottoman ruotsalaisen sivistyksen mittapuuna ylipäätään, mutta suurena pääkaupunginlehtenä lehti kuitenkin joissakin määrin ilmaisee maan sivistyskantaa ja käsitystapaa, vaikkei se, niinkuin me maan itsensä tähden toivomme, edustakaan sivistyksen huippua ja koko maan ajatustapaa. Mutta miten sen liekään, varmaa on, ettemme me tässä maassa pidä itseämme luotuina kuulemaan ja halukkaasti ohjeeksemme ottamaan viittauksia ja osotuksia, joita kerskailevin sanoin ja kömpelöin elein toiselta puolen Pohjanlahtea meille annetaan.
Alituisesti meitä muistutetaan kiitollisuusvelastamme. Me olemme sitä mieltä, että se joka vaatimalla vaatii kiitollisuutta, ei ole sen arvoinen. Hienotunteinen ja se, joka todella kiitosta on ansainnut, tavan mukaan ei koskaan muistuta semmoisesta velasta. Kun joku itse julistaa ansionsa, saa se kohta epäilemään sen todenperäisyyttä. Jos me noudattaisimme ruotsalaisten veljiemme esimerkkiä, niin me sanoisimme, että meilläkin on osamme Ruotsin suurvallan ajassa, että toisellakin puolen lahtea olisi tunnettava oltavan kiitollisuudenvelassa. Emmekö me taistelleet ja vuodattaneet verta yhdessä Ruotsin kanssa, emmekö kantaneet kuormista osaamme? Miksi vain me olisimme tuomitut ainoastaan kiittämään — ja huokailemaan! Palveluksemme meiltä vaadittiin, — voitto pidetään omanaan. Ruotsi säilyttää linnoissaan ja museoissaan rikkaita muistomerkkejä loistoajaltaan ja muilta ajoilta. Me olemme olleet mukana niitä valloittamassa. Mikä on meidän osamme saaliista? Ei mitään. No niin, me voimme antaa niiden olla missä ovat. Me voimme myöskin olla puhumatta niistä hävityksistä, jotka maamme on kärsinyt Ruotsin tähden, sen hyväksi ja vaurastukseksi, mutta emme me sentään voi suvaita törkeitä hyökkäyksiä meitä vastaan ja ennustuksia kansallisen elämämme turmiosta. Jos Ruotsissa tahdotaan, että myötätuntomme sitä kohtaan pysyy entisellään, niin jätettäköön solvaavat soimaukset. Senlaatuiset kirjoitukset kuin Aftonbladetin puheena oleva eivät aikaansaa muuta kuin että meidän ja entisen yhteisvaltion väli laajenee.
Jos kerskailu ja lavertelu siellä nousee liian suuriääniseksi, pakotetaan meidät muistuttamaan, miten Ruotsi on saanut kasteen ja kulttuurin, minkälainen tämä kulttuuri on muitten kansakuntien rinnalla, miten raakalaisuus, joka — puhuaksemme Tegnérin kanssa — yksistään on ollut alkuperäisesti isänmaallinen, Ruotsissa hävisi saksalaisen "kulttuurivaikutuksen" kautta, miten esim. maan nykyinen kirjallisuus pääasiassa on eklektisismin tulos, miten maa kuninkaissaan on tarvinnut "vanhempien ja kypsyneempien" kansakuntien miesten johtoa j.n.e. Mutta että semmoinen jatkettu kansainvälisten kohteliaisuuksien vaihto viimein veisi molemminpuoliseen mielenkatkeruuteen, josta seuraisi "ystävällisten suhteiden" täydellinen lakkauttaminen, ollaan — niin me toivomme — lopultakin riittävän ymmärtäväisiä älyämään, jotta ei tahallisesti tahdottaisi pysyä pöyhkeilevän kerskailun ja solvausten tiellä.
Me voimme ystävillemme ruotsalaisille vakuuttaa, että me peruuttamattomasti tulemme jatkamaan kansallista kulttuurityötämme siihen suuntaan, jonka "fennomaaninen" liike on sille antanut. Ei mikään ole meitä siitä saava. Ainoastaan se olisi "kuolemamme kansakuntana", ettemme onnistuisi. Ja Ruotsin suurin historiallinen kunnia, mitä tulee sen suhteeseen meihin, on epäilemättä se oleva, että me onnellisesti suoritamme kansallisen kehityksemme. Jos ruotsalainen historia tulevaisuudessa voi osottaa meihin eri, itsenäisen kulttuurin omistavana kansakuntana, joka seisottuaan Ruotsin rinnalla sittemmin on kyennyt käymään omia teitään, niin on se totta tosiaan kaunein, saavutettavissa ollut todistus siitä, että se todella on ansainnut kiitollisuutta.