J. V. Snellmanin varsinainen toimiaika Morgonbladetissa on luettava vuodesta 1876. Niinkuin ennen Suomalaisen teatterin historiassa[56] olen kertonut, oli ansio siitä Emilie Bergbomin. Tälle uskolliselle ystävättärelleen Snellman kerran oli purkanut sydämensä kertoen katkerista kokemuksistaan sekä miten hän niiden vuoksi oli vetäytynyt pois julkisuudesta. Joku aika sen jälkeen — joulun edellä 1875 — hän oli kysynyt Emilie Bergbomilta mitä tämä mieluimmin haluaisi joululahjaksi. Silloin oli neiti vastannut, ettei hän muuta toivo kuin että Snellman jälleen alkaisi kirjoittaa sanomalehtiin. Snellman ei ollut siihen mitään virkkanut, mutta uuden vuoden alusta hän jälleen tarttui kynäänsä, usein ja entisellä voimalla julkilausuakseen ajatuksensa päivän kysymyksistä. Tietenkin oli tämä käänne suuri voitto Morgonbladetille, jonka merkitys sen kautta tuntuvasti kasvoi, ja luonnollisesti Hagman oli iloinen, milloin hän sai jonkun etevän kirjoituksen Snellmanilta, mutta toiselta puolen se ei suinkaan helpottanut hänen asemaansa. Kun Snellman kerran rupesi lehden avustajaksi, niin hän ei muitten tapaan tyytynyt lähettämään toimitukselle kirjoituksiaan, vaan hän tahtoi muutenkin määrätä lehden kannan ei ainoastaan niissä asioissa, joista itse kirjoitti, vaan muissakin, jopa semmoisissakin kuin ulkomaan osaston hoitamisessa. Tavantakaa hän kutsui Hagmanin luokseen ilmoittaakseen hänelle ajatuksiaan siitä tai tästä taikka lähetti hän kirjapainopojan kanssa pikku kirjeitä tai lippupahasia, joissa hän jotenkin käskevällä tavalla antoi neuvojansa ja määräyksiään.[57] Ymmärrettävästi Hagman koetti kaikella kunnioituksella huomioon ottaa Snellmanin ohjeet, mutta luonnostaan hän oli hyvin itsepäinen ja mitä varsinkin tuli sanomalehtityön teknilliseen puoleen, niin hän ei helposti siinä myöntänyt olevansa ketään kokemattomampi. Näin ollen hankauksia Hagmanin ja Snellmanin välillä välttämättömästi syntyi, ja kun edellinen ei hetkeäkään unohtanut velvollisuutta kohdella suurta vanhaa miestä hänen arvonsa mukaan, niin hänen toimensa monesti tuntui hänestä masentavan raskaalta. Että siihen sentään muutkin aivan erikoiset seikat myötävaikuttivat, saamme kohta nähdä.

* * * * *

Milloin Bergbom luopui toimituksesta en voi tarkoin sanoa, mutta luullakseni se oli 1874 vuoden lopussa, vaikka hän teatterin ja oopperan tähden jo ennenkin oli ollut estetty yhtämittaisesti tehtäväänsä toimittamasta. Minä itse olin toimituksessa mukana 1875 vuoden loppuun, vaikka kyllä palkkani ja sen mukaan velvollisuuteni eri vuosina vaihteli. Paitsi "pikkukirjeitä" olin kirjoittanut kirja-arvosteluja (muun muassa 1874 pitkän kirjoituksen Ibsenin dramasta Keiser og Galilaer — varhaisimpia, jollei ensimäinen yritys tehdä suuri runoilija tunnetuksi meillä), kirjeitä Muinaismuistoyhdistyksen toiselta taidehistorialliselta retkeltä y.m. Mutta vuoden 1876 alussa lähdin pitkälle ulkomaanmatkalle, josta seuraus oli, että minä vain matkakirjeillä saatoin lehteä avustaa ja kirjeenvaihdon kautta ystävien kanssa pysyä Morgonbladetin ja Hagmanin elämän tasolla.

Eräästä Wahlströmin kirjeestä toukokuulta 1876 otan seuraavat tiedot: Kevätpuolella oli "valtiollinen maailma" ollut kovin kuohuksissa Yrjö Koskisen ja A. Ahlqvistin väittelyn johdosta Morgonbladetissa, joka oli aiheutunut jälkimäisen puheesta Olavinlinnan juhlassa edellisenä kesänä ja koski n.s. kiitollisuusvelkaa, joka muka Suomella oli Ruotsia kohtaan. Mielissä huomattiin raitista virkeyttä ja rohkeutta, jommoista suomenmielisissä kauan oli kaivattu. Ruotsinmieliset puolestaan olivat masentuneet, he kun eivät voineet puolustautua asiassa. Sentähden H. D:n ääni muka oli tavallista nöyrempi. Morgonbladetin omat lausunnot olivat Th. Reinin kirjoittamat; "Kiittämätön" oli K. W. Forsman. — Toinen taistelu oli koskenut Hangon radan obligatsioneja, erinomaisen tärkeä kysymys hallitukselle. Olivatko obligatsionit velkakirjoja vai osakkeita, siitä kiista. Edellisessä tapauksessa ne olivat valtion lunastettavat, jälkimäisessä oli omistajilla ainoastaan osuus voitossa. Liberaalisen kantansa mukaan H. D. ehdottomasti vaati valtiolta, että se lunastaisi obligatsionit. Morgonbladet esiintyi loistavalla J. V. S:n kirjoittamalla lausunnolla ja ratkaisi asian päinvastaiseen suuntaan, ja sen mukaan hallituskin toimi asiassa. — Paraikaa väitellään kultarahakannasta; kysymyksen oli J. V. S. herättänyt. Toivottiin, että lehti siinäkin pääsee voitolle. —

Näiden valtiollisten uutisten jälkeen tulee kirjeessä Hagmanin "tragedia", josta tässä vain mainitsen seuraavaa. Jo minun kotona ollessani Hagman oli joutunut rakkaussuhteeseen, joka kaikesta päättäen lähestymistään lähestyi onnellista ratkaisua — s.o. kosintaa, johon vastaus olisi myöntävä. Todellisuudessa oli niin käynyt, että hän erään sattuneen selkkauksen tähden, hienoimmissa ja puhtaimmissa tunteissaan loukattuna, oli katkaissut välinsä neiden kanssa. Se oli niin syvästi häneen koskenut, että lähimmät, uskotut ystävät olivat epäilleet jaksaisiko hän enää toipua. Päiväkaudet hän oli ollut kykenemätön työhön, jopa ajoittain ollut vuoteen omanakin. Sittemmin hän sentään oli alkanut tyyntyä; mutta — sen voin itse lisätä — pitkiä aikoja kului, ennenkuin haava arpeutui. — Kirjeen lopussa mainitaan päätettynä asiana, että Hagman toukokuun 25 p:nä oli lähtevä Parisiin kuuden viikon lomalle, jolla aikaa J. L. Snellman hoitaisi lehteä. "Hän on niin väsynyt ja heikko, että valittavana on, joko kokonaan luopua tai lähteä pois Helsingistä. Hän valitsee matkan." Kuitenkaan ei Hagman voinut tuumaansa toteuttaa, sillä J. L. Snellmanin odottamattoman sairastumisen takia hänen täytyi pysyä paikallaan:

* * * * *

Syksyllä 1876 Morgonbladetin olemassaolo oli täpärämmällä kuin koskaan ennen. Ennen merkityt kannatusrahat olivat lopussa, ja Hagman oli päättänyt erota. "Jos lehteä jatketaan", kirjoitettiin minulle, "oli J. V. Snellman luvannut maksutta kirjoittaa kaikki pääkirjoitukset, mutta yksin hän ei voi mitään". Oli nimittäin vaikea saada ketään Hagmanin sijaan. Kumminkin tästäkin pulasta selviydyttiin. Suomalaisen alkeiskoulun rehtori, maisteri K. W. Forsman, rupesi näet päätoimittajaksi, ja kannatus hankittiin entiseen tapaan.

Kokonaan erillään lehdestä Hagman ei kuitenkaan ollut vuotena 1877:kään. Ensiksikin hän hoiti sitä vuoden alussa, kunnes Forsman oli palannut joululomaltaan Pohjanmaalta, toiseksi hän erinäisestä syystä syksypuolella uudestaan alkoi siinä työskennellä. J. V. Snellman oli vuoden alusta ottanut osalleen myöskin ulkomaanosaston. Hän hoitikin sitä, mutta yleisön mielestä kovin kuivasti. Lukijat olisivat varsinkin venäläis-turkkilaisesta sodasta toivoneet havainnollisia kuvauksia sotatantereelta, mutta ukko tarjosi ainoastaan ankaran asiallisia tietoja ja vaihteeksi vain omia strateegisiä arvelujaan. Kun sen johdosta toimistossa pari kertaa uskallettiin, ukolta kysymättä, ruotsalaisista lehdistä ottaa mainitunlaisia kuvauksia ja muun muassa eräs Archibald Forbesin kirjoittama, josta Snellman sanoi, että siitä hyvin näkyi, että tekijä ei ollut koskaan ruutia haistanut(!) — ikäänkuin hän itse olisi sodassa ollut —, niin hän suuttui ja luopui koko tehtävästä. Silloin Hagman rupesi toimittamaan ulkomaanosastoa.

Muuten Hagman tämän vuoden valtiopäivillä toimi notaarina pappissäädyssä C. J. Lindeqvistin ollessa sihteerinä. En luule hänen olleen erittäin huvitettu varsinaisesta työstään, mutta tietenkin hän tarkasti ja innostuneesti seurasi säätyjen toimintaa, semminkin kun mitä mielenkiintoisimpia asioita — kysymys suomalaisista kouluista, asevelvollisuuslaki y.m. — oli käsiteltävänä. Näistä seikoista hän minulle juttelee laajassa kirjeessä kevätkauden lopulta (17/5), josta ennen olen pannut teatteria koskevan otteen Suomalaisen teatterin historiaan (II. s. 353 ss.). Hagmanin mielestä suomenmielisten asiat olivat joutuneet erittäin huonolle kannalle, muun muassa sentähden, että he olivat antautuneet ruotsinmielisten kanssa yksityisiin neuvotteluihin, joissa jälkimäiset viekkaudellaan olivat saaneet heidät alakynteen. Tämän mielipiteen hän suorin sanoin oli esittänyt eräänä iltana Jalavan luona, jolloin siellä oli valtiopäivämiehiä koolla, kerrassaan tuomiten kaikki yritykset koettaa yksityistä tietä valmistaa asioita ruotsinmielisten kanssa, ja silloin olikin päätetty, että ehdotus yhden miljoonan markan lahjoittamisesta punaiselle ristille sodan aikana oli esitettävä pappissäädyssä ilman edellä käyviä neuvotteluja. Niin oli sitte tapahtunutkin, mutta 11 oli äänestänyt vastaan, niiden joukossa suomenmielisiäkin, muka siitä syystä, ettei asiasta oltu heille edeltäkäsin ilmoitettu. Hagman epäili asian onnistumista — mutta, niinkuin tiedetään, se sittemmin sentään tuli hyväksytyksi. — Yhtä pessimistisesti Hagman puhuu kouluasiasta, jossa ruotsinmieliset teoreettisilla esityksillään olivat sekottaneet pääasian. — Asevelvollisuusasiasta, jonka ratkaisu oli tapahtuva syksyllä, hän kirjoittaa näin: "Valiokunta kuuluu perusjohteellisesti hyväksyneen asevelvollisuuden, mutta tehnyt paljon tärkeitä muutoksia lakiehdotukseen. Aivan varmaan on onnetonta, ettei esitystä hyväksytä muuttamatta. Minä olen syvästi vakuutettu siitä, ettemme voi saada asiaa paremmin järjestetyksi kuin mitä esitys sisältää. Tunnettu on, että senaatti on tehnyt kaiken mahdollisen puolustaakseen kantaansa venäläistä sotaministeriä vastaan, ja että hallitsija vihdoin on, sotaministerin mielipahaksi, yhtynyt senaattiin. Emme ole voineet saada lakia paremmaksi, se on varmaa. Jos nyt säädyt muuttelevat ehdotusta, niin ei sitä vahvisteta, ja sanotaan että olemme kieltäytyneet asevelvollisuudesta. On mitä epäviisain valtiollinen teko, jonka säädyt ovat suorittamaisillaan. Muistettakoon painolakiasiaa! Lakiehdotuksen hyväksyminen olisi tuottanut meille vankan aseman kaikkia mahdollisuuksia kohtaan ja lain kautta laskenut tulevaisuuden omiin käsiimme." — Kun nykyaikana tämän lukee, voiko olla ihmettelemättä, kuinka naiivisti meillä on luotettu lain voimaan ja pyhyyteen!

Lopuksi Hagman puhuu itsestäänkin. "Kyllästyneenä ja vaivattuna ei minulla oikein ole halua mihinkään. Tahdotko kuulla neuvon, niin se on tämä: pysyttäydy erilläsi päivän rähinästä ja valtiollisesta kiihottelusta; se väsyttää, hervaisee ja tylsyttää. Sinä olet sentään hyvin onnellinen, joka tyynenä ja rauhallisena pian asetut omaan kotiisi — — — ja sitten saat tehdä työtä levollisesti määrättyyn suuntaan. Antaisin monta vuotta kurjasta elämästäni semmoisesta onnesta kuin sinun omasi. Et voi uskoa — olkoon se kerran sinulle julkilausuttuna — kuinka eräs suhde on murtanut voimani. Olin hyvin kokematon. Se oli laatuaan ensimäinen elämässäni ja lienee kai viimeinen. Tietää ettei koskaan voi unohtaa, on tuskallinen kohtalo. Kyllä minä koetan johtaa ajatukseni muuanne, mutta siitä se vain pahenee." — —