Olen luonut pikakuvan Morgonbladetin ensi vuodesta, mutta vielä se on täydennettävä mainitsemalla, että alkuaan tehty tulo- ja menoarvio vuoden loppupuolella huomattiin olevan päin männikköön. Tämä kaipaa tietysti selitystä, ja samalla kun sen annan, tahdon lyhyesti esittää lehden talouden laadun koko sen olemassaolon aikana. Aluksi hankittu kannatus oli ajateltu takaavan lehden toimeentulon kahdeksi vuodeksi; todellisuudessa alettiin jo ensi vuoden lopulla epäillä jatkamisen mahdollisuutta. Tilaajia oli tosin karttunut noin 1,100, joka määrä sitte pysyi jotenkin muuttumattomana ja yleensä oli toiveiden mukainen. Sitä vastoin ilmoituksista lähtevät tulot huonosti vastasivat odotuksia; pääkaupungin ruotsalaiset liikemiehet (suomalaisia oli tuskin nimeksikään) joko eivät tahtoneet taikka eivät oikein uskaltaneetkaan ilmoittaa fennomaanisessa lehdessä. Kun nyt menot nousivat vähintäin noin 50,000 markkaan ja tilauksista saatiin 20 à 22,000 (lehden tilaushinta oli 20 mk) sekä ilmoituksista, kun hyvin kävi, 10,000 ja vähän päälle, niin huomaa, että kannattajain täytettävä vajaus saattoi vaihdella 15-30,000 markan välillä. Ainoastaan viimeisinä vuosina päästiin joskus vähemmällä, syystä että silloin Hagman melkein yksinään hoiti koko lehden. En kumminkaan luule suuresti erehtyväni, jos lasken lehden kannattamiseen uhrattujen varain 13 vuoden kuluessa nousseen ainakin 300,000 markkaan — jollei summa pidä paikkaansa, niin se on mieluummin liian alhainen kuin päinvastoin. Jos kysytään kuka tai ketkä nämä sadattuhannet suorittivat, niin kuuluu vastaus, että Morgonbladetin kannattajajoukko oli sama piskuinen suomenmielisten ryhmä, joka — niinkuin Suomalaisen teatterin historiassa olen kertonut — samalla aikaa ylläpiti nuorta kansallista näyttämöä ja oopperaa. Totta kyllä oli esim. pappeja ja muitakin, jotka avustivat lehteä, mutta kieltäytyivät tukemasta teatteria, samoin kuin toiselta puolen oli varsinkin oopperan suosijoita, jotka eivät liittyneet lehden kannattajiin; mutta suurin osa kummankin yrityksen budjetin vajausta oli helsinkiläisten fennomaanien täytettävänä. Että tehtävä oli raskas, sen tiesivät rahojen kerääjät yhtä hyvin kuin maksajat; mutta miten olikaan, rahat saatiin kokoon. Erittäin ansaitsee W. Churbergin innokas toimi mainitsemista. Jo alussa hän puuhasi rahojen hankkimista; mutta myöhemmin — en voi tarkoin sanoa minä vuosina — hän otti Morgonbladetin kannatuksen niin sanoakseni urakalle. Säästämättä omaakaan kukkaroaan hän tuttaviensa ja muittenkin suomenmielisten tulojen mukaan arvioi, millä määrällä kunkin tuli ottaa osaa lehden ylläpitämiseen, ja toimeenpani sitte suoranaisen verotuksen. Hän kävi näet niitten luona, jotka hän oli luetteloonsa merkinnyt, ja mieskohtaisesta jokaista puhutellen hänen palava innostuksensa voitti arvelut ja estelyt — ja olihan se totta, että raskaskin kuorma tuntui helpommalta, kun tiesi kaikkien hengenheimolaisten olevan mukana sitä kantamassa.[55]

Näyttää siltä, että Morgonbladetin tilikirjat ovat hävinneet, joten minä en voi edellistä todistaa esittämällä numeroja eri vuosilta. Kumminkin on minulla käytettävänä eräs valaiseva, A. Meurmanin Jaakko Forsmanille lähettämä kirje 10 p:ltä marrask. 1874. — Siinä sanotaan muun muassa: "Tuli kuin tulikin 1,000 markkaa kirjeestäsi. Totta Morgonbladet mahtaa olla ajan tärkeimpiä tarpeita, kun siihen on uhrattu ja uhrattavaksi kirjoitettu 120,000 markkaa. Ja totta fennomania jo on mahti, kun se polkee maasta satojatuhansia, milloin vain tarvitaan. Hyvä! Minä yhdessä rovasti Grönbergin kanssa otamme yhden osakkeen [maksaen kumpikin 500]." Samasta kirjeestä näkyy, että merkityt 120,000 oli ajateltu riittävän 4:ksi vuodeksi. — Muuten siteeraan: "Onneksi siis, Morgonbladet eläköön! — Sano veljellisiä terveisiä Yrjö ystävälle. Arvattavasti hän elää, koska ei muuta ole näkynyt. Ja tervehdi muitakin hulluja fennomaneja, se on kaikkia, sinun ja heidän ystävältään A. Meurman." "Hulluiksi" toisin ajattelevat ja välinpitämättömät sanoivat suomenmielisiä, kun kuulivat puhuttavan, miten he uhrasivat varoja tarpeettomiin, jopa vahingollisiin kansallisiin yrityksiinsä!

Pitäen silmällä kirjoitukseni pääainetta — Hagmania — on ennensanottuun lisättävä, että lehden riippuvaisuus kansalaisten avustuksesta tuntuvasti koski päätoimittajaakin. Ensiksikin hänen oli tyytyminen sangen vaatimattomaan palkkaan — muistaakseni se ei ollut -6,000 markkaa suurempi — ja toiseksi yrityksen taloudellinen puoli ei lainkaan ollut niin hyvin järjestetty, että hänkään olisi ollut vapautettu siitä huolehtimasta. Päinvastoin täytyi Hagmanin itsekin olla osallinen rahojen hankinnassa. Todistukseksi otan eräästä päiväämättömästä kirjeestä K. J. Gummerukselle Jyväskylässä (luultavasti 1870-luvun lopulta) seuraavat rivit: "Asia on, näet, että Morgonbladet häviää, jollei pikaista apua saada joka haaralta; 800 osaketta à 20 mk [eri aikoina käytettiin erisuuruisia osakkeita] tarvitaan — 350 on jo täällä saatu. Loput odotetaan maaseuduilta, joiden ei sovi viskata kaikkia huolia ja maksuja (joita täällä on kaikenlaisia) pääkaupungin kansalaisten niskoille. — — Olen kirjoittanut niin lyhyesti, sillä ei Sinulle tarvitse enempiä selityksiä antaa."

* * * * *

Kun ylempänä jotenkin seikkaperäisesti kerroin Morgonbladetin ensi vuoden vaiheista, ajattelin ainakin pääkohdittain samaan tapaan puhua seuraavistakin vuosista. Pahemmin tehtävää tarkastettuani huomaan sen kuitenkin mahdottomaksi. Pikainenkin katsaus lehden sisällykseen olisi sama kuin yhteenveto enemmän kuin kymmenvuotisesta jaksosta maamme valtiollista, kulttuuri- ja varsinkin suomalaisuuden historiaa aikana, jolloin puoluetaistelu oli kuumimmillaan. Kaikista kysymyksistä Morgonbladet näet lausui sanansa, milloin ei siinä aivan uusia asetettu keskustelun alaiseksi, ja aina sen kanta oli vakavammin ja välittömämmin isänmaallinen kuin H. D:n, jonka kanssa miltei lakkaamatta oltiin taistelukannalla. Ymmärrän kyllä että tämä arvosteluni mahtaa kuulua puolueelliselta, mutta kun kaukaakin katselen noita seikkoja, en voi luopua siitä vakaumuksesta, että Dagbladin miehet pysyessään kansallisuusliikkeen vastustajina ja vihamiehinä sekä pyytäessään mitenkuten oloihimme sovelluttaa ja uudistuspyrinnöissämme väkisin noudattaa "liberaalisia" perusjohteitaan olivat merkillisesti vieraantuneet kansakunnan luonnon- ja todellisuuspohjasta. Jollei niin olisi ollut laita, on vaikea käsittää, kuinka puheena olevat lehdet olivat niin erimielisiä ei ainoastaan suomalaisuuden, vaan useimmissa muissakin asioissa. Tästä näkyy, että Morgonbladetin merkitys ei lainkaan rajoittunut siihen, että se ajoi kansallisen liikkeen asiaa, vaan edusti se muissakin tärkeissä kysymyksissä mielipiteitä, joiden olisi täytynyt jäädä äänettömiksi ilman Hagmanin lehteä. — Että vetäydyn seikkaperäisemmästä esityksestä, lienee anteeksiannettava senkin vuoksi, että minä jo Suomalaisen teatterin historiassa olen merkinnyt koko joukon piirteitä, jotka tässä olisivat uudestaan mainittavat, jos niin laajaperäisesti ainettani käsittelisin. Seuraavassa kohdistan siis kertomukseni kireämmin mieheen, jonka kuvan olen piirtääkseni ottanut.

Samana vuonna kun August Hagman muutti takaisin Helsinkiin, hajaantui lopullisesti hänen lapsuuden kotinsa Pohjanmaalla. Sofia sisar oli keväällä 1871 päässyt Jyväskylän seminaarista ja alkoi seuraavana vuonna toimia kansakoulunopettajana, Augusta meni 1872 naimisiin, ja kolmas sisar, Lucina, oli käytyään Vaasan tyttökoulun syksyllä 1871 alkanut opinkäyntinsä mainitussa seminaarissa. Näin ollen äiti joulun jälkeen 1872 lähti Helsinkiin asuakseen siellä yhdessä poikiensa kanssa. Puolikolmatta vuotta oli Morgonbladetin toimisto kolmessa tai oikeammin kahdessa huoneessa Catanin vanhan kahvilarakennuksen itäisessä päässä, Pohj. Esplanaadink. 39; mutta kesäkuun alussa 1874 se muutettiin P. Henrikinkadun varrelle 8, puurakennukseen vastapäätä uutta teatteria, tontilla, missä nyt on venäläisen kimnaasin talo. Paitsi varsinaista toimistohuonetta, s.o. tavallista salia, oli siinä vuokrattuna pienempiäkin huoneita, joissa Hagman asui äitinsä ja Tykon kanssa, mutta tilaa oli ainakin yhdelle sisarellekin, jos joku heistä kävi Helsingissä. Siellä minä, niinkuin ennen olen maininnut, tutustuin rva Hagmaniin ja muihinkin perheen, jäseniin, vaikka he pysyivät näkymättöminä tavallisille toimistossa kävijöille. Huolimatta siitä että Hagman niin kauan oli elänyt poikamiehen yksinäistä elämää, hän ei ollut menettänyt perhe- ja kotitunteitaan. Päinvastoin yhdessäolo äidin ja sisarusten kanssa tuotti hänelle sydämen lepoa ja tyydytystä, sitä todistaa muun muassa se, että hän aina kohteli omaisiaan mitä herttaisimmin, antamatta heidän kärsiä siitä hermojen kiihtymyksestä, joka oli luonnollinen seuraus hänen toiminnastaan. Niinkuin muinoin kotona äiti nytkin valmisti yksinkertaiset ruuat, ja niitä syödessä muisteltiin mielellään lapsuuden aikoja. Toiselta puolen sisarukset esim. 1874, jolloin Lucina vietti kesänsä Helsingissä, halusta auttoivat Augustia korjausvedoksia lukemalla ja muutenkin missä voivat. Niin esim. sepitti Tyko joulusatuja Morgonbladetiin, ja kun joskus sattui, että toimistoon ilmestyi joku suurisuinen rähisijä, joka Augustia väsytti, saattoi tämä tulla sisähuoneisiin pyytämään, että Tyko menisi "antamaan hänelle kyytiä". Mielihyvällä Tyko sen tekikin; August itse oli kyllä kiivassanainen polemiikissa, mutta ainoastaan kirjoittaen, suusanallisesti kiistelemään hänellä ei ollut luontoa. Kauan ei sentään idyllimäinen koti piillyt levottoman toimiston takana; v. 1875 Lucina tuli valmistavan koulun opettajaksi Hämeenlinnaan, ja silloin äiti muutti hänen luokseen. Sen jälkeen Hagman tapasi omaisiaan ainoastaan silloin tällöin, kun joku heistä pistäysi Helsingissä taikka hän itse pikimmältään kävi heidän luonaan.

Morgonbladetin toimisto oli aikanaan suosittu käyntipaikka, jonkunlainen fennomaanien keskus. "Tuttavasi (ja tietysti minunkin)", K. F. Eneberg lokakuulla 1872 kirjoittaa Waldemar veljelleen ulkomaalle, "oleskelevat enimmäkseen Morgonbladetin toimistossa". Ja todella harva se päivä, jolloin ei 2-3:n, ja harva se ilta, jolloin ei 8-9:n aikana siellä tavannut puoluelaisia, ja muulloinkin pitkin päivää sinne pistäydyttiin. Tämä oli lehdelle hyödyksi, sillä siten saatiin siihen moni uutinen, ja toimitus pysyi ajan tasalla; ansio siitä taasen oli Hagmanin, joka yleensä aina oli valmis pakinaan, jollemme mekään, Bergbom ja minä, ketään tylyydellä karkottaneet. U. S:n toimistossa vallitsi paljon vakavampi henki. Miten V. Löfgren (Lounasmaa) olikin luonteeltaan ystävällinen, niin hän ei työn aikana läheskään yhtä helposti antautunut puheeseen, ja apumiehensäkin hän piti ankarammassa komennossa. Sentähden kun sinne asialle meni, huomasi pian sen toimitettuansa, että oli paras jättää toimitus rauhaan. — Vanhemmista avustajista Z. Topelius tuskin näyttäytyi toimistossa, vaan lähetti hän kirjoituksensa suljetussa kuoressa; sitä vastoin muut (paitsi J. V. Snellman, josta enemmän alempana) tavan mukaan itse toivat mitä tarjosivat lehdelle. Niin hiljainen dogmatiikan professori A. F. Granfelt, jonka ajattelijaelämä kuvastui hänen hienopiirteisissä kasvoissaan ja joka säännöllisesti esitti valitsemansa aineen pitkässä artikkelisarjassa (esim. "Tankeutbyte af fredligt syfte i omtvistadt ämne", missä hän tunnusti järjen eikä sydämen saaneen hänen liittymään suomenmielisiin) sekä niin mieltyi lehteen, että hän 1874 syksyllä siinä julkaisi koko sarjan nuoruutensa aikana, nähtävästi Runebergin vaikutuksesta, syntyneitä kuusimittaan sepitettyjä runollisia kertomuksia ("Nattliga berättelser" ja "Fosterländska sägner"), niin myös vilkas ja kyvykäs yliopettaja H. L. Melander, joka selvästi eikä aivan kuivasti, pitkän kokemuksen nojassa käsitteli mitä erilaisimpia kasvatusopillisia kysymyksiä; niin vihdoin Th. Rein ja O. Donner, jotka kuitenkin monesti tulivat ilman erityistä asiaa ja silloin asettuivat istumaan toimituksen pyöreän pöydän ääreen ottaakseen osaa jutteluun. Muuten kävijät luonnollisesti eri aikoina vaihtelivat, joten on vaikea kaikkia luetella, mutta silti mainitsen muutamia. Uskollisimpia ystäviä olivat Jaakko Forsman, Fritiof Perander, Wald. Eneberg, Antti Jalava, K. F. Wahlström, J. T. Snellman; hyvin säännöllisesti kävi toimistossa, milloin oli Helsingissä, kenraali A. Järnefelt; harvemmin siellä nähtiin Yrjö Koskinen, K. F. Ignatius, W. Lavonius, Axel Borenius, E. G. Palmen, K. W. Forsman, Julius Krohn, Wald. Jahnsson, A. V. Helander, H. Liikanen ja — kuka ne kaikki muistaakaan? Ensinmainituissa Hagmanilla oli lähimmät ystävänsä. Jaakon, Peranderin, Enebergin (milloin hän oli Helsingissä) kanssa hän mieluimmin neuvotteli päivän valtiollisista kysymyksistä, ja lukemattomat olivat ne iltamyöhät, jotka hän heidän seurassa vietti oopperakellarissa juoden jonkun lasin punssia ystävällisen juttelun hetkeksikään taukoamatta. Ehkä on tässä vielä mainittava, että Hagmanin ja Johannes Gripenbergin ystävyys ei kylmennyt, vaikka he eivät enään usein tavanneet toisiansa. He ylläpitivät kirjeenvaihtoa keskenään, ja sitä tietä Hagman sai luotettavia valtiollisia tietoja Pietarista; kun Gripenberg oli käynnillä Helsingissä, hänellä ei ollut tapana näyttäytyä toimistossa, vaan kävi Hagman hänen luonaan Seurahuoneella. Toinen ystävä, jonka kanssa Hagman ajoittain ahkerasti vaihtoi kirjeitä, oli E. Nervander hänen ollessaan Åbo Postenin toimittajana Turussa 1874—79. Kirjeet koskivat sentään vähemmän yleisiä asioita kuin yhteisiä tuttavia ja pikkutapahtumia heidän piirissään. Kun Nervander 1880 oli palannut Helsinkiin, hän nimettömästi usein kirjoitti Morgonbladetiin teatterista y.m.

Kuitenkaan Hagmanin seurustelu ei rajoittunut mainittuihin puoluelaisiin. Hänet nähtiin mielellään ja tietääkseni kävikin mielellään erinäisissä perheissä (mainitsen vain: Jalavalla ja J. R. Aspelinilla) ja ylläpiti sitä paitsi tuttavuuksia varsinaisen fennomaanisen piirin ulkopuolellakin. Arvatakseni olivat useat hänen naistuttavuuksistaan ylioppilas-, s.o. Rokassowskijn aikojen perintöä. Niiden joukossa oli muun muassa monta aatelisnimeäkin kantavaa neitiä, joista muutamat kaikessa salaisuudessa työskentelivät Morgonbladetin hyväksi, mitkä kääntäen romaaneja englannin ja ranskan kielestä följetongia varten, mitkä ruotsintaen valtiollisia kirjoituksia ulkomaan lehdistä. Muilta tuntemattomilta tuttaviltaan Hagman suomalaisen oopperan aikana silloin tällöin hankki arvosteluja, joiden nimimerkkien merkityksestä ei perille päästy. Hän oli näet hyvin hienotuntoinen tämmöisissä asioissa, emmekä mekään tahtoneet uteliaisuudellamme häntä vaivata. Avustajista, jotka tuttavuudesta Hagmaniin joskus kirjoittivat lehteen, voin sentään mainita seuraavat: nti Adelaide Ehrnrooth, Fredrik Ahlstedt ja Fanny Churberg — molemmat jälkimäiset kirjoittaen taidearvosteluja ja viimemainittu, joka lukeutui suomenmielisiin, myöskin suomalaisista kansankuoseista y.m. — Vihdoin olisi tässä yhteydessä ehkä puhuttava semmoisista naistuttavista, jotka eri aikoina sytyttivät sydämen liekkiin poikamiehessä, joka ei vielä ollut oikein selvillä siitä, että hän oli auttamattomasti tuomittu vanhaksipojaksi. Silloin olisi lukuun otettava sekä helsinkiläisiä että turkulaisia, kesäisillä Naantalinmatkoilla saatuja tuttavuuksia; mutta ajattelen oikeimmaksi jättää nämä muistikuvat verhon alle, vaikkei suinkaan sentähden, että niissä olisi mitään, joka päivän valoa arastelisi. Päinvastoin ne osottaisivat kuinka vähän Hagman huolimatta neljästä Pietarin-vuodestaan oli veltostunut; mutta sittenkään ei niillä ole tarpeeksi merkitystä saadakseen tässä sijaa. Sitä paitsi tulen alempana viittaamaan yhteen näistä sydämenasioista, joka syvimmin häneen vaikutti. Eräästä toisesta vähemmän tärkeästä mainitsen vain, että Hagman kerran kirjoitti pienen romaanin taikka novellin, jota hän Turussa painatti yhden ainoan kappaleen, ja lähetti sen eräälle nuorelle neidelle, jolle hän näin harvinaisella tavalla halusi antaa mielestään tarpeellisia elämänohjeita. Kertomus, jonka sain lukea korjausvedoksissa, oli siis tarkotusperäinen — "sedelärande" — ja luultavasti laadultaan ainoa yritys tekijältä. On sitä todellista romantiikkaa elämässä eikä vain fantasian luomaa!

Edellisestä voisi kenties luulla, ettei toimistossa paljon työtä tehtykään. Semmoinen olettamus olisi kuitenkin erehdys. Oli siellä hiljaisia työhetkiäkin, ja olihan Hagmanille koti ja toimisto sama asia. Pääkirjoituksia hän kyllä, varsinkin ajoittain, kirjoitti vähän, ne hän sai avustajilta joko tilaamalla tai tilaamatta. Mutta silti hänellä oli työtä postin lukemisessa, kirjoitusten tarkastamisessa, kiistakirjoitusten sepittämisessä (sillä enimmiten oli hänen tehtävänään hoitaa polemiikit H. D:n y.m. kanssa) sekä tärkeämpien uutisten muodostamisessa, semmoisten näet, joiden esittämisessä lehden kanta oli tuleva ilmi. Sitä paitsi Hagman ei ollut pelkkä sanomalehtimies tavallisessa merkityksessä, vaan niin syvästi suomalaisuuden asiaan ja valtiolliseen elämään kiintynyt, että hän ehdottomasti tahtoi olla mukana vaikuttamassa siihen tapaan, millä asioita ajettiin. Sitä varten hän kävi puolueensa johtomiesten puheilla suullisesti esittämässä näkökohtiaan, ja niin tehden, samalla kuin hän suunnitteli lehtensä sisältöä, hän ei laiminlyönyt asemansa velvollisuuksia, vaikka hän niin sanoakseni yksityis-inhimillisellekin puolelle olentoaan myönsi mitä sille tuleva oli.

* * * * *